Sammakko ja blondi

Wicked. Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö. Sävellys ja lyriikat Stephen Schwartz, käsikirjoitus Gregory Maguiren romaanin pohjalta Winnie Holtzman, suomennos Liisa Ryömä, laulujen suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Hans Berndtsson, koreografia Rebecca Evanne, kapellimestari Kristian Nyman, lavastus Mikael Varhelyi, valot Palle Palmé, puvut Elina Kolehmainen. Rooleissa mm. Maria Ylipää, Anna-Maija Tuokko, Tuukka Leppänen, Ursula Salo, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen.

Esitys alkaa isosta muovisesta kuplasta, ja siihen se myös päättyy, mitä voi pitää oivallisena vertauskuvana. Wickedin tarina on nimittäin sellaista höttöä - sotkuista ja nopeasti haihtuvaa - että jopa sen synopsikseen tarvitaan kookkaassa käsiohjelmassa aukeaman verran tiheää pientä pränttiä. Saavutus sekin, sillä kertomus hyvästä ja pahasta sekä erilaisuudesta ja ystävyydestä on pohjimmiltaan maailman tavallisin.

Toisin kuin vaikkapa amerikkalaisille, Ihmemaa Oz lienee useimmille suomalaisille tuttu vain 1939 valmistuneesta musikaalielokuvasta, jos siitäkään. Frank L. Baumin vuonna 1900 ilmestyneen romaanin eräänlaiseksi etko-osaksi kirjoitettu Wicked ei näiltä osin välttämättä avaudu edes kohderyhmälleen eli teini-ikäisille. Viis siitä. Unohdetaan tarina.

Wickedin musiikkia vaivaa sama kuin monia muitakin nykymusikaaleja: laulajilleen se on haastavaa, mutta kuulijoilleen yhdentekevää, kertakäyttöistä. Jalka ei katsomossa vispaa eikä silmä kostu kertaakaan, ja jos johtoteema soikin päässä esityksen jälkeen, seuraavana päivänä sitä ei enää muista.

Sama pätee tanssiosuuksiin, jotka koreografiannälkäisille tarjoavat pelkkää pikaruokaa, itsestään selvää täytettä.

Viis siitä. Vaikka kyseessä onkin musikaali, unohdetaan musiikki ja tanssi.

Parasta Helsingin kaupunginteatterin esityksessä ovat esiintyjät. Koko iso työryhmä on totuttuun tapaan erittäin ammattitaitoinen, ja vaikka komeasti soivaa kuoroa olisi kuullut kernaasti enemmänkin, ylitse muiden loistavat pääroolien upeat nuoret naiset. Maria Ylipää ei liene koskaan laulanut näyttämöllä niin hyvin kuin vihreäihoisena Elphabana. Armoitettu komedienne Anna-Maija Tuokko on tuskin kertaakaan näytellyt yhtä vastustamattoman hauskasti kuin nyt, pissis-Glindaa tehdessään.

Onneksi roolit ovat (itsestään selvästi) näin päin. Ylipää nimittäin ei juurikaan saa tilaisuutta vakuuttaa näyttelijäntaidoillaan, ja vaikka Glindalla on miltei yhtä paljon lauluosuuksia kuin Elphaballa, Tuokon varmuus laulajana häviää kirkkaasti Ylipäälle.

Nasaaliääniset naiset (Tuokko rooliinsa kuuluvasti, Ylipää sen sijaan ylimääräisesti ajoittain nenäänsä laulaen) ovat kuitenkin väliaplodinsa ansainneet; näissä puitteissa olisi vaikea panna enää paremmaksi.

Vihreän kummajaisen ja hemmotellun blondin ystävyys kantaa esitystä, joka flirttailee niin fantasian kuin politiikankin kanssa. Edellisen ymmärtää - onhan Harry Potterin viimeaikainen vaikutus nuortenkirjallisuuteen ja -elokuviin houkutteleva jo myyntiäkin ajatellen - mutta jälkimmäinen lipsuu välillä käsittämättömyyksiin.

Ozin mahtavan velhon paljastuttua isomahaiseksi sedäksi, joka näyttää erehdyttävästi Stalinilta, tämä julistaa, että "ihmisille täytyy antaa sitä mitä he haluavat". Historia todetaan uskon asiaksi samoin kuin se, kuka on vainooja ja kuka vapauttaja. Sitten Stalin laulaa (kas kun ei steppaa): "Loistava, mä oon loistava".

Tämä kaiketi on niitä "hiuksenhienoja kaikuja Suomen historiasta", joilla ruotsalainen ohjaaja Hans Berndtsson hurmasi musikaalin amerikkalaisen säveltäjän, Stephen Schwartzin. Berndtssonin käsitys historiasta tyrmää typeryydellään.

Nuoret katsojat eivät ehkä vaivaa tällä päätään sen enempää kuin miettimällä, mihin tarvitaan Evita-viittausta toisen näytöksen alussa tai mitä kokonaisuudessa palvelee lähtökohtaisestikin epäselvä eläinten oikeuksien teema tai mikä moraali sisältyy siihen, että ei ainoastaan paha muutu hyväksi vaan myös hyvä pahaksi. Onko puuroisen kertomuksen opetus kenties se, että ihmisistä tulee sellaisia minä heitä pidetään? Tai että on vaarallista saada kaikki mitä haluaa?

Kaupunginteatterin tulkinta satsaa ajatusten herättämistä enemmän huumoriin, joka on kukkeimmillaan epävarman, taikavoimistaan vielä osin tietämättömän Elphaban sekä kaiken saamaan tottuneen ja häpeämättömästi itseensä ihastuneen Glindan "sänkykohtauksessa" koulun asuntolassa. Tuokon antaumuksellinen pissismi naurattaa pitkin matkaa, mutta kun se loppua kohden näivettyy kiiltokuvahaltian hyvyydeksi, hahmosta katoaa hohtokin. Samalla logiikalla Elphaban eristäytyminen ja katkeroituminen tekee viehkon uhmakkaasta wicca-hahmosta ikävän yrmyn.

Kohtauksissa, joissa draaman pitäisi toimia omillaan, koetaan kuolleita hetkiä. Osan niistä pelastavat Mikael Varhelyin lavastukseen kuuluvat taustaprojisoinnit ja koristeelliset fondit sekä Palle Palmén näyttävät valot. Lopun kohtaus, jossa Elphaba hukuttautuu takanäyttämöltä heijastettuun viistoon valomereen, on visuaalisesti mieleenpainuva.

Se teki vaikutuksen ensi-iltaseuranani olleeseen 11-vuotiaaseenkin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi