Sankaruus pyhittää keinot

Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys. Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa. Ohjaus, käsikirjoitus ja äänisuunnittelu Lauri Maijala. Rooleissa Kirsi Asikainen, Minja Koski, Hannu Salminen, Jussi Sorjanen ja Mikko Virtanen.

Lahti. Lauri Maijalan uusimmasta ohjauksesta ei puutu eettistä näkemystä.

Teatteri Vanhan Jukon Muoviukkeli kun iskee kuin ohimennen lavalle sen verran kovaa asiaa suomalaisesta sankaruudesta ja siitä, miten veteraaneilla ja sankaruudella voi pyhittää asian kuin asian. Se kokoaa nykypäivän voittajista ja häviäjistä niin järkyttävän hauskan ja kammottavan paraatin, että yleisöllä on nieleskelemistä. Muoviukkeli sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, perheeseen, joka on täynnä luusereita: on urautunut toimittajaisä, on vaihdevuosista kärsivä äiti, on uurnassa makaava isoisä, sekä Johannes Kahva, perheen poika, vaikeasti kehityshäiriöinen nuori. Näyttelijät ovat nopeita ja yhteishenki tiukkaa.

Kaikki haluavat olla jotain suurempaa ja nostaa suomalaisuuden takaisin maailman huomion polttopisteeseen. Kuvioon mahtuu mukaan myös Johanneksen avustajana työskentelevä, näköalattomuuteen sysätty nuori nainen sekä kansan suosiota havitteleva poliitikko.

Kun he keksivät valehdella, että Johannes onkin toisen maailmansodan veteraani, kaikki muuttuu. Suomi nousee jälleen sankarien ja sisun maaksi. Veteraania esittävistä muoviukkeleista tulee iso bisnes.

Suomen uudessa nousussa saavat likaisen työn jälleen tehdä syrjäytyneet ja sairaat: heidän hädällään ratsastetaan poliittisiin, taloudellisiin ja taiteellisiin voittoihin. Nuori paskaduunari-Mari muuttuu tummaihoiseksi rasismin uhriksi ja lopulta itsemurhaan ajautuvaksi Kalevalan Ainoksi. Vammainen mies joutuu elinikäiseksi maskotiksi.

Teatterina Muoviukkeli on pelkistetyn ilmavaa ja pääsee pitkälle pelkästään leikkimällä mielikuvilla ja oivaltavalla musiikilla. Muoviukkeli on koko ajan itseään kommentoiva teos, jossa Johanneksen näyttelijä Mikko Virtanen lataa lavalle lahjakkaan nuoren narsistin muotokuvan. Se on muutenkin hyvin tietoinen suomalaisen teatterin kliseistä ja ikuisuusaiheista ja heittelee viittauksia korkeaan ja matalaan: sokerisiin musikaaleihin siinä missä kuvataiteeseen. Brechtin perintö kukkii.

Saavatko kaikki lopussa ansionsa mukaan? Onko teatterissa suurin voittaja sittenkin armoitettu satiirikko? Vai onko naiivi loppupuhe kuitenkin se kaikkein koskettavin sulkeuma?

Vaikka Muoviukkeli on pinnalta karkean humoristinen ja julma, groteskius kätkee sisäänsä herkkiä ja traagisia havaintoja. Juuri siksi Muoviukkelissa riittää ajattelemaan ja tuntemaan stimuloivaa voimaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi