Siltasen aivokabareessa raivo raukeaa

Esitys on parhaimmillaan briljantti, mutta kaksi kertaa liian pitkä

 Mikäli Espoon kaupunginteatterin Raivokabaree olisi kokonaan yhtä toimiva kuin briljanteimmat osansa - esimerkiksi hulvaton sairaalasarjaparodia ensimmäisellä puoliskolla -, se olisi parasta viihdettä pitkään aikaan.

Mikäli kaikki neljä näyttelijää olisivat yhtä taitavia koomikoita kuin Sanna-Kaisa Palo, yhtä suvereeneja muusikoita kuin Marzi Nyman tai yhtä kepeän notkeita estradiesiintyjiä kuin Marc Gassot, esityksellä ei olisi hätäpäivää.

Jos ohjaaja Juha Siltanen olisi rohjennut leikata kirjailija Juha Siltasen kolmesta tunnista puolet pois ja keskittyä aiheeseensa - raivohan on kabareen yhteisenä nimittäjänä mitä muikein -, pikkujoulutarpeet mallikkaasti täyttävästä show'sta jäisi huomattavasti vivahteikkaampi jälkimaku.

Sinällään nimittäin (vitsi niille, jotka näkevät esityksen).

Siltasen kabaree on assosiaatioiden runsaudesta notkuva tarjoiluvaunu, muun muassa rytmillä, kielellä ja onomatopoetiikalla leikittelevä lokomotiivi, jonka vauhdilla pyörivissä rattaissa Ritziä seuraa 'rich' ja valkeuden tulemista hammaslääkäri. Esimerkiksi.

Eri tavoin äärimmilleen viedyt, viehkosti vinksahtaneet hahmot, kuten laulavat bakteerit ja vaeltava munuainen tai otaniemeläinen insinööri (Gassot), turhautunut terapeutti ( Jens Walentinsson), kirjallisen luovuutensa löytävä perinneyhdistysaktiivi ( Pirkko Hämäläinen) sekä päähän potkittu akateeminen työtön vitutuskäppyröineen (Palo) tuovat etenkin ensimmäisellä puoliskolla mieleen Veli Puolikuun.

Yleisöä viihdytetään yhtä lailla yllätyksillä kuin tunnistamisillakin - komiikan alkeilla, siis. Kuitenkin se, mikä väkinäisen potpour-alun ja niin esiintyjien kuin yleisönkin tunnustelun jälkeen tekee ainakin minuun suurimman vaikutuksen, on näyttelijöiden läsnäolo ja tunnelmaa nostattava ilmeinen mielihyvä.

Tekstiä ja tilanteita on paljon, ja jos katsojalla onkin välillä kova työ pysyä aivokabaree-Siltasen villinä laukkaavien mielleyhtymien, tarkoituksellisen kornien riimien, nonsensen ja nopeiden käännösten perässä, näyttelijöiden muistia ja elastisuutta voi vain ihailla.

Etenkin naiset venyvät illan aikana vaikka minkälaisiin kabaree-kliseisiin, Hämäläinen jopa silinteri päässä steppaamaan.

Aika monta darlingia olisi silti pitänyt tappaa. Menemään joutaisivat lähes kaikki lainabiisit, vaikka Siltasen uudet suomennokset ovatkin hauskoja ja Povel Ramelin Tylsä laulu ("sanatkin ihan perseestä") erinomaisesti laulavan Sanna-Kaisa Palon esittämänä yksi illan kohokohtia.

Jos laulaminen tai tanssiminen ei muuten aina olekaan ihan huippua, Marzi Nymanin nelimiehinen bändi ja sen asenne on.

Hassuinta Raivokabareessa lienee se, että siinä raivotaan lopultakin minimaalisen vähän - aivan kuin raivoon ei olisi aihetta nyt ja aina ja iankaikkisesti!

Alun sutkaukset, kuten "Mikään ei freesaa niin kuin kunnon käämin käry", "Raivo on Aleksander Stubbin vastakohta" tai "Raivostunut ei kuluta" vaikuttavat päälle liimatuilta ja unohtuvat toisen puoliajan köykäisessä iskelmöinnissä ja romanttisessa röyhelöinnissä kokonaan.

Metateatterilliset, paikallistietoiset ja itseironiset viittaukset vaikuttavat rentojen heittojen sijaan hivenen paniikinomaisilta. Jumalakin joutuu toteamaan, että "idealaarista viimeisiä viedään".

Ehkä niitä ideoita oli lopulta liikaa, pelkkä raivokin kun olisi riittänyt.

Perkele!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi