Sukupolvet muistojen sameissa vesissä

Totta. KOM-teatteri. Riikka Pulkkisen romaanin dramatisointi Anna Viitala, ohjaus Kalle Chydenius, lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valot ja videot Ville Seppänen, musiikki Kalle Chydenius ja Joonas Pirttilä. Rooleissa Marja Packalén, Pekka Valkeejärvi, Eero Milonoff, Laura Malmivaara ja Vilma Melasniemi.

Veden välkehdintä täyttää näyttämön. Lavan keskellä oleva vesiallas heijastaa valonheitinten valoa ympärilleen ja märkien peilipintojen monistama värisevä liike täplittää maailman. Riikka Pulkkisen Totta-romaanista (2010) tiedämme, että totuus on häilyvä. Romaanin näyttämötulkinta on lisäksi hermostuttavan samea.

KOM-teatteri on aikaisemmin niittänyt mainetta kotimaisten näytelmien kantaesityksillä. Uusi sarka näyttää avautuvan romaanidramatisoinneista, jotka pohjautuvat nimenomaan nuoremman polven kotimaisten kirjailijoiden näyttävästi esille nousseisiin uutuuskirjoihin. Pulkkinen oli teoksellaan Finlandia-ehdokkaana. Anna Viitalan sovittamassa ja Kalle Chydeniuksen ohjaamassa esityksessä maistuu jo hienoinen tehtailun maku: tartutaan tähän kirjaan ja katsotaan, mitä siitä sattuu syntymään.

Toteutukseen on tarttunut rentoa leikkimielisyyttä, mikä kieltämättä sopii hyvin teatteriin. Seassa on kuitenkin myös komilaisia maneereja, jotka Pulkkiseen liitettyinä tuntuvat kovin raskailta.

Tekijät olisivat voineen hyödyntää leikkimotiivia jäntevämmin ja johdonmukaisemmin. Ajassa seikkaileva kolmen sukupolven perhetarina olisi kyllä tarjonnut aineksia. Lasten leikkiterapiaa tutkiva naisprofessori sekä lapsen kaltaisesti työhönsä heittäytyvä kuvataiteilijamies edustavat vanhinta sukupolvea. Avioparin tytär ja tyttärentytär ovat tarinassa läsnä vuorotellen sekä lapsina että aikuisina.

Häilyvien mielikuvien tarinaa on hankala kuljettaa, kun näyttämö muuttaa kaiken konkreettiseksi.

Esityksen keskeisin ongelma kulminoituu Vilma Melasniemen näyttelemään Annaan, joka alkaa ottaa selvää vuosikymmenten takaisista asioita ja isoisänsä salaisesta rakastetusta Eevasta. Annan eri ikäkaudet ja vahva samastuminen arvoitukselliseen Eevaan ovat esityksen iso samea piste. Jäsentymättömyys ei ole näyttelijän vaan dramatisoinnin vika.

Ohjaajakin on keksinyt Annalle, ja Eevalle, vain yhden toistuvan peruseleen, kyljelleen kaatumisen, minkä parodioiminen loppukohtauksessa tuntuu jo epätoivon ilmaukselta.

Sama tehottomuus vaivaa isoisän roolin jakamista kahden näyttelijän osalle. Pekka Valkeejärven ja Eero Milonoffin olemuksessa on jotakin samaa, mutta hahmojen välille ei synny yhteyttä.

Esityksen varastaakin syöpäsairasta isoäitiä esittävä Marja Packalén, ei niinkään roolihahmon kiinnostavuuden vaan näyttelijän henkilökohtaisen karisman ansiosta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi