Totuuden etsijä uskovien ihmemaassa

Heini Junkkaala: Kristuksen morsian. Kansallisteatteri, Omapohja.

Ohjaus Saana Lavaste, lavastus

Veera Laakso, puvut Veera Laakso ja Katerina Zherbina, valot Petri Tarkiainen, äänet Saija Raskulla. Rooleissa Wanda Dubiel, Kristiina Halttu, Joanna Haartti, Leena Pöysti, Hanna Raiskinmäki, Jukka Puotila, Seppo Pääkkönen, Oskari Perkki.

Harvoin osuu esitys - varsinkaan pitkien tuotantoprosessien suuressa teatterissa - yhtä tarkasti aikaansa kuin Heini Junkkaalan Kristuksen morsian.

On tietenkin osin sattumaa, että Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä käsitellään nyt tismalleen samoja kysymyksiä kuin Suomen luterilaisessa kirkossa ja Luther-säätiössä, juuri käydyissä arkkipiispan vaaleissa sekä tulevassa Helsingin piispanvaalissa, jossa ehdokkaana on peräti kaksi naista.

Sattumalla ei kuitenkaan ole sijaa siinä, miten rohkeasti, punnitusti ja kriittisesti Junkkaalan kirjoittamat hahmot pohtivat uskoaan, seksuaalisuuttaan, uhriutumistaan sekä suhtautumistaan muihin, erityisesti omalle ajattelulleen vieraisiin vähemmistöihin.

Ja miten vapauttavan hauskasti!

Viidesläisen herätysliikkeen piirissä kasvaneena ja seksuaalivähemmistöön kuuluvana Heini Junkkaala tietää mistä kirjoittaa. Kristuksen morsian onkin paitsi erinomaisesti ajateltu ja rakennettu, myös hyvin henkilökohtainen, häpeämättömän poliittinen ja aivan yleispätevä kuvaus ihmisistä, jotka etsivät varmuutta - osa heistä millä hyvänsä hinnalla.

Juoni on tiivistettävissä muutamaan lauseeseen.

Marion suunnittelee häitä naisystävänsä kanssa, kunnes kohtaa homobaarissa Jeesuksen ja alkaa epäillä itseään ja rakkauttaan. Hän etsiytyy Raamattua kirjaimellisesti tulkitsevaan, naispappeutta ja homoseksuaaleja vastustavaan lahkoon - Simeon-seurakunta on suora paralleeli Luther-säätiölle - ja haluaa "eheytyä" ja mennä naimisiin miehen kanssa. Tämä on järkytys hänen äidilleen Henriikalle, joka on liberaali pappi ja valitaan Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi.

Henriikka alkaa kuitenkin epäillä oikeutustaan toimia pappina ja hyljeksiä naispappeuden vastustajia. Samaan aikaan Simeon-seurakunnan jyrkkää johtohahmoa Juhoa alkaa kaihertaa hänen oma ehdottomuutensa sekä kieltäytymisensä ehtoollisen jakamisesta naispappeutta kannattavalle piispalle.

Kaikilla kolmella on varmuutta uhkuvat viiteryhmänsä ja taustajoukkonsa, joiden motiivit eivät kestä lähempää tarkastelua. Kaikki ovat hanakoita tuomitsemaan toisensa, jopa täsmälleen samoin argumentein: infantiilia narsismia ja pakkoneuroosia.

Näytelmä kääntää ihmisensä ja asetelmansa niin monta kertaa ympäri, että viestiä tuskin voi tulkita väärin: kukaan ei ole yksinomaan hyvä tai paha, oikeassa tai väärässä, kokonaan syytön tai ehdoitta syyllinen. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta - tai syytä - viskoa kiviä, vaikka vapautta onkin joskus yhtä vaikea sietää kuin sen mukana tulevaa epävarmuutta.

Saana Lavasteen riemukas ohjaus ja Veera Laakson kiehtova lavastus lisäävät näytelmän kerroksia ja kierroksia entisestään.

Leikkaukset ovat etenkin ensimmäisessä näytöksessä vauhdikkaita ja nauru herkässä, ja vaikka välillä tuntuu siltä, että hieman vähempikin riittäisi, tekijöiden kekseliäisyys yllättää kerta toisensa jälkeen.

Toinen näytös, joka keskittyy Marionia enemmän kahden synnintuntoon tulleen papin kilvoitteluun, on keskittyneempi ja vakavampi.

Alun paratiisi, jossa alastonpuvuissa kirmaavat iloiset ihmislapset huomaavat yhtäkkiä olevansa erilaisia - miehiä ja naisia -, ja lopun ihme, jossa annetaan vertauskuvallinen uhri ja koetellaan katsojan omaa uskoa, ovat raamatullista kuvastoa.

Näyttämön keskeisin lavastuselementti - iso kirja, jonka lehdet kääntyvät milloin puujumalaa palvovaksi kirkoksi, milloin Hieronymus Boschin helvetiksi, milloin lukuisiksi muiksi, tarkkaan mietityiksi tiloiksi - ei kuitenkaan ole Raamattu vaan viittaa Lue minut -tekstillään Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa -faabeliin. Oviaukkojakin on monenkokoisia: korkeasta kuljetaan (vastoin Raamatun opetuksia) armoon, matalasta tuomiolle.

Aikamoisena ihmemaana tämä tulikiveä sylkevien uskonnollisten fundamentalistien, aggressiivisten lesboaktivistien, vakaumuksellisten humanistien ja muiden asiaansa uskovien maailma näyttäytyykin.

Näyttämön sivunkääntäjinä hyppää burkaan pukeutuneita naisia, askeesia tavoittelevia hinduja ja piippua imeskeleviä amisheja. Hahmoille on helppo nauraa, vaikka yhtä koomisessa, samalla kertaa kirkkaassa ja armollisessa valossa esitetään kaikki muutkin.

Kristuksen morsiamessa näyttelee nautittava joukko vahvoja, persoonallisia naisia: Joanna Haartti (Marion), Wanda Dubiel (Henriikka) sekä Hanna Raiskinmäki (lesboaktiivi Lepe ja naiivi uskovainen Laura). Hienoa työtä tekevät kaikki muutkin, kuten Jukka Puotila ankarana Juhona ja Oskari Perkki ahdistuneena Mattina.

Kaikesta näkee, että työryhmästä on harjoitusprosessin myötä kasvanut hyvähenkinen ensemble, joka todennäköisesti on paitsi harjoitellut myös nauranut, ehkä itkenytkin, ja varmasti keskustellut paljon.

Laajempaa keskustelua herättävät toivon mukaan paitsi esityksen teemat ja asetelmat, myös sen loppu. Yksi henkilöistä kuolee, toinen etsii sovintoa, kolmas hyväksyy itsensä, mutta kysyy, halusiko Jeesus alunperinkään tasa-arvoista maailmaa.

Tyttöystävä rinnallaan Marion julistaa, että kirkon perusta on mies. Mies-Jumala, mies-Kristus, miesapostolit. "Siksi", hän saarnaa, "meidän on jätettävä tämä kirkko." "Me elämme juutalaiskristillisen maailmanlopun aikoja, niin kuin on ennustettu. Ja sitten tulee uusi aika, se on täällä jo."

Kansallisteatterin pääjohtajan, kesällä eläkkeelle siirtyvän Maria-Liisa Nevalan viimeisen aktiivisen kauden kaikki neljä uutta esitystä käsittelevät ihmisen elämän suurinta kysymystä, totuutta. Kristuksen morsianta niistä viimeisimpänä voi pitää uskaliaana valintana ja uljaana lopetuksena. Esitys on omistettu "sille, joka kuolee lopussa". Ihmiselle.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi