Väkeviä kuvia kaipauksesta

Anton Tšehov, Andriy Žoldak: Morbror Vanja. Klockriketeatern. Ruotsinnos Alma Pöysti, ohjaus Andriy Žoldak, lavastus Tita Dimova ja Andriy Žoldak, musiikki Sergei Patramanskij, puvut Tuomas Lampinen, valot Pietu Pietiäinen ja Andriy Žoldak, äänet Ludvig Allén ja Andriy Žoldak. Rooleissa Krista Kosonen (ja Linda Zilliacus), Jan Korander, Alma Pöysti, Jussi Johnson, Anders Larsson, Janina Berman ja Anders Slotte.

Peilit, puu ja vesi. Siellä ne ovat, ohjaaja Andriy Žoldakille tärkeät elementit, lavastuksen ihmeen syväksi ja leveäksi avaamalla näyttämöllä.

Niiden muuttuvat, koskemaan kutsuvat pinnat kehystävät kuvia, joissa ihmiset ovat tukehtumaisillaan haluun sekä kaipaukseen. Siinä missä toteutumaton himo korventaa torjuttuja ihailijoita, kadotukseen tuomitut rakastavaiset solmivat hiuksensa yhteen, kietoutuvat mattoon ja ahmivat omenoita kuin eivät koskaan saisi kyllikseen.

Hän jolle ei muuta suoda, pyydystää ihastuksestaan jälkeen jääneen valon ja tuoksun ja vetää keuhkonsa täyteen menetettyjä mahdollisuuksia.

Diana-näyttämö eli Klockrike-teatterin 110-paikkainen tila on toki pieni, mutta sopii erinomaisesti Anton Tšehovin 111 vuotta sitten kirjoittaman Morbror Vanjan eli Vanja-enon klaustrofobiseen atmosfääriin, tiheään tunneilmastoon ja tarkkanäköisiin, osin armottomiinkin ihmiskuviin.

Maatilalle kokoontunut joutilas joukko viihdyttää itseään miten taitaa: nuoret naiset houkuttelemalla miehiä, miehet vastaamalla houkutuksiin vaihtelevalla menestyksellä. Nekin, joilla syksyn ja sadonkorjuuajan lähetessä olisi yllin kyllin töitä, keskittyvät pitämään seuraa tilanomistajalle eli kaupungista tulleelle professorille (Serebrjakov, Anders Larsson) ja hänen kauniille, mutta turhautuneelle nuorelle vaimolleen (Jelena Andrejevna, Krista Kosonen).

Edellisen tytär Sonja ( Alma Pöysti) on jo vuosia rakastanut lääkäri Astrovia ( Jan Korander), mutta tämäpä hullaantuu Jelenaan, kuten tilalla asuva juopotteleva Vojnitskij eli Vanjakin ( Jussi Johnson).

Jelena puolestaan tuntee voimakasta vetoa Astroviin sillä seurauksella, että kukaan ei nuku - Nessun dorma, kuten Puccinin Turandot-oopperan kuuluisassa, Vanjan lopussa liiaksikin alleviivatussa aariassa lauletaan.

Žoldakin käsiala on suurta, mutta hänen ohjaustensa voima nousee ennen muuta yksityiskohtien tarkkuudesta.

Yhtä hyvin kuin kirkkaasti nähtyinä maisemina, järjen ohi työntyviä teräviä heijastuksia voi tarkastella moniulotteisina muotokuvina tai salaisuutensa vasta lähemmässä tarkastelussa paljastavina asetelmina.

Vaikuttavien kuvien väkevät tunnelmat seuraavat helposti uniin. Voi käydä niinkin, että osa katsojan alitajuntaa puhuttelevasta tenhosta taittuu, jos on nähnyt jo monta žoldakia.

Vaikka kaikki ohjaukset ovat erilaisia, kieli pysyy. Morbror Vanjaa voi joka tapauksessa pitää sikäli ohjaajalle uutena aluevaltauksena, että se on jo fyysisen mittakaavansakin vuoksi lähikuva, edesmenneelle Ingmar Bergmanille ja hänen psykologisille elokuvatutkielmilleen omistettu.

Loppukesän hedelmöittämä luonto ja vähä vähältä hapettomiksi käyvät interiöörit jäävät kaikesta konkretiasta - veden ja peilien lisäksi ovista, omenoista, maito- ja viinapulloista, laitureista, höyhenistä, kananmunista, kamiinoista, teekupeista, samovaareista sekä Tuomas Lampisen upeista puvuista - huolimatta taka-alalle tunteiden viedessä suurimman tilan.

Kuten kahden vuoden takaisessa Anna Kareninassa, ihmiset ovat nytkin paikoin paljasta tunnetta ja tahtoa tahdon vuoksi. Kosketusetäisyydellä jopa niin täydesti ja uskottavasti, että välillä heidän unohtaa näyttelevän.

Katsoja voi tuntea Jelenan vastenmielisyyden miehensä kosketusta kohtaan omassa kehossaan yhtä totena kuin kiihkon hänen ja Astrovin välillä. Heidän täyttymystään alkaa toivoa, vaikka Tšehovinsa lukenut tietää sen mahdottomaksi.

Morbror Vanja onkin Žoldakin ohjaukseksi poikkeuksellisen uskollinen alkutekstille.

Puheen tasolla siinä on nähdäkseni kaikki, mitään lisäämättä, mitään pois ottamatta. Tulkinnassa sen sijaan nähdään paitsi merenneito (jonka myyttistä painoa keventää, että lumotussa järvessä seireeninä polskiva Jelena Andrejevna kantaa pyrstöä rantakassissaan) jopa buto-vaikutteita sekä aksentteja aasialaisesta itsepuolustuksesta.

Viime mainittua voinee pitää paitsi kiinnostavana halkeamana ohjaajan muutenkin yllätyksellisessä estetiikassa myös vitsikkäänä viittauksena siihen parisataapaikkaiseen japanilaiseen teatteriin, jossa Žoldak taannoin kieltäytyi ohjaamasta, koska piti näyttämöä liian pienenä.

Viehättävintä Morbror Vanjassa on omasta näkökulmastani se, miten se esittää tunteet ikään kuin alkuperäisinä: miten viattomia, kevyitä ja leikkisiä ovat ihastuneet, miten raskaasti askeltavia mustasukkaiset. Miten kiehtovaa on kaikki se, mikä toteutuu vain mielikuvissa. Ja millaisiksi idiooteiksi ihmiset muuttuvatkaan ilman rakkautta!

Näyttelijät ovat hienosti vaatimusten tasalla; vaikka päähenkilö erottuu nytkin, kuten Vanjan rinnakkaisteokseksi tulkittavassa Anna Kareninassa, vielä muita päätä pitempänä.

Krista Kososen kokonaisvaltainen, yhtä hyvin ujo ja tyttömäinen kuin viekas ja kiihtynytkin ilmaisu tekee jälleen suuren vaikutuksen, ja kohtaukset Jan Koranderin miehekkään Astrovin kanssa iskevät kipinää. Jussi Johnson tekee tyylikkäästi pettyneen, viimein osaansa tyytyvän surkean Vanjan. Alma Pöystin Sonjassa on ihastuttavaa valoa ja määrätietoisuutta, vaikka itsestään tietoinen uhmakas lapsekkuus alkaa varsinkin lopussa jo ärsyttääkin.

Hivenen keskeneräiseltä esitys kuitenkin vielä keskiviikon ensi-illassa vaikutti. Pietu Pietiäisen hienon, sangen kunnianhimoisen valosuunnittelun teknisessä ajossa oli ongelmia, ja nelinäytöksisen näytelmän viimeinen osa tuntui neljä ja puoli tuntia kestäneessä kokonaisuudessa tarpeettoman raskaalta. Siksi esimerkiksi Nessun dorman jauhaminen loppukohtauksessa monessa eri muodossa alkoi vakavasti puuduttaa ja Sonjan kohottavaksi tarkoitettu monologi koetella kärsivällisyyttä.

Maatilalle näköalattomana jätetyn Sonjan johtopäätös kaiken draaman jälkeen on kuitenkin lakonisuudessaan ja näennäisessä latteudessaan draamakirjallisuuden helmiä:

"Minkäs sille voi, täytyy elää."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi