Viidakkokirja, esiteinien Tuntematon

Kansallisteatterin sekava Kipling-tulkinta perustuu herkullisiin, osin hämmentäviin hahmoihin

 Kun esityksen ensimmäinen puoliaika päättyy, yleisö on hämmennyksen tilassa - ainakin me äidit ja meidän kymmenvuotiaamme.

Näyttämöllä on huudettu, kohellettu ja sähelletty siinä määrin, ettemme ole lainkaan varmoja, mitä meille on yritetty kertoa. Tiedämme nähneemme koko joukon hahmoja, joista osa kuuluu omankin kaupunkiviidakkomme katukuvastoon, osa huomattavasti hämärämpiin luoliin. Lapsille vaikuttaa olevan epäselvää, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä eivät, mihin pitäisi uskoa ja mihin ei.

Ja mitä ne puhuvat?

Se, mitä aikuisten on ollut vaikea katsoa vakavalla naamalla (tuttuja, ei enää nuoria näyttelijöitä rankistelevissa meikeissä, päheissä buutseissa ja vatsan kohdalta kiristävissä nahkabyysissa), on neljäs- ja viidesluokkalaisista lähinnä outoa, ehkä vaivaannuttavaakin.

Yhtä mieltä olemme siitä, että parimetrinen transupantteri Bagheera on sähkökitarasisääntuloineen mieltä kiinnittävä ilmestys.

10-vuotiaat eivät kuitenkaan ole kasvaneet Mad Maxin kanssa, eivät nähneet Uma Thurmania Kill Billissä eivätkä osaa tulkita sadomasokistisia nahka-asusteita ja nänniteippauksia - eikä heidän, todellakaan, tarvitsekaan.

Mitä he siis saavat tästä? Mihin esityksellä pyritään?

Kolmikymppisen norjalaisen Alexander Mørk-Eidemin sovitus Rudyard Kiplingin toista sataa vuotta sitten ilmestyneistä Viidakkokirjoista sijoittaa ihmislapsi Mowglin kasvukertomuksen kauas tulevaisuuteen.

Kaupunki on raunio, jossa ihmiset sotivat ja pedot pesivät ja metsästävät. Taivaalla kiertelevät liipasinherkkien sotilaiden nälkäiset helikopterit sekä skandaaleja kyttäävät korppikotkat. Mowgli varttuu susilaumassa, karhun ja pantterin kasvattamana, oppien viidakon kielet ja vihollisheimojen tunnussanat.

Ihmisentaimen tehtävä tässä enimmältään vihamielisessä ympäristössä on pysyä hengissä ja oppia ymmärtämään, mitä merkitsee olla ihminen. Mistä kaikesta voi selvitä? Mikä eri heimoja yhdistää ja mikä ne erottaa?

Vaikka kaikki alakouluikäiset eivät tätä syö tai tule syödyksi -logiikkaa omasta elämästään tunnistaisikaan, kasvutarinassa on potentiaalia. Mørk-Eidemin dramatisointi tosin alkaa nihkeästi ja on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä kovin sekava, mutta paranee loppua kohden.

Ensimmäisen näytöksen synkkyys taittuu väliajalla humoristisempaan suuntaan ja discovaloisaan musikaaliloppuun. Nuorten katsojien reaktioista päätelleen loppunousu tulee tarpeeseen.

Jukka Rantasen ohjaukselta toivoisi huomattavasti jämäkämpää ja omaehtoisempaa otetta.

Suurta näyttämöä, katsomoa sekä videolla laajennettua teatteritilaa käytetään monin kohdin samaan tapaan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa. Näin ilmeinen kopioiminen tuntuu lähinnä kiusalliselta, varsinkin kun esitys ja yleisö ovat tyystin toiset.

Viidakon hahmoissa, joiden varaan esitys verkkonsa virittää, on onneksi riemukkaita ilmestyksiä. Marja Salon Mowglissa - josta ei puhuta esityksessä sen enempää tyttönä kuin poikana - on suloista riehakkuutta, avoimuutta ja uhmakkuutta, joita vain lapsenomainen puhe turhaan alleviivaa. Petri Liskin kunniaton Tabaqui-shakaali on arkkityyppinen hännystelijä ja Katariina Kaitueen aistillinen käärme-Kaa vangitseva ilmestys 60-luvun glamour-elkeineen ja Tarantinolta lainattuine habituksineen. Anna Paavilaisen ja Emilia Sinisalon sietämättömästi kimittävät apinapissikset ovat Viidakkokirjan varsinaiset koomikot, ja näyttelijät ottavatkin rooleistaan ilon irti.

Entä missä kaapissa Jani Karvista on tähän asti pidetty? Hän on kerrassaan upea (vaikkakin vielä ensi-illassa aavistuksen arka) transvestiitti, joka pääsee oikeuksiinsa varsinkin lopun groovyssa laulunumerossa.

Sen sijaan henkilögalleriaa ja viidakon tasapainoa ajatellen on ongelmallista, että tiikeri Shere Khania esittävä Ville Keskilä ei saa skinheadiinsa voimaa eikä uhkaa muuten kuin huutamalla.

Suomentaja Michael Baran on päässyt herkuttelemaan katukielellä, joten on sääli, että moni hauskuus menee yleisöltä ohi kaoottisen päällehuutamisen ja sähköisen äänentoiston vuoksi. Timo Hietalan musiikki pysyy näyttämön reunassa hääräävästä muusikosta huolimatta äänimaisemana taustalla, lopun paria näyttävää kohtausta lukuun ottamatta. Niissä potkiikin sitten kunnolla, kun taas tanssijoita ohjaus ei osaa hyödyntää juuri lainkaan. Ainoan varsinaisen tanssinumeron koreografia on lähes yhtä laimea kuin esityksen monet, melkeinpä säälittävät taistelukohtaukset. Katri Renton rappioromanttinen lavastus hyödyntää joka tapauksessa hienosti kivenheiton päässä teatterista sijaitsevan Helsingin Rautatieaseman arkkitehtuuria. Olisiko tämä mahdollinen tulevaisuus? Tästä kannattaisi ehkä keskustella kotona.

Kansallisteatteri suosittelee Viidakkokirjaa 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Itse hilaisin ikärajaa vielä pari vuotta ylöspäin - joskin silloin törmätään vakavaan uskottavuusongelmaan. Esityksessä flirtataan sekä nuoren yleisön että väkivallan kanssa, mutta kaikki on selkeästi feikkiä, pelkkää, eikä aina ollenkaan sujuvaa, esittämistä.

Kriittiselle teiniyleisölle se saattaisi olla liikaa. Tai oikeammin: liian vähän.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi