Villisorsa häikäisee selkeydellään

Villisorsa. Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto. Henrik Ibsenin näytelmästä vapaasti suomentanut, sovittanut, ohjannut ja lavastanut Mikko Roiha. Puvut Tellervo Helminen, valot Juha Haapasalo, video Ilari Kellokoski, ääni Kai Poutanen. Rooleissa Mikko Jurkka, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Jarkko Pajunen, Ritva Sorvali, Elsa Saisio, Harri Rantanen, Tapani Kalliomäki.

LAHTI. Mikko Roihan tulkinta Henrik Ibsenin näytelmästä Villisorsa (1884) häikäisee selkeydellään.

Berliinissä asuvan ohjaajan pölyhuiska ei ole osunut pelkästään norjalaiskirjailijan klassikkoteokseen; analyysin kirkkaus on raikastanut myös ohjaajan näyttämökieltä.

Ironian ja melodraaman pöheiköstä on jäljellä muutamia rippeitä, ikään kuin tunnistamisen vuoksi, mutta nekin Roiha on jalostanut hienostuneempaan muotoon. Edvard Griegin musiikin limittäminen Ibsenin draamaan ei sisällä monimutkaisia taka-ajatuksia, eivätkä henkilöhahmojen muutamat tunnemyräkät tursu patetiaa.

Merkittävintä Roihan tulkinnassa on omaleimainen hyväntahtoisuus.

Tulkinnan perimmäinen valoisuus on merkillinen asia - unohtumattomalla tavalla. Kertoohan Villisorsa itseään ja toisiaan umpikujiin ajavista ihmisistä, ja näytelmä päättyy nuoren tytön itsemurhaan.

Esityksen teho perustuu siihen yksinkertaiseen yhtälöön, että Roiha on kyennyt poimimaan nykypäivästä esiin olennaisia asioita ja käsittelee niitä sortumatta vihapuheeseen.

Tämä tekee Villisorsasta sekä yhteiskunnallisesti että eettisesti puhuttelevan teoksen.

Roiha ei alleviivaa mitään. Esitys on kuin lahja, jonka tekijät ojentavat yleisölle hyväntuulisesti, jopa huumorin saattelemana. Katsoja saa tehdä henkilöhahmoista omat tulkintansa ja tuntea sydämessään omat pistonsa.

Esityksessä ei mainita sanallakaan koulusurmia, lasten kaikkinaista hyväksikäyttöä tai homofobiaa. Niistäkin esitys kertoo.

Roiha on saanut tukevan otteen käsitteestä "elämänvalhe", jonka Ibsen näytelmän myötä lanseerasi länsimaiseen kulttuurikeskusteluun.

Kaikki ihmiset elävät valheessa. Ratkaiseva ero syntyy siitä, tekevätkö he niin helpottaakseen omaa elämäänsä vai rajoittaakseen toisten elämää.

Jyrki Mänttäri näyttelee hajonneen perheen sisäisesti rikkinäistä poikaa, joka parin vuosikymmenen jälkeen palaa isänsä luokse ja alkaa maanisen oikeudenmukaisuuden tunnossa mestaroida muiden elämää. Jarkko Pajunen esittää hänen keskeiseksi eheyttämiskohteekseen osuvaa entistä koulukaveria, jolla on äkkiä pelissä koko elämä.

Mänttärin kotitekoinen elämäntapavalmentaja on tehokas hahmo tuijottavine sinisilmineen, joista heijastuu ennen muuta lapsellinen viattomuus. Katsoja tunnistaa alati läsnä olevan vaaran, mutta saa samalla rakastaa höperön maanikon hengiltä.

Pajusen tulkinta perheellisestä valokuvaajasta on suorastaan huikea. Pajunen oli vaikuttava keskitason ihmisen ilmentäjänä jo Tiina Lymin näytelmässä Susi sisällä, nyt hän saa viedä prosessiin loppuun ja rakentaa kokonaisen luonnekuvan. Pajusen työskentelyä seuraa herpaantumatta, ja roolihahmostakin löytyy yllättävää suuruutta.

Kolmas mykistävä työ on Elsa Saision mykkärooliksi muutettu neljätoistavuotias tyttö.

Roihan ratkaisu siirtää näytelmän tapahtumat nykysuomeen tuskin herättää kiistaa. Vahva murteellisuus saattaa jakaa yleisöä sen mukaan, miten ihmiset tuntevan hämäläismurteita.

Yhteistuotantoa oleva esitys tullaan näkemään keväällä Tampereen Työväen Teatterin vanhalla päänäyttämöllä ja ensi syksynä Aleksanterin teatterissa Helsingissä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi