Pääministeri Jyrki Kataisen on vaikea puhua. Hän köhii ja hörppii vesilasista, joka on puhujapöntön reunalla. Katainen pyytelee anteeksi ja sanoo olevansa väsynyt. Hän on juuri palannut Helsinkiin Brysselistä, jossa on neuvoteltu 36 tuntia yhteen menoon Euroopan unionin budjetista.

Pian Katainen saa puheen rytmistä kiinni. Hän on pitänyt tuhansia puheita, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun hän puhuu teurastamossa.

Kuulijat eivät kuitenkaan ole kuolleita eläimiä, eivätkä he riipu koukuista katosta, vaan he ovat Kataisen puoluetovereita, kokoomuksen puoluevaltuuston jäseniä, jotka pitävät kokoustaan helsinkiläisessä trendipaikassa, Kellohallin ravintolassa Kalasataman alueella. Sali on entinen teurastamo.

Paikka on oikeastaan aika kalsea, mutta se on huolellisesti valittu. Kokoomus on puolue, joka käy päättymätöntä mielikuvakampanjaa. Tänään kokoomus haluaa esiintyä työn puolueena.

Niinpä oikeat kokit saavat hääriä avokeittiössä Kataisen selän takana. He ovat hyvää rekvisiittaa lehtikuviin ja television uutisfilmeihin.

Alati jatkuvasta vaalikampanjasta vastaa kokoomuksen vaalikoneenhoitaja, puoluesihteeri Taru Tujunen. Hän on varsinaiselta ammatiltaan opettaja, ja sen takia kokoomuksessa kaikki sujuu lukujärjestyksen mukaisesti.

Nytkin Tujunen istuu salin edessä ja valvoo opettajanpöytänsä takaa kokouksen kulkua. Valtuutetut ovat tärkeitä ihmisiä, piirijärjestöjen johtajia, jotka pitävät puoluetta pystyssä. Heitä on paikalla noin sata.

Kataisen esiintymistä on vaikea seurata, vaikka hän vakuuttaa puhuvansa kansankielellä ja välttävänsä vaikeita termejä, sellaisia kuin kestävyysvaje.

Puhe on kuin pitkä sarja lyhyitä huudahduksia, jonka pääministerin avustajat ovat ilmeisesti kirjoittaneet lähettämällä twiittejä toisilleen.

Puheessa toistetaan kymmeniä kertoja samaa teemaa, joka on toki meille tärkeä: työ.

Kataisen retoriikka on taitavaa, ja niinpä hän osaa eläytyä myös sekavien ajatusten puhumiseen. Pääministeri lähes liikuttuu omista sanoistaan, kun hän kertoo, mitä työpaikkansa menettäneet ikäihmiset ovat hänelle tilittäneet.

Kun hän jo kolmannen kerran toistaa itseään, pitää ryhtyä tarkastelemaan kokousväkeä.

Joukossa istuu kaksi veteraania, Heikki Järvenpää Lappeenrannasta ja Tapani Mörttinen Kärkölästä, molemmat entisiä kansanedustajia.

He osallistuivat keväällä 1987 puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokoukseen, jossa kokoomus 21 oppositiovuoden jälkeen päätti lähteä hallitukseen. Se oli suuri hetki.

Tunnelma eduskunnan auditoriossa nousi kattoon, kun kokouksessa esiteltiin tuleva pääministeri Harri Holkeri ja kuusi muuta kokoomusministeriä,

Holkeri oli ensimmäinen kokoomuslainen pääministeri yli 40 vuoteen. Puolue oli ollut sodanjälkeisen ajan syrjässä valtiovallan käytöstä. Keskusta ja Sdp olivat jakaneet vallan keskenään, ja jopa äärivasemmisto, kommunistit, oli ollut pitkiä aikoja hallituksessa. Sdp oli suurin puolue, ja vasemmisto piti lähes puolta eduskuntapaikoista.

Kokoomus ei kelvannut hallitukseen, koska oikeisto ei silloin sopinut ajan henkeen. Oli tapana sanoa, ettei se ollut "hovikelpoinen". Siihen vaikuttivat "yleiset syyt" – Moskovan pelko.

Kokoomusta kohdeltiin vähän samanlaisena kummajaisena kuin nykyisin perussuomalaisia. Pitkän oppositiokauden aikana kokoomus yritti toki luoda nahkaansa. Se rupesi kutsumaan itseään "keskustaoikeistolaiseksi" ja suorastaan kilpaili vasemmiston ja keskustan kanssa hyvinvointilupausten annossa.

Runoilija Samuli Paronen tiivisti 1970-luvulla oivaltavasti kokoomuksen muutoksen: Jos oikeisto tekisi, kuten se puhuu, se olisi vasemmisto.

Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa äänestäjät uskoivat kokoomusta ja se sai peräti 52 kansanedustajaa. Kokoomuksen mahdollisuuksia päästä hallitukseen paransi myös keskustan ja demarien täydellinen välirikko. Punamultayhteistyö katkesi Kalevi Sorsan ja Paavo Väyrysen riitoihin.

Myös presidentti Mauno Koivisto tuki kokoomuksen paluuta valtaan ja ohjasi demarit ja kokoomuksen samaan hallitukseen – ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen.

Kukapa olisi uskonut, että kevät 1987 osoittautuisi käännekohdaksi Suomen politiikassa.

Puoluevaltuuston jäsenet kuuntelevat hievahtamatta Kataisen puhetta. Silloin tällöin joku nousee ottamaan puhelimella kuvan. Pian kuvaa ihastellaan kotona.

Kokoomusaktiivit näyttävät tyyniltä ja rauhallisilta. Vaikuttaa siltä, että heidän omanarvontuntonsa on kohdallaan. Valtaosa on selvästi alle 50-vuotiaita, joten he tuskin muistavat aikaa, jolloin kokoomuksen pysyvä paikka oli oppositiossa.

Näille ihmisille hallituksessa olo on luonnollista. Eikä se ole ihme, sillä kokoomuksen paluusta valtaan on pian 26 vuotta. Niistä peräti 22 vuotta puolue on ollut hallituksessa.

Hallitushistoria on komea. Kokoomus on koko ajan ollut toinen päähallituspuolue, ja sillä on ollut joko pääministerin paikka (kuusi vuotta) tai valtiovarainministerin salkku (kuusitoista vuotta). Se on johtanut kaikkia muitakin ministeriöitä.

Armottomat numerot kertovat, miten hallitusvalta on jakautunut kolmen suuren puolueen kesken 26 viime vuoden aikana. Kokoomuksella on ministerikuukausia selvästi eniten, peräti 1672. Demareilla niitä on kertynyt 1512 ja entisellä mahtipuolueella keskustalla vain 1168.

Keskusta oli aikoinaan kuulu notkeudestaan. Se kokosi hallituksen minkä puolueen kanssa vain, kunhan pysyi itse vallassa. Tuolloin kokoomuslaiset pilkkasivat keskustaa selkärangattomaksi. Nämä puheet kokoomuksen on pitänyt syödä. Sillä on nykyhallituksessa peräti kuusi kumppania, vasemmistoliitosta kristillisiin.

Kokoomus on siis nyky-Suomen vaikutusvaltaisin puolue. Lopullisen hyvityksen takavuosien syrjinnästä se sai viime maaliskuussa, kun Sauli Niinistö nousi tasavallan presidentin paikalle.

Edellisen kerran oikeistolainen oli valittu presidentiksi kuusikymmentä vuotta aikaisemmin – siis Paasikivi. Vielä 1980-luvulla ajatuskin kokoomuslaisen noususta ulkopolitiikan johtoon oli aivan mahdoton. Mitä Moskova olisi sanonut!

Presidentin paikka varattiin ensin maalaisliitto-keskustan Urho Kekkoselle ja sen jälkeen kolmeksi vuosikymmeneksi sosiaalidemokraateille.

Viime vaaleissa eivät vanhojen presidenttipuolueiden ehdokkaat Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen päässeet edes toiselle kierrokselle.

Jyrki Katainen on puhunut yli puoli tun-tia ennen kuin hänet hoksataan palkita ensimmäisillä taputuksilla. Ne aloittaa ministerien avustajien penkissä istuva valtiosihteeri Pia Pohja.

Hetkeä aiemmin Pohja sai puhelimeensa viestin. Olisiko Taru Tujunen lähettänyt ystävälleen taputusohjeen? Niin tai näin – taputukset piristävät, ja Katainen jaksaa jatkaa huudahteluaan.

Nyt pääministeri keksii vaatia meiltä intohimoa työhön. Totellaan, totellaan, ja mietitäänpä tovi, millainen puolue kokoomus nykyisin on.

Onko se pysynyt sellaisena leppoisana keskustaoikeistolaisena kansanpuolueena, jollaisena se 1980-luvun lopulla pääsi äänestäjien suureen suosioon ja nousi valtaan?

Ei, ei se ole.

Kokoomus on nykyisin jännä sekoitus jyrkkyyttä ja joustavuutta. Se on perinteinen oikeistopuolue. Jos siellä joskus käydään ns. aatteellista keskustelua, äänessä ovat vain jyrkät konservatiivit. Heillä olisi halu panna politiikassa hyrskyn myrskyn.

Kokoomuksen ns. hiljainen maltillinen enemmistö ei tunne viehtymystä aatteellisiin pohdintoihin tai käsirysyyn muiden puolueiden kanssa.

Se on mukana kunnallispolitiikassa ja tietää, että politiikka on etupäässä arkista asioiden hoitoa ja sovittelua. Tälle väelle riittää aatteellisuudeksi, että itsenäisyyspäivänä kajautetaan Maamme-laulu tavallista kovemmalla äänellä. Koti on kunnossa, uskonnosta huolehditaan käymällä joulukirkossa, ja isänmaata vartioivat Nato-yhteensopivat Hornetit.

Valtuuston jäsenet edustavat kokoomuksen kenttäväkeä. He ovat opettajia, sairaanhoitajia, myyntipäälliköitä, insinöörejä, fysioterapeutteja, yrittäjiä – suomalaista keskiluokkaa.

He näyttävät siisteiltä mutta kovin arkisilta. Kultakellot ja minkkiturkit, jos he sellaisia edes omistavat, on jätetty kotiin.

Mikä on puolueen menestyksen salaisuus?

Kokoomus on turvallinen ja melko riskitön vaihtoehto sellaisille ihmisille, jotka eivät halua suuria muutoksia. Heillä menee kohtalaisen hyvin omassa elämässään, ja he haluavat hoitaa itse omat asiansa.

He eivät ole järin aktiivisia osallistumaan politiikkaan mutta käyvät tunnollisesti äänestämässä. Kokoomus saakin kaikissa vaaleissa kannattajansa paremmin uurnille kuin muut puolueet.

Näitä ihmisiä on aika paljon Suomessa, koska maa on talouden takaiskuista huolimatta vaurastunut. Kun kokoomuksen hallitusputki alkoi, bruttokansantuote oli asukasta kohti 14 000 euroa. Nyt se on 35 000 euroa.

Vasemmisto on pelotellut, että kokoomus valtaan päästyään romuttaisi pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Kokoomus on ollut pian 26 vuotta vallassa, mutta hyvinvointivaltiota ei ole romutettu. Valtion ja kuntien osuus kansantuotteesta ei ole juurikaan muuttunut sitten 1980-luvun.

Oikealta puolelta kokoomusta on arvosteltu verolupausten pettämisestä. Verotus on pysynyt yhtä kireänä kuin ennenkin, vaikka kokoomus on vaatinut etenkin tuloverojen laskua.

Pääministerin puhe jatkuu ja jatkuu. Nyt hän vaatii työpaikkoja "yksityiselle sektorille".

Kuulijakunnassa ilmenee jo pientä väsymystä, mutta elinkeinoministeri Jan Vapaavuori ja alue- ja kuntaministeri Henna Virkkunen jaksavat ihailtavan valppaina seurata esimiehensä puheita, jotka he ovat kuulleet monta, monta kertaa.

Kuuliaisuuteen saattaa vaikuttaa sekin, että he tarvitsevat lähiviikkoina Kataisen apua.

On vaikea sanoa, kumpi on pahemmassa pinteessä, Virkkunen vai Vapaavuori.

Virkkuselta odotetaan kuntauudistusesitystä. Siitä piti tulla hallituksen suursaavutus, mutta hallituksessa ei ole saatu oikein yhteistä mallia aikaan. Virkkunen oli nuorena hevostyttö, kilparatsastaja, ja hän yrittää ohjata kuntia kuin hevosta, sivuilleen vilkuilematta ja jääräpäisesti.

Vapaavuoren puolestaan pitäisi saada läpi nopeita verohelpotuksia yrityksille ja vielä päälle tuhteja tukiaisia varsinkin yritysten tuotekehittelyyn ja tutkimustoimintaan.

Suomen teollisuuden tukijalat, metsäteollisuus ja Nokia-vetoinen elektroniikkateollisuus, ovat suurissa vaikeuksissa, ja Elinkeinoelämän keskusliiton uusi toimitusjohtaja Jyri Häkämies patistelee melkein päivittäin seuraajaansa: "Nyt sinun, Janne, täytyy tehdä jotakin."

Talouselämä on muutenkin kärsimätön ja tyytymätön hallitukseen ja myös kokoomukseen, vaikka puolue on hallituspolitiikassa tiiviissä yhteistyössä Etelärannan kanssa.

Ja miksei olisi, sillä siellä ovat vallassa tutut miehet. Häkämies oli vielä syksyllä elinkeinoministeri, Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus oli aikoinaan oikeusministerinä ja Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä pyrki EU-vaaleissa kokoomuksen listalta europarlamenttiin.

Valtaosa kokoomusministerien avustajista on lainassa elinkeinoelämän järjestöistä.

Kokoomuksessa oli takavuosina tapana hammastella, että Sdp on SAK:n poliittinen osasto. Jos demarit olisivat yhtä ilkeitä, he voisivat hyvillä perusteilla kutsua kokoomusta EK:n poliittiseksi osastoksi.

Kun hallituksessa tai eduskunnassa väännetään verotuksesta, eläkkeistä tai sosiaaliturvasta, kokoomus on aina työnantajien puolella pöytää.

Toisella puolella istuvat Sdp ja SAK, jonka edellinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen on nyt työministerinä.

Maaliskuusta on tulossa Kataisen hallitukselle kohtalon kuukausi. Sen pitäisi pystyä sopimaan loppukauden tärkeimmistä asioista, ja lista on pitkä: budjettipolitiikka (mahdolliset leikkaukset sosiaalimenoihin), verot (mitä veroja nostetaan ja mitä lasketaan?), eläkeasiat (nostetaanko eläkeiän alarajaa?), kuntauudistus (yritetäänkö uudistus tehdä vai luovutaanko siitä?).

Luulisi, että kokoomus ja demarit pystyvät sopimaan asioista, sillä ne ovat viime vuosina olleet samassa hallituksessa 14 vuotta.

Talousvaikeudet olivat 1990-luvulla suurempia kuin nyt, mutta siitä huolimatta sinipunan voimamiehet, pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö, pystyivät sopimaan päätöksistä ja saivat myös työmarkkinajärjestöt niihin mukaan.

Mutta aika on muuttunut.

Kokoomuksella ja demareilla ei ole enää yhdessä enemmistöä eduskunnassa. Päähallituspuolueilla on yhteensä 86 paikkaa, ja ne joutuvat taivuttelemaan myös neljä muuta hallituspuoluetta päätöksen taakse. Sekään ei ole helppoa.

Varsinainen kiusanhenki hallitukselle on Timo Soini. Perussuomalaisten suurvoitosta ei ole muissa puolueissa vieläkään toivuttu, vaikka muuta väitetään.

Myös demarit ja kokoomus joutuvat jatkuvasti punnitsemaan, mitä mahdolliset budjettileikkaukset ja veronkorotukset aiheuttavat niiden kannatukselle.

Vihdoinkin – pääministerin puhe on kestänyt yli tunnin, kun hän lopulta päättää sen kertomalla kuulumisia Etelä-Amerikan-matkaltaan.

Suomessa toimii kuulemma innovaatioyri-tys, joka pystyy kehittämään energiaa aalloista.

Ihmeellistä tässä on se, että Sdp:n puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jutta Urpilainen kertoo samasta yrityksestä ja vieläpä aivan samaan aikaan demarien puoluevaltuuston kokouksessa Vantaalla. Onkohan avustajan twiitti mennyt väärään numeroon?

Näistä kahdesta poliitikosta riippuu, kykeneekö hallitus tekemään suuria päätöksiä maaliskuussa. Jos he eivät siihen pysty, eduskunta joudutaan hajottamaan ja pitämään ensi kesänä uudet vaalit. Se ei ole vielä todennäköistä, mutta se on jo vaihtoehto.

Molemmissa päähallituspuolueissa on nimittäin tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan. Kokoomuksen porvarimieliset tuntevat vetoa Juha Sipilän keskustaa kohtaan. Sanotaan, että Sipilä on kunnon porvari, joka sopisi myös talouselämän mahtimiehille.

Katainen ei kuitenkaan haluaisi päästää hallitustaan hajoamaan. Se olisi hänelle ankara tappio, vaikka keskusta olisikin hänelle mieluisampi kumppani kuin demarit.

Uudet vaalit sotkisivat ja vaarantaisivat myös Kataisen omat suunnitelmat. Katainen on vasta 41-vuotias, mutta hän on ollut jo yhdeksän vuotta puheenjohtajana. Sinä aikana Sdp ja keskusta ovat vaihtaneet puheenjohtajaansa jo kahdesti.

Katainen haluaa lähivuosina siirtyä muihin töihin. Se ei ole helppoa, sillä entisen pääministerin on vaikea löytää työpaikkaa kotimaasta. Vuoden päästä ulkomailta avautuukin vakanssi, jota Kataisen sietää harkita.

Se on EU:n komission puheenjohtajan paikka, jonka jättää portugalilainen José Manuel Barroso kahden kautensa jälkeen.

On selvää, että uutta komission johtajaa etsitään jostakin sellaisesta maasta, joka on hoitanut taloutensa ja muut asiansa hyvin. Suomi on yksi harvoista sellaisista. Unionin jäsenmaista tehdyissä vertailuissa Suomi sijoittuu lähes aina pistesijoille, kahdeksan parhaan joukkoon.

Uusi puheenjohtaja valitaan todennäköisesti pohjoiselta alueelta euroryhmään kuuluvasta maasta ja hän lienee taustaltaan oikeistolainen. Hänellä pitää olla pääministerikokemusta.

Katainen täyttäisi nämä ehdot, eikä muita ole monta.

Eniten painaa Saksan hallituksen mielipide. Katainen saattaisi kelvata saksalaisille, sillä hän on EU:ssa jatkanut sitä Saksaa myötäilevää politiikkaa, jonka Suomi aloitti 1990-luvun puolivälissä presidentti Martti Ahtisaaren, pääministeri Paavo Lipposen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön kausilla.

Jos mahdollisuuksia puheenjohtajaksi ei ole, Katainen joutuu huolehtimaan siitä, että puoluetoveri Alexander Stubb valitaan komissioon ja että tämä saa mahdollisimman vahvan salkun komissaarina. Stubb on kymmenen vuotta kytännyt komissaarin paikkaa europarlamentaarikkona, ulkoministerinä ja eurooppaministerinä.

Silloin Kataisen itsensä on jatkettava puoluejohtajana vuoden 2015 eduskuntavaalien yli ja yritettävä pääministeriksi toisen kerran.

Kataisen puheen jälkeen tapahtuu jotain ällistyttävää. Toimittajat komennetaan puoluevaltuuston kokouksesta ulos.

Keskustelua ei saa jäädä seuraamaan. Se on uutta tyyliä: takavuosina kokoomuksen valtuuston kokoukset olivat alusta loppuun medialle avoimia tapahtumia.

Ei auta muu kuin lähteä kotiin.

Kataisen puheen aikana olen – ajan kuluksi – kartoittanut salissa istuvaa väkeä ja kirjoittanut luettelon Kataisen seuraajaehdokkaista.

He ovat aakkosjärjestyksessä:

Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja, entinen europarlamentaarikko Pianoora Kauppi, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Petteri Orpo sekä ministerit Alexander Stubb, Jan Vapaavuori ja Henna Virkkunen.

Kuka valitaan?

Oman veikkaukseni olen valitettavasti tuhertanut niin epäselvällä käsialalla, etten saa siitä selvää.