Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mitä kävi ysiluokan luokkakavereille?

Missä ovat ne luokkakaverit, jotka eivät ilmesty luokkakokouksiin? Joukko opiskelijoita ryhtyi etsimään kadonneita luokkatovereitaan. Tehtävä osoittautui kiusalliseksi.

Kuukausiliite
 

Suomi muuttuu niin nopeasti, ettei kukaan oikein enää tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Mitä kannattaisi opiskella, mille alalle suunnata?

Erityisen vaikeata päätösten tekeminen on 15-vuotiaille. Niinpä jotkut eivät tee yhtään mitään.

Pari vuotta sitten Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylä laski, että Suomessa on 32 500 nuorta, jotka eivät opiskele, eivät ole töissä, eivät armeijassa, eivät hoida kotona lapsia mutta eivät ole myöskään kirjautuneet työttömiksi. Se oli suorastaan kansakuntaa järkyttävä havainto: missä he ovat, ja millä he elävät?

Yhteistä näille nuorille oli, että he olivat 15–29-vuotiaita, mutta ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Yhdeksännen luokan jälkeen he katosivat.

Jenni Tuominen

Kuukausiliite päätti tehdä oman selvityksen. Otimme yhteyttä Tampereen yliopistoon ja keräsimme tammikuussa ryhmän journalistiikan opiskelijoita, jotka ryhtyivät ottamaan selvää, tuliko heidän omilta ysiluokiltaan näitä kadonneita ja mitä heille nyt kuuluu? Muistikuvat ysiluokalta ovat samansisältöisiä, vaikka opiskelijat tulevat aivan eri puolilta Suomea.

Ne maistuvat irtokarkeilta, tuoksuvat purkalta ja tupakalta, Body Shopin vaniljahajuvedeltä, Fiiltä ja hieltä. Pojilla on mopot, ja heidän vaatteissaan on bensanhaju. Aina on karmea nälkä, paljasta selkää palelee – housujen vyötärö on matalalla. Kaikki muistavat ysiluokastaan paikkoja ja esineitä, jotka liittyvät väli- ja ruokatunteihin: penkkejä, sohvia, nurkkauksia, koloja ja tupakkapaikkoja. Ysiluokan tärkein maailma tuntuu olleen muualla kuin oppitunneilla, luokan ulkopuolella. Koulun karkea ulkoseinä, johon nojattiin, on yleinen tuntomuistikuva.

Ja kaikki tuntuvat muistavan metelin: teinimölyn, jota kiviset seinät ja lattiat vielä kaiuttivat ja jota leikkasivat kännyköitten soittoäänet.

Opiskelijoita on 14. Ikähaitari on leveä: nuorin on syntynyt vuonna 1991, vanhin 1978. Suurin osa oli käynyt ysiluokkaansa 2000-luvun alussa.

Miehiä joukossa on vain yksi, mutta yliopistomaailmassa se ei ole nykyisin epätavallista.

Kurssille hakeutui opiskelijoita, jotka olivat valmiit palaamaan omaan menneisyyteensä ja kohtaamaan vanhoja kiusaajiaan tai niitä, joita itse oli kiusannut, tai niitä, jotka oli torjunut tai unohtanut, tai niitä, joiden kanssa oli tullut riitaa tai joiden kanssa oli nolosti pussailtu.

Ja juuri heille on nyt soitettava. On tammikuu, talvi ja Tampereella paljon lunta. Pakkanen on kireä.

Jenni Tuominen

Toiseen kokoontumiseen mennessä oppilaat ovat tarttuneet toimeen.

Neljällätoista ysiluokalla oli ollut yhteensä 287 oppilasta. Suuri enemmistö luokkakavereista on helposti selvitetty. Ei muuta kuin luokkakuva esiin, läppäri auki ja puhelin käteen. Pieniltä paikkakunnilta tulevat ihmiset tietävät kyllä toistensa kuulumiset.

Mutta sitten on muutama hankala tapaus. Jokaisen luokalla ainakin yksi. Ja juuri heistä on kysymys.

Ninni kirjoittaa työpäiväkirjassaan, kuinka hän selvittää nopeasti Facebookin avulla lähes kaikki luokkakaverinsa. Kolmea lukuun ottamatta.

"A on nähnyt molemmat viestini, mutta ei vaivaudu vastaamaan. Emme pitäneet toisistamme yläkoulussa, ja epäilen, että siitä syystä hän jättää vastaamasta minulle."

Hän kuulee kuitenkin kolmesta eri lähteestä A:n työskentelevän huoltoasemalla kokkina.

Hän on siis töissä eikä ole kadonnut yhteiskunnalta. Se riittää meille, enempää meidän ei tarvitsekaan tietää.

Ninnille jää kaksi selvittämätöntä tapausta, B ja C.

Ninni muistaa, että B oli yhdeksännellä luokalla jo raskaana. Hän kuulee B:n olevan pitkäaikaistyötön, nykyisin kolmen lapsen äiti, eikä tällä mene hyvin. Lapset on otettu huostaan vanhempien huumeidenkäytön ja rikosten vuoksi. Puhelinnumeroa ei ole.

Jos ollaan tarkkoja, tilastollisessa luokituksessa B on ollut kotona pieniä lapsia hoitava äiti eikä siis kuulu Pekka Myrskylän kadonneisiin.

C:n Ninni epäilee ensin kuolleen mutta kuuleekin sitten tämän elävän ja olevan "töissä raksalla". Mies ei vastaa Facebook-viesteihin, mutta osoitepalvelusta löytyy osoite. Ninni päättää käydä ensi kerralla kotikaupungissa vieraillessaan C:n oven takana. Hänen tapauksensa jää auki. Toinen opiskelija, helsinkiläinen Anneli , hämmästyy, kun luokan koviksetkin vastaavat kyselyihin, innokkaasti ja avoimesti. Kaikilla tuntuu olevan töitä, vauvoja ja häitä.

Vain yksi puuttuu, luokan kovin pahistyttö.

"Muistan D:n olleen alkoholistiperheestä. Tai ainakin hän asui kaupungin vuokrataloissa, ja hänen äitinsä oli yksinhuoltaja, joka meni uusiin naimisiin, ja luokkakaverini sukunimi vaihtui yläasteen aikana. Kerran hän tuli kännissä kouluun, ja hän oli myös usein poissa."

Annelilla ei ole mitään keinoa löytää tyttöä, sillä osoitetietoja ei ole ja nimikin on voinut muuttua. Isoon kaupunkiin on helppo hävitä.

Jenni Tuominen

Sitten sattuma puuttuu peliin.

"Tammikuisena keskiviikkoiltana jään pois metrosta Hakaniemessä. Ja kukas siellä kantaakaan isoa muovikassia? Etsimäni tyttö! Olen hetken hämmästyksen vallassa. Voiko olla totta, että kymmenen vuoden jälkeen näen D:n yllättäen juuri sillä hetkellä, kun yritän etsiä häntä?"

Anneli miettii parin sekunnin ajan, lähestyäkö naista.

"En uskalla. Tytön, tai siis naisen, silmät tuijottavat tyhjyyteen ja olemus on sekava. Tukka sama vetyperoksidiblondi kuin yläasteella, päässä musta hiuspanta niin kuin ennenkin. D on helppo tunnistaa. Tytön perässä kulkee kaljuksi ajeltu tatuoitu mies."

"Ei sellaisessa tilanteessa voi mennä kysymään, kävitkö yläasteen loppuun ja oletko opiskellut sen jälkeen jotakin ja miten nyt menee."

Anneli käy etsimään internetistä tietoja koulukaverista, jonka hän näki metrossa. Vaikuttaa siltä, että tämä on istunut vankilassa ja opiskellut aikuiskoulutuskeskuksessa. Facebook-kuvien perusteella naisella näyttäisi olevan kaksi lasta.

Kaiken lisäksi Anneli selviää, että luokkakaveri kuuluu naisjengiin, joka on keskittynyt koronkiskontaan ja huumekauppaan. Sen tunnuslause on: Kyynelien tuskaa, verien velka! Woman's MC 1%.

Prosentti on rikollisjärjestöjen käyttämä tunnus, joka viittaa amerikkalaisen moottoripyöräjärjestön lausuntoon, jonka mukaan 99 prosenttia moottoripyöräilijöistä on lakia kunnioittavia kansalaisia.

Sama tunnus on luokkakaverin Facebook-profiilissa.

Anneli lähettää hänelle viestin, mutta ei saa vastausta. Muutama opiskelija kertoo lykänneensä hankalaa puhelinsoittoa viikosta toiseen. Yksi sanoo, että ajatus yhteydenotosta suorastaan puistattaa.

Kuinka tämä onkin niin vaikeaa? Menneiden muistelu tuntuu nostavan pintaan syvälle vajonneita tunteita. Jotkut opiskelijat kertovat, että etsintätyö on tullut myös uniin. Anneli kertoo nähneensä unta, jossa hän näkee taas Helsingin keskustassa saman pelottavan D:n. Tämä kävelyttää pientä koiraa. Anneli yrittää tällä kerralla päästä hänen luokseen kysyäkseen, mitä kuuluu, mutta jotenkin se ei onnistu, vaan hän loittonee ja loittonee naisesta ja tämän koirasta.

Annankin oli lähestyttävä pelottavaa luokkatoveria, E:tä.

E vastaa oitis puhelimeen.

"Hän kertoi, että oli aloittanut sähköalan ammattikouluopinnot melko vastikään. Sitä ennen hän oli tehnyt 'kaikenlaista', mutta ei halunnut kertoa mitä."

Anna hämmästyi, että tämä yläasteella niin pelottava poika olikin lähes kymmenen vuoden jälkeen ihan ihmismäinen ja puhui asiallisesti.

Toinen Annan etsimä luokkakaveri, F, ei vastannut puhelimeen eikä Facebook-viesteihin, vaikka niihin tuli luettu-merkintä.

Entinen luokkakaveri muisteli, että F oli jättänyt pari koulua kesken ja oli ainakin joskus töissä. Joku oli nähnyt hänet siivoamassa yliopistoa.

Anna antaa F:n jäädä rauhaan.

Tilastokeskuksen Pekka Myrskylä arvelee, että sekä E että F eivät juuri nyt kuulu kadonneisiin, mutta todennäköisesti he ovat olleet välillä kadoksissa kuluneiden kahdeksan vuoden aikana.

Tämä onkin oleellista: kadonneitten nuorten joukko, 32 500, ei muodostu samoista nuorista, vaan siihen tulee ja siitä lähtee väkeä. Viidessä vuodessa useimmat saavat elämästä kiinni. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että syrjäytymisuralta pääsee pois. Pienestä savolaiskunnasta tuleva Maarit taas ihmetteli aluksi, miksi muita ahdisti ottaa yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin. Ei häntä ahdistanut.

"Muistoni yläasteesta ovat lähinnä hyviä. Sain luokkakavereistani elinikäisiä ystäviä."

Sitten hänkin löytää luokkakuvastaan kolme oppilasta, joita ei ole nähnyt sen koommin.

"G tuli luokallemme vasta viimeisenä syksynä, jolloin hänet oli sijoitettu paikalliseen perhekotiin. Muistan, että hänellä oli usein valkoinen hupputakki ja päässä Karjala-lippalakki."

Maarit tekee tiedusteluja kotipaikkakunnallaan. Kylässä tiedetään yleensä kaikkien asiat, mutta kukaan ei ollut kuullut mitään G:stä.

Maaritkin näkee unta. Hän pelaa luokkakavereitten kanssa jääkiekkoa ja yrittää pukuhuoneessa kysyä kuulumisia, mutta ei saa vastauksia.

Sitten hän löytää G:n IRC-galleriasta.

"Hyvä, hyvä! Hurmioni kestää vain hetken, sillä toinen osuma on sokki. Tavaan Googlen hakutuloksen: ". . . pahoinpitelystä tuomio."

Maarit vahvistaa vielä asian käräjäoikeudesta. G istuu vankilassa tuomiota törkeästä kuolemantuottamuksesta ja huumerikoksesta.

Maaritilla on vielä toinen etsittävä, H.

Helmikuussa Maarit löytää kavereita, jotka ovat kuulleet H:sta. Hänet on nähty Agrimarketissa varastomiehenä. Ainakin joskus. Hän on siis ainakin välillä työelämässä. Toisen lähteen mukaan H jäi hengailemaan kymppiluokan jälkeen, eikä hänellä ole töitä eikä ammattia.

H löytyy Facebookista, joten Maarit lähettää hänelle viestin. Mitään ei kuulu. Eikä puhelinnumeroa ole. Maaliskuussa tulee viesti, että H ei halua kertoa mitään. Johannan ysiluokasta on peräti 19 vuotta. Kovin rauhallista ei yläasteella ollut silloinkaan, 1990-luvun alussa.

"I siirrettiin luokkaamme, koska hän edellisessä luokassaan häiriköi ja riehui, oli lyönyt opettajaakin."

Johanna oli joskus koulun jälkeisinä vuosina nähnyt I:tä.

I:stä oli tullut kaapin kokoinen. Hän käytti hormoneita ja myös myi niitä. Joku oli nähnyt hänet ajelemassa Bemarilla, puku päällä, kultaketjut kaulassa.

"Mietin prepaid-liittymän hankkimista, sillä en haluaisi soittaa I:lle omasta numerostani. En haluaisi soittaa I:lle ollenkaan."

Johannan ei tarvitse soittaa. Selviää, missä I on. Hän on tehnyt henkirikoksen ja istuu linnassa.

Johanna löytää vihdoin myös J:n, joka oli valmistunut ammattikoulusta, mutta alalta, joka ei kiinnostanut. Hän on ollut joskus pari kuukautta töissä, muuten työttömänä.

Niin on kulunut 19 vuotta. Johanna kysyy, onko J hakenut töitä.

J naurahtaa ja vastaa: "No enpä oikeastaan." Johannan kuvaama J on selvästi syrjässä yhteiskunnasta, sillä hän elää todennäköisesti toimeentulotukien varassa eikä edes hae töitä. Mutta hän on jo yli 29-vuotias, ja hänellä on ammattikoulututkinto. J:kään ei siis täytä Myrskylän määritelmää. Tämäpä on hankalaa.

Pekka Myrskylä sanoo, että jos kadonneitten luokkaan olisi otettu myös ne nuoret, joilla on jokin yläasteen jälkeinen tutkinto, mukaan olisivat tulleet myös kaikki välivuotta pitävät ylioppilaat.

Kuinka paljon Suomessa onkaan kadonneitten lisäksi J:n kaltaisia ihmisiä, joilla on kyllä peruskoulun jälkeinen tutkinto, mutta he eivät ole koskaan hyötyneet siitä. Myrskylä sanoo, että esimerkiksi artesaaniksi valmistuvista vain alle 50 prosenttia työllistyy.

"Ja aika huonosti hekin. Monet ovat pienyrittäjiä, kutovat myssyjä ja sellaista."

Selvitystyössä toistuu elämäntarina, jossa ysiluokan jälkeen valitaan lähes summanmutikassa jokin ammattiala ja pyritään ammattikouluun, käydään sitä muutama vuosi, mutta alan töitä ei ole, tai ne eivät edes kiinnosta.

Yksi opiskelijoista, Päivi, kiteyttää hyvin:

"Viisitoistavuotiaana pitää valita joku ala, koulutetaan, mutta koulun jälkeen töitä ei olekaan. Sulla ei ole mitään, ja sä olet 18. Yhteiskunta on pettänyt."

Ei silloin ole ihme, jos jättäytyy toimeentulotuen varaan eikä edes hae töitä.

"Kun ei ole pakko", Päivi sanoo. Maaliskuussa olemme löytäneet vasta yhden aivan määritelmän mukaisen kadonneen, pieneltä satakuntalaiselta paikkakunnalta olevan nuoren naisen – K:n.

K lähti peruskoulun jälkeen kauppakouluun, muttei jaksanut käydä sitä loppuun ja jättäytyi työttömäksi. Päihdeongelmat alkoivat ja alamäki.

K oli yläasteella Marjan ystävä. Siksi Marjasta oli kaikkein vaikeinta ottaa yhteyttä juuri häneen.

"Puhelu päättyi yhtä kiusallisissa tunnelmissa kuin se oli alkanutkin", Marja kertoo työpäiväkirjassaan.

"Kun olin toipunut omasta kiusaantuneisuudestani, aloin pohtia, miten ennustettavissa hänen kohtalonsa oli. Mietin sitäkin, miten monet tuttavani tuntuivat suhtautuvan häneen asenteella 'sellaista se nyt on, ei sille mitään olisi voinut tehdä'. Vai olisiko voinut? K:sta jäi mieleen, että hänellä ei juuri ollut pysyviä ihmissuhteita. Kotona oli rankkaa, ja koulussakin häntä kiusattiiin, vaikka hänellä kavereita olikin. Opettajat tuntuivat kiinnittävän huomiota hänen huonoihin arvosanoihinsa ja epäsosiaalisuuteensa, mutta eivät ongelmiin niiden takana. Jos jo perheestä ja koulusta saakka on saanut kuraa niskaansa, voiko silloin todella ihmiseltä odottaa, että tästä tulisi yhteiskunnan jäsen, kun se ei ole hänelle mitään antanut?" Journalistiopiskelijat alkavat yhteen ääneen puhua kiusaamismuistoista.

Kaikilla tuntuu olevan kokemuksia koulukiusaamisesta. Tytöillä se tarkoitti yleensä jonkun pois sulkemista, mutta se sai rajumpiakin piirteitä. Opettajat puuttuivat vain, jos kiusaaminen oli fyysistä.

Saatettiin esimerkiksi päättää, että joku haisee. Tai että joku on läski.

IRC-galleriassa pantiin tytöt ja pojat hyvännäköisyysjärjestykseen. Parhaat saivat kutsun #megabeibet-kanavalle. Ulkonäköpaineet olivat kovat ja tietysti juuri pahimpaan aikaan murrosiässä. Voi kuvitella, mitkä mahdollisuudet sosiaalinen media, eritoten YouTube, antaa kiusantekijöille.

"Myös opettajien kiusaaminen oli hirveätä."

Joulun alla opettajan postiluukkuun työnnettiin kortti, jossa toivotettiin mustaa joulua. Yksi muistaa, kuinka opettajaa saatettiin kiusata siitä, että hänen poikansa oli paljastunut homoksi. Toista opettajaa kiusattiin siitä, että hänen miehensä oli juuri kuollut. Heli muistaa luokkansa häirikön L:n.

"L teki teiniajastamme erittäin vaikeaa. On outoa huomata, että vielä aikuisenakin pelkään tuota ysiluokkalaista L:ää. Hän ja hänen kaksi kaveriaan olivat kuin hyeenalauma. L yleensä keksi huonon idean ja usutti nämä kaksi tekemään tyhmyyksiä. Kaverit hyväksyntää hakien tietysti suostuivat ja joutuivat myös usein kantamaan vastuun."

"L oli tietynlainen auktoriteetti, jota vastaan kukaan ei uskaltanut nousta. Hän höykytti erityisesti kaverikolmikon reppanaa M:ää. Yleensä hän haukkui poikaa läskiksi tai homoksi. Hän kertoi koko luokalle M:stä noloja juttuja, kuten esimerkiksi sen, että M:n isäpuoli käyttää Viagraa."

Kerran hän koulupäivän jälkeen kylän skeittirampilla tuhosi kaverinsa M:n repun koulukirjoineen, sytytti sen palamaan ja kusi päälle, eikä M uskaltanut kertoa opettajalle, mitä kirjoille oli tapahtunut.

L oli päätynyt kymppiluokalle ja kävi sen jälkeen kääntymässä paikallisessa lukiossa. Opiskelu ei napannut ollenkaan, mutta armeija värväsi hänet pariksi vuodeksi. Koulutusta ei ollut, mutta työpaikka löytyi varakkaan suvun firmasta – asiakaspalvelusta. Reppunsa menettänyt M meni ammattikouluun rakennuslinjalle.

Ylipäänsä pieneltä paikkakunnalta tulevan Helin luokkatoverit ovat löytäneet paikkansa hyvin. Mentiin lukioon, ammattikouluun – pojat sähkö- ja rakennusaloille.

Yksi Helin luokan tytöistä, N, oli ärhentelijä. Hän joi reippaasti, eikä koulu kiinnostanut. Mutta hänkin on hankkinut lähihoitajan paperit, on töissä ja kannattaa perussuomalaisia.

Heli pohtii, miksi hänen luokallaan ei ole kadonneita eikä syrjäytyneitä. Hän arvelee, että se johtuu ajasta: hänen ysiluokastaan on jo toistakymmentä vuotta.

"Ellei ole huumeongelmainen tai sairas, kymmenessä vuodessa saa yleensä elämänsä sellaiseen järjestykseen, että on käynyt iltalukion, ammatillisen koulutuksen tai löytänyt työpaikan."

Heli arvelee, että hänen luokkansa menestys voi johtua myös siitä, että nämä entiset ysiluokkalaiset tulevat yrittäjävetoisesta ja keskiluokkaisesta pikkukunnasta, oikeasta keskiluokkaisuuden ilmikuvasta, niin kuin hän sanoo. Ydinperheet olivat ehjiä ja asuivat omakotitaloissa, yrittäjävanhemmat uskoivat koulutukseen, potkivat eteenpäin – myös häirikkö-L:n vanhemmat.

"Elämä pienellä paikkakunnalla oli siis varsin yhteisöllistä ja turvallista, vaikka 15-vuotiasta se tietysti ahdisti. Ei voinut juoda kaljaa kylänraitilla tai polttaa tupakkaa kioskin takana, sillä ohi kulkevat tutut olisivat välittömästi soittaneet vanhemmille."

Kun tilastotieteilijä Pekka Myrskylä kuulee, miltä paikkakunnalta Helin luokka on, hän sanoo, että tällaisissa suurten kaupunkien hyvinvoivissa ympäryskunnissa, näissä Nurmijärvissä, Maskuissa, Lempäälöissä on Suomen tulevaisuus. Työllisyysaste on korkea, samoin syntyvyys, keski-ikä taas alhainen. Tulotaso on hyvä, nuoret saavat hyvän koulutuksen.

Helsingin viereen on ehkä kuntaliitoksin syntymässä tällainen keskiuusmaalaiskunta, Suomen kolmanneksi suurin kaupunki. Monet pahikset olivat siis muuttuneet kunnon ihmisiksi ja häiriköt asettuneet, mutta varsinaiset syrjäytyjät erotti jo yläasteella.

"Kaikki näkivät merkit. Miksi kukaan ei estänyt? Oli hirveä järkytys tajuta, että tavallinen ihminen pystyy näkemään ne, mutta yhteiskunta ei näe", sanoo yksi opiskelijoista.

Yksinäiset ja ystävättömät tuntuvat olevan suurimmassa vaarassa. Ne hiljaiset, syrjään vetäytyneet, joita usein kiusattiin. Pahin tilanne on niillä ystävättömillä, joiden kotona odottavat juopottelevat ja väkivaltaiset vanhemmat. Heillä ei ole mitään paikkaa, jossa tulisivat hyväksytyiksi.

Tutkija Petri Paju teki väitöskirjansa seuraamalla yhden ysiluokan elämää pulpetista koko lukuvuoden 2009–2010. Hän näki, millaista kaaosta tuo vuosi on: tunneilla tytöt meikkaavat, pojat nahistelevat, kännykät soivat, hiuslakkapullot suhisevat; juostaan teroittamassa kynää, peilaamassa, pyydetään päästä vessaan, joku tulee myöhässä, ja joku nukkuu. Paju kertoo, että luokassa on ryhmä, joka käy koulua niin kuin on tarkoitus, instituution jäsenenä. Ja sitten on toinen ryhmä, joka käy koulussa kuin tehtaassa. Toinen ryhmä käy virallista, toinen epävirallista koulua, joka kiertyy välituntien, kaverien, viikonloppujen ympärille. Jälkimmäinen ryhmä piti ainakin Pajun luokassa selvästi valtaa.

Vaikeimmassa tilanteessa ovat ne, jotka eivät kuulu kumpaankaan ryhmään.

Pajun mukaan yhdeksäs luokka on suurten ratkaisujen vuosi, ja samaan aikaan käsitys itsestä on epäselvä. Usein ryhmä vielä tekee kaikkensa, että yksilö unohtaisi, kuinka vakava paikka se on. Kodin perinne voi pitää selviönä, että oppilas jatkaa lukioon. Ammattikoulu voi olla kaveripiirissä coolimpi vaihtoehto ja ryhmään kuuluminen on tärkeintä.

Virallinen koulu vaatii oppilasta menestymään yksilönä, epävirallinen koulu taas välttää viimeiseen asti yksin jäämistä. Paju puhuu fundamentaalisesta yksin jäämisen pelosta.

"Jos olet yksin ja vielä lähetät viestiä, että olet yksin, olet todella kusessa."

Paju tiivistää asetelman koululaisten hyvin tuntemaan tilanteeseen: kannat ruokalassa tarjotinta, pelkäät sen putoavan ja etsit pian paikkaa, johon saat istua. Ettei sinun nähtäisi olevan yksin. Mutta missä on O?

Pitkänäperjantaina ajelemme Katrin kanssa halki lumisten peltojen. Kevät on myöhässä. Katri on yrittänyt viikkotolkulla saada yhteyttä naispuoliseen luokkakaveriinsa, jota hän pitää mahdollisena kadonneena. O oli tullut toisesta koulusta, hän oli tuplari ja muita vanhempi. Hän lintsaili, hänellä oli karhea ääni ja hän pukeutui kevytkenkäisesti. Opiskelu ei kiinnostanut. Luokkakaverit eivät oikein edes muistaneet koko O:ta, hän oli niin muista erillään. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään.

Katri löysi O:n osoitteen. Hän oli muuttanut maalle. Puhelinnumeroa ei löytynyt, mutta Katri keksi samalta pikkupaikkakunnalta pari samaa sukunimeä, soitti niihin ja jätti soittopyyntöjä. Ei vastausta. Lopulta hän lähetti postikortin.

Koska vieläkään ei kuulunut vastausta, päätimme lähteä koputtamaan ovelle. Valitsimme pitkänperjantain, koska ihmiset ovat silloin yleensä kotona.

Matkalla halki lumisten peltojen ihmettelemme, mikä on saanut Helsingin keskustassa koulua käyneen tytön muuttamaan tänne mutkaisten teiden, peltojen ja metsien taa. Jos se oli romanttinen maallepako, niin miksi hän ei vastaa?

Pysäköimme auton tiilisen rivitaloryppään viereen. Tuolla O asuu. Omituista, miten paljon molempia jännittää.

Katri menee reippaasti ovelle. Hän on ajatellut sanat valmiiksi. Miten selittää, että ilmestyy jo koulussa etäiseksi jääneen luokkakaverin ovelle yhdeksän vuotta myöhemmin?

O:lla on tietenkin täysi oikeus kieltäytyä kertomasta mitään.

Kukaan ei tule avaamaan. Katri kuulee naapurista, että O on puoli tuntia aikaisemmin lähtenyt paikalliseen ravintolaan. Jaaha.

Ajamme perässä. Ravintolassa kerrotaan, että seurue lähti juuri eikä tiedetä minne. Kaikki tuntuvat tietävän O:n.

Vaikuttaa huolestuttavalta.

Olemme jo valmiit luovuttamaan, mutta ajamme takaisin O:n asunnolle jättämään kirjeen.

O löytyykin naapurista.

Hän tulee ulos juttelemaan. O yllättää. Kaunis vaalea nuori nainen puhelee avoimesti ja iloisesti. Hän on hämmentynyt mutta huvittunut ja jää palellen seisomaan pysäköintialueelle kertoakseen, mitä yhdeksässä vuodessa on tapahtunut.

O oli rynnännyt heti koulun jälkeen töihin.

"Mua kiinnosti lastenhoito ihan sikana."

Selviää, että O on tehnyt kymmenen vuotta kaikenlaisia lastenhoitohommia, viimeksi läheisessä päiväkodissa. Sijaisuuksia, pätkiä. Töitä on ollut koko ajan. Välillä hän on toiminut vammaisen henkilökohtaisena avustajana, siivoojana, kampaamossa, maalarina, sijaisopettajana.

"Rahaa tuli ehkä 50 euroa enemmän kuin jos olisin istunut kotona, mutta työttömänä minulla olisi ollut turvaton olo."

O ei siis ole ollut kadoksissa, eikä syrjäytynytkään. Hän tekee mitä vain, ettei tarvitsisi istua kotona.

Hän tuntuu kuin ensi kertaa hätkähtävän ajatusta, että yhdeksän vuotta on kulunut.

"Kaduttaa ihan hirveästi, että en ole mitään koulua käynyt. Yläaste oli hölmöilyä ja lintsailua."

Mutta miksi stadilaistyttö asuu tässä hiljaisessa maalaiskylässä? Yksin.

Selviää, että ensin muuttivat O:n äiti ja sisko. Sitten O tutustui täkäläiseen mieheen ja muutti tänne miehen perässä.

"Kaikki jäi, kaveritkin."

Nyt suhde on loppunut. Toinen alkanut. Selviää, että miehet ovat vieneet O:ta. Hän laskee aikaa poikaystävien mukaan. Tänne hän tuli kolme vuotta sitten. Nyt hän haluaisi pian pois.

O ei ollutkaan kadoksissa eikä syrjäytynyt, vähän vain eksyksissä. Elämä oli vailla suuntaa ja suunnitelmaa, mutta niinhän se on monilla muillakin, ja aika moni vaihtaa ihmissuhteiden vuoksi asuinpaikkaa ja maata.

Tilastotieteilijä Pekka Myrskylä sanoo, että O:n kaltaisista ihmisistä on hoitoalalla aina pulaa, tällaisista mukavista, sosiaalisista naisista. O on ollut jopa opettajan sijaisena, peruskoulupohjalta.

"Hänellä tuntuu olevan oikea asenne."

Mutta hän tuntuu ajelehtivan.

"Tää ei ole mun paikka", O sanoo.

"Täällä vaan kytätään ja puukotetaan selkään. Kaikki on kiinni, ja joka paikkaan tarvitaan auto."

Se on helppo uskoa pitkänperjantain iltapäivänä, kun kirkko törröttää liikkumattomassa maisemassa, varis raakkuu. P:n ja Q:n olohuoneessa on miellyttävän raikas ilma, niin kuin suuressa hirsirakennuksessa usein on. Tilaa on paljon. Suurta sohvakalustoa peittävät valkoiset kankaat, nurkassa on komea kaakeliuuni ja seinällä taulutelevisio, jossa menee näin keskellä päivää jokin sarjafilmi.

Raikas ilma on P:lle tärkeä juttu, sillä tätä huoneistoa edeltäneet edelliset kaupungin vuokra-asunnot ovat homevaurioineen pilanneet hänen terveytensä. P kärsii vaikeasta astmasta, fibromyalgiasta, masennuksesta ja ahdistuksesta. Kivuista ja säryistä.

Ulkona on häikäisevä kevätpäivä, mutta P ja Q istuvat sisällä. Tukkoinen P sanoo, ettei hän voi olla ulkona, kun siellä on hiekkapölyä ja sulavasta maasta alkaa taas nousta homeitiöitä. Hän näyttää uupuneelta, ja jo puhelimessa hänen äänensä oli tullut kuin sairasvuoteelta.

Mutta sisällä on hyvä hengittää. Asunto on silmäänpistävän siisti. Seinän vierellä on pienen tytön sänky, pieni pöytä ja hyllyille järjestykseen aseteltuja poneja ja pehmoleluja. P:llä ja Q:lla on neljä tytärtä.

P oli ysiluokalla 15 vuotta sitten. Koulu ei kiinnostanut pätkääkään. "Ei mikään lukeminen."

Koulun vihdoin päätyttyä P ei ollenkaan tiennyt, mitä haluaisi. Vähän aikaa hän opiskeli tekstiiliartesaaniksi, mutta se keskeytyi, kun hän ryhtyi odottamaan ensimmäistä tytärtään. Vauva sairasteli, kärsi allergioista. Parin vuoden kuluttua syntyi kaksi lasta lisää, eikä koulunkäynti ollut mahdollista. P yritti käydä metallialan ammattiopintoja mutta sairastui sitten niin pahaan astmaan, että on ollut vuodesta 2007 sairauslomalla ja viettänyt vähän väliä parin viikon pätkiä sairaalassa. Kolme vuotta sitten syntyi neljäs tyttö.

Lasten isä Q on rinnakkaisluokalta. Hän on asiallisen oloinen silmälasipää. Q kertoo, että hänellekään ei koulu maistunut ja ysiluokka meni tarkkailuluokalla. Se meni lintsailuksi, ja ammattikoulukin jäi kesken. Lähinnä hän on hoitanut kotona lapsia, kun äiti on sairastellut. Perhe on elänyt 13 vuotta toimeentulotuella.

P:llä on nyt sairauslomaa elokuuhun. Q:ta uhkaa kesällä joutuminen työttömien torille pariksi kuukaudeksi. Siellä kunnostetaan huonekaluja ja annetaan muuttoapua.

"Yhdeksän euroa päivä."

Mutta missä lapset ovat?

Q kertoo, että lapset haettiin yllättäen yhtenä iltana lokakuussa.

Lastenkotiin.

P ja Q ovat isossa asunnossaan nyt kahden. Lapset saavat vierailla kerran viikossa. Vanhemmat ovat valittaneet huostaanotosta hallinto-oikeuteen ja odottavat joka päivä soittoa asianajajaltaan. Toimeentulotuki putosi kolmannekseen, ja he pelkäävät asuntonsa puolesta.

30-vuotias P haluaisi vihdoin työkyvyttömyyseläkkeelle ja velkasaneeraukseen. Velkoja tuli alle kaksikymppisenä, kun elettiin yli varojen. Siitä tuli velkakierre. Ja oli sakkojakin.

Niin?

"Kavalluksia ja petoksia", P tunnustaa.

Selviää, että myös isä Q on joutunut istumaan kolme kuukautta sakkorästeistä.

Huumeistahan tässä on kysymys. Isä Q on käyttänyt heroiinia. P lähinnä vain kannabista ja kipulääkkeitä, "jatkuviin särkyihin".

Q sanoo, että huumeet tulivat jo ysiluokalla, eikä muu kiinnostanut.

"Mutta nyt ovat seulat olleet puhtaat tammikuusta lähtien."

Q on saanut vieroitushoitonsa loppuun, ja molemmat ovat erikoistarkkailussa. He kertovat, että kovia huumeita on missä tahansa, tällaisella pienellä, jämptillä maaseutupaikkakunnallakin. Ei tarvita kuin puhelinsoitto, ja lasti tuodaan kotiin.

"Ei sitä missään puistoissa piikitetä."

Mutta nyt on saatava lapset kotiin.

"Se on tärkeintä."

P:n kännykkä soi taas. Hän tuskastuu lehdenmyyjiin.

Molemmat odottavat asianajajan soittoa, päivästä toiseen. Lähes joka opiskelijan luokalla on alkoholiin tai huumeisiin sortunut. Entisistä luokkatovereista neljä on vankilassa. Huumeita, pahoinpitelyitä, henkirikoksia. Yhteensä vanhat koulukaverit ovat tappaneet kolme ihmistä ja tehneet kaksi tapon yritystä.

Pekka Myrskylä arvioi, että vankien osuus kuulostaa aika odotetulta. Hän kertoo laskeneensa vankiloissa olevat mukaan kadonneitten luokkaan, vaikka heistä yhteiskunta erityisen tarkkaan tietää, missä he ovat. Vankilakarriääriä voi pitää ainakin syrjäytymisenä.

Kaksi luokkakaveria on kuollut. Julian luokalla ollut taiteellinen kaveri R tuli hyvästä, koulutetusta perheestä, joka huolehti hänestä. R haaveili ysiluokan jälkeen kuvataiteista, liikkui musiikkipiireissä ja poltteli pilveä, joutui päihteiden vuoksi hoitoonkin. Mutta mitään omaa alaa ei löytynyt. Hän lähti yksin uimaan ja hukkui. Enempää ei tiedetä. Kevät viipyy vielä, mutta opiskelijat alkavat jo kysellä, onko tässä kadonneitten etsinnässä mitään mieltä?

Maaliskuussa laskemme, että meillä on Myrskylän tiukan määritelmän kaltaisia kadonneita nuoria nyt vain K ja neljä vankia, ja jos lievennetään määritelmää ja mukaan otetaan pari pienten lasten äitiä (B ja D) ja yksi yli 29-vuotias (P), se merkitsee noin kolmea prosenttia. Myrskylä sanoo, että hän laski koko Suomen prosentiksi neljä.

Syy on selvä: meidän esimerkkiluokistamme puuttuvat lähes kokonaan maahanmuuttajaperheitten nuoret.

Myrskylä on laskenut, että peruskoulun jälkeen kadonneista nuorista peräti neljännes on vieraskielisiä.

Mutta ongelma eivät olekaan kadonneet vaan syrjäytymisvaarassa olevat. Ja heitä on paljon enemmän: kouluttamattomia kotiäitejä, tutkinnon suorittaneita päihdeongelmaisia, lukion käyneitä työttömiä, väärän alan valinneita.

Suomi on erittäin koulutettu maa. Näistä 287 ysiluokkalaisesta peruskoulun jälkeinen tutkinto puuttui vain 19:ltä.

Opiskelijoita – nuoria naisia – yllätti huomata, kuinka paljon luokkatovereilla oli jo lapsia, kun koko opiskelijaryhmässä ei ollut yhdelläkään.

P:n kaltaisia neljän lapsen äitejä oli useita.

S:llä on neljä pientä poikaa, eikä hän tunnu ehtivän oikein missään välissä puhelimeen.

T tuli raskaaksi ammattikoulun aikaan ja keskeytti koulun. Lapsia on syntynyt lisää, ja aikaa on kulunut 15 vuotta. Myrskylän mukaan tällaiset äidit ovat "harmaalla alueella", heitäkään ei ole laskettu kadonneiksi – hehän tekevät kotityötä –, mutta syrjäytymisvaarassa kouluttamattomat äidit voivat olla. Kun lapset tulevat kouluikään, äiti jää usein toimettomaksi.

Lappilaisella U:llakin on jo neljä lasta, V ja W ovat 22-vuotiaita vanhoillislestadiolaisia äitejä, ja heidän perheensä kyllä kasvavat, jos Luoja suo. Myös miehistä X on lestadiolainen ja Y on kääntynyt lestadiolaiseksi mennessään naimisiin. Hän jätti merikoulun kesken ja opiskelee nyt vartijaksi. Pekka Myrskylä huomauttaa, että vartijoilla onkin nyt hyvät työmarkkinat. Toiset olivat jo yläasteella pyrkimässä pois paikkakunnalta, toiset jäämässä. Elämät lähtivät kulkemaan eri tietä, ja nyt ollaan ihan eri maailmoissa.

Lähtijät ja jääjät erottuivat jo varhain. Monelle oli jo ysiluokalla selvää, että he lähtevät paikkakunnalta heti kun voivat. Lähtijälle jää mieleen koulupaikkakunnasta "sianliha ja kananpaskan haju".

Mutta paikkakunnalle jääneillä on perheitä ja lapsia, he ovat jo vuosia olleet työelämässä. Opiskelijat kertoivat edelleen haahuilevansa ja etsiskelevänsä ominta alaa.

"Kun pitää toteuttaa itseään. Se ahdistaa."

Ninni käy soittamassa jo kerran kuolleeksi luulemansa C:n ovikelloa. Tämä on romani, ja hänellä on tavallinen romaninimi, mutta Ninni on varmistanut, että henkilö on sama.

Kukaan ei tule vastaamaan. Ninni pistäytyy välillä New Yorkissa ja palaa sen jälkeen uudelleen oven taakse. Ei ketään kotona. Ei kolmannellakaan kerralla. Postilaatikko tursuaa mainoksia. Kotona ei ole oltu pitkään aikaan. Varhain pääsiäisaamuna on vielä pimeää ja taivaalla paistaa iso kuu. Lentoasemalla on vielä hiljaista, ihmiset näyttävät huonosti nukkuneilta.

Jenni Tuominen

Myös Z on nukkunut huonosti – hän on tullut monen sadan kilometrin päästä yöbussilla. Z on palaamassa Lontooseen, jossa hän on ollut jo kolme vuotta au pairina.

Myös Z valmistui artesaaniksi, eikä töitä ollut. Hän päätti lähteä viettämään välivuotta Lontooseen ja haaveili opiskelevansa tatuoijaksi. Se haave ei toteutunut.

"En asu perheen kanssa, vaan olen nanny: aamulla tulen ja illalla menen."

Z on vasta 22-vuotias, eikä hänellä ole kiirettä. Hän on asettunut Lontooseen. Välillä kaipaa Suomeen, ja Suomesta on taas mukava palata Lontooseen. Nykymaailmassa ei ole edes kallista lennellä eestaas.

"Tää on musta ihan hyvä vaihe."

Nuori mies Å on samankaltainen uusi eurosuomalainen. Hän vastaa puhelimeen Solothurnista Sveitsistä. Muuten tarina on tuttu:

"Ysiluokan jälkeen olin ihan hukassa, mitä tehdä. Piti valita joku ammatti, katselin listasta niitä."

Å lähti ammattikouluun kone- ja metallilinjalle, kävi sitä neljä vuotta ja tiesi, että se ei ollut hänen alansa.

Nyt, 28-vuotiaana, hän tietäisi paremmin. Hän haluaisi kouluttautua vaatturiksi. Sellainen ei tule 15-vuotiaan mieleen.

Å teki varastomiehen hommia ja asui kotona. Rahaa jäi säästöön. Töissä oli leppoisaa, kun siellä oli tuttuja kavereita, mutta hiljalleen se ei tuntunut tyydyttävältä. Vapaa-ajatkin kuluivat biljardia pelaillen. Å tunsi tylsistyvänsä.

Laskettelureissulla Sveitsissä Å tutustui sveitsiläiseen tyttöön, joka houkutteli hänet asumaan luokseen. Miksi Å ei olisi lähtenyt?

Sveitsissä jatkui sama päämäärättömyys. Å:sta oli tullut mamu: hän oli ikävässä iltatyössä paistamassa hampurilaisia McDonald'silla.

"Aina oli poikki."

Sitten löytyi samanlainen varastomiehen paikka kuin Suomessa. Parisuhde katkesi, ja Å asuu nyt omillaan, käy varastossa töissä ja on lopulta alkanut puhua saksaa. Kaverit alkavat olla sveitsiläisiä.

Å suunnittelee yrittävänsä ehkä Norjaan. Ä lienee jo ensimmäistä EU-sukupolvea, sillä hän kävi alaluokkansa Brysselissä. En utele hänen vanhemmistaan enempää.

Lukioon meno oli perheessä selviö, vaikka koulu ei oikein kiinnostanutkaan.

Lukio jäi kesken. Ä kävi jatkamaan sitä aikuislukiossa. Sekin keskeytyi aina välillä.

"Meni lintsaamiseksi. Aurinko paistoi, oli kevät ja kaverit houkuttelivat bisselle."

Lopulta lukio oli kiinni vain äidinkielestä.

"Oli niin paljon esseitä."

Ä näkee nyt, missä oli vika. Esseitä olisi pitänyt tehdä itsenäisesti. Hän ei saanut ryhdytyksi kirjoittamaan niitä.

"Päivää ennen aloitin."

Ä teki pätkätöitä, oli kaupan kassalla ja Black Jack -pelinhoitajana ravintoloissa. Aina vain puuttui se äidinkielen suoritus. Kaksi vuotta sitten hän sai vihdoin sen tehdyksi.

Kahteen otteeseen Ä on ollut töissä Belgiassa, surkealla harjoittelijanpalkalla, jollaista Euroopassa nuorille usein maksetaan. Keski-Eurooppaan hän lähtisikin viivana. Ä puhuu ranskaakin.

Nyt ysiluokasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Vanha kaveripiiri on pysynyt samana, mutta viime aikoina Ä on huomannut, että kaverit ovat alkaneet vakiintua ja perustaa perheitä. Pitkä nuoruus alkaa päättyä.

Ä haluaisi yrittäjäksi ja aikoo pyrkiä kauppikseen – mutta ei ole vielä aloittanut lukemista.

"On niin hyvät kelit."

Jenni Tuominen

Viime kesästä lähtien Ä on ollut ilman töitä. Keväällä hän pääsee taksikuskiksi ja aikoo sitten ehkä taksitolpalla lukea pääsykokeisiin. Tilastotieteilijä Pekka Myrskylälle Ä:n tarina on tuttu.

"Yli puolet, 55 prosenttia, menee lukioon. Se on aika automaatti. Mutta lukio ei enää ole pysyvä pelastus, se ei riitä."

Tilastollisen analyysin perusteella parisuhteen löytyminen auttaa selvästi poikia. Heidän syrjäytymisriskinsä putoaa silloin selvästi. Tytöillä ei ole samaa ilmiötä, vaan riski on parisuhteessa ja sinkkuna sama.

Myös yrittäjyys on nyt yleinen haave. Miehistä kymmenen prosenttia on yrittäjinä.

Lappilainen Päivi hämmästyy huomatessaan, että hänen luokkakavereistaan joka neljännellä on oma yritys. Se johtuu paikkakunnalle tulleesta kaivoksesta.

Vaikka kaivos merkitsee maansiirtoa, louhintaa ja tuhansia tonneja kivimurskaa, sen tuoma toimeliaisuus muuttuu myös kukkakaupoiksi, kebabpaikoiksi, kampaamoiksi, kuntosaleiksi ja kynsihoitoloiksi. Alle kaksikymppiset miehet ovat ottaneet lainaa ja ostaneet kuorma-auton.

Päivin luokkakaveri Ö vastaa puhelimeen tunturinrinteestä, jossa hän on valamassa mökinperustuksia. "Hieno näköala."

Ö kävi ammattikoulun ja armeijan ja perusti sitten maansiirtofirman. Töitä riittää vaikka kuinka, tänä vuonna jopa talvella.

"Kun on jonkin sortin työnarkomaani." Neljätoista ysiluokkaa piirtää nyky-Suomesta näköisen kuvan. Yläasteen jälkeen maailmat etääntyvät, mutta yhdeksännellä luokalla ollaan vielä sattumanvarainen otos. Sen jälkeen ei enää. Kaikki alkavat elää omanlaistaan Suomea ja luulevat muidenkin elävän samalla tavoin. Samanlaiseen poikkileikkaukseen Suomesta törmäävät korkeintaan jotkut pojista alokastuvassa.

Tapaamme huhtikuussa opiskelijoiden kanssa Tampereella. Selvitystyö alkaa olla valmis. Se näyttää tältä ajalta: paljon epäselviä, puolivalmiita elämäntilanteita, turhia tutkintoja, muuttuvia ja katoavia ammatteja. Tulevaisuudessa odottaa monia uudelleenkoulutus, yt-neuvottelut ja yrittäjyys.

Sama koskee journalistiopiskelijoita. Heidänkään alansa tulevaisuudesta ei tiedä kukaan.

Mutta nyt on kevät. Ysiluokalla ollaan tavallaan tässä vaiheessa, elämän huhtikuu-toukokuussa. Talvi on takana ja kesä lupaavana edessä.

Tilastokeskuksessa taas kehittämispäällikkö Pekka Myrskylällä on enää muutama päivä työelämää jäljellä. Sitten hän jää eläkkeelle.

Anna sanoo muistavansa yläasteen keväistä tuomen tuoksun. Tuomi tuoksuu vain ohikiitävän hetken. Se on nopean, katoavan nuoruuden symboli.

"Se kukki silloin, kun koulu päättyi."

Osa opiskelijoiden nimistä on muutettu.