Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Vesa-Matti Loiri: Suomi antoi verovelkojani anteeksi

Näyttelijä. Laulaja. Soittaja. Tulkitsija. Koomikko. Uuno Turhapuro. Kaatuilija.Urheilija monessa eri lajissa. Ja kaikessa huipulla.

Jouni K. Kemppainen HS

Tänä iltana Nuoransuunselkä vetää henkeä. Korpit ovat jo palanneet yöpymispuilleen Tsarmitunturille, eivätkä palokärjet enää kolisuttele Härkänuoran kumaraisia rantamäntyjä. Inarijärven etelärannalla on aivan hiljaista.

Kuka tietää, ehkä Pohjan Akka sytyttää kohta revontuletkin, sillä tämä hetki on kuin luotu suomalaisen taiteilijanjärkäleen kohtaamiselle.

Sitten, äkkiarvaamatta, Lapin luonto luo outoa taikaansa ja vie tämän syntymäpäivähaastattelun erähenkisen aloituksen aivan toiseen tyylilajiin.

Tästä tuleekin kummitusjuttu. Pimeästä metsästä alkaa kuulua outoja ääniä.

Jokin siellä puhkuu ja puhisee niin voimaperäisesti, että ilmestys vaientaa jopa kanervikossa seisovan liikemies Harry Harkimon, vaikka tämä on juuri päässyt esittelemään viimeaikaisia toimiaan sosiaalisessa mediassa. ("Panin just instagrammiin kuvan musta ja Veskusta. Sillä on jo 182 tykkäystä.")

Filmiryhmäkin keskeyttää valmistelutyönsä ja kääntää katseensa metsään, josta alkaa pilkahdella valoa puiden lomasta. Oudot äänet lähenevät ja seestyvät: ne ovatkin soittoa ja laulua. Kohta kuvauslamppujen loisteeseen putkahtaa äänen lähde, punaiseen nahkatakkiin, paljettihousuihin ja käärmeennahkabuutseihin sonnustautunut muusikko Michael Monroe. Hän harppoo, loikkii, koikkelehtii ja ehkä liitääkin ivalolaisella mäntykankaalla huuliharppua soitellen.

Pekka Elomaa
Hjallis Harkimo ja Michael Monroe olivat nauhoittamassa Loirinuotiolla-ohjelmaa syyskuussa.
Hjallis Harkimo ja Michael Monroe olivat nauhoittamassa Loirinuotiolla-ohjelmaa syyskuussa.

"Mitä se tekee?" Harkimo kuiskaa epäuskoisesti hymyillen. Päivän aikana hän on kehittänyt Monroesta luonnehdinnan, joka menee jotenkin näin: Kaukaa se näyttää satuolennolta, ja kun se tulee lähemmäksi, se näyttää edelleen satuolennolta. Sitten se alkaa puhua, ja sä oot ihan varma, että se on satuolento.

Hälyn keskellä paikalle saapuu vaivihkaa tuottaja Pete Eklundin käsikynkässä tämän kirjoituksen päähenkilö, suomalainen supertähti Vesa-Matti Loiri.

Käsikynkkään ei liity dramatiikkaa. Diabetes-pirulainen ehti viedä pysyvästi tunnon Loirin jalkapohjista, ja tunnottomilla jaloilla on turvatonta kävellä ilman tukea.

Vaikka Loiri saapuu hiljaa, hän ei jää huomiotta. On ihmisiä, joilla on sellainen ominaisuus, että kun he vain ovat läsnä, kaikki osoittavat vaistomaisesti sanansa heille. Sitä voi kutsua vaikkapa karismaksi, ja Vesa-Matti Loirilla todellakin on sellainen ominaisuus.

Mutta nyt Loiri puhuu itse:

"Tervetuloa kotaan", hän toivottaa. "Se on vähän kuin tiipii", hän lisää selitykseksi.

"Wau, tiipii", Monroe sanoo.

Pekka Elomaa
Vesa-Matti Loiri kuvasi syksyllä uutta televisio-ohjelmaa nimeltä Loirinuotiolla. 70-vuotissyntymäpäiviään hän pakenee Espanjaan.
Vesa-Matti Loiri kuvasi syksyllä uutta televisio-ohjelmaa nimeltä Loirinuotiolla. 70-vuotissyntymäpäiviään hän pakenee Espanjaan.

Menossa ovat Loirinuotiolla-ohjelman viimeiset kuvaukset. Loiri ja hänen tämän jakson vieraansa Monroe ja Harkimo asettuvat korkeaan kotaan, jonka keskellä rätisee nuotio.

Televisiokanava mainostaa keskusteluohjelmaa hivenen mahtipontisesti Vesa-Matti Loirin testamentiksi. Mutta ei pidä närkästyä, ilmaus on Loirin hyväksymä.

Juoni on tällainen: Loirin vieraaksi tänne ivalolaiseen erähotelli Lapinleukuun on kuskattu melkoinen määrä merkittäviä ihmisiä, kaksi kerrallaan. Paikalla ovat pyörähtäneet muun muassa Sauli Niinistö, Jari Litmanen, Teemu Selänne, Hannele Lauri, Kalle Holmberg, Jope Ruonansuu ja Riku Rantala. Loiri on sitten keskustellut vieraittensa kanssa kodassa, ruokapöydässä ja kammissa tärkeistä asioista.

Niin keskustellaan nytkin, muun muassa rahasta – Harkimo: "Me kaikki ollaan tehty melkoinen määrä rahaa." Uskonnosta – Loiri: "Buddha ja Jeesus puhuvat samaa kieltä." Ja tietysti rakkaudesta – Monroe: "Seksi ilman tunnetta on onttoa ja tyhjää."

Tunnelma on intiimi, kolme miestä tulen äärellä, vain kuvausryhmä ympärillään. Ehkä juuri tunnelma innostaa Michael Monroen paljastamaan, että hän hankki vapautuksen armeijasta asuessaan Tukholmassa. Se kävi helposti. Hän harppoi, loikki, koikkelehti ja ehkä liitikin ruotsalaisen psykiatrin puheille ja kertoi elättävänsä itsensä prostituutiolla ja käyttävänsä kaikkia mahdollisia huumeita.

Keskustelu aaltoilee niin vallattomasti, että nuotio ehtii tummua kahdesti.

Sitten kuvaukset ovatkin ohi.

Ensimmäisenä kodasta kampeutuu ulos Harkimo, joka sanoo: "Oltiin aika syvällä."

Monroe tulee pian perässä. "Mä oon aivan fiiliksissä", hän ilmoittaa.

Loirikin tulee ulos. Hän myhäilee hiljaisena ja sytyttää paksun sikarin. Se on aito kuubalainen. Yksi ohjelman vieraista oli Ville Haapasalo, joka toi tuliaisiksi laatikollisen Cohiban Robustoja.

Iso osa kuvausryhmästä suunnistaa pimeää polkua pitkin rantasaunaan.

Loiri jää polttelemaan sikaria erähotellin matalan päärakennuksen seinustalle. Kumarainen hahmo, kelopuisella penkillä, kelosta veistetyn lampun alla.

Pitkään hän ei ehdi olla yksin. Michael Monroe rientää istumaan hänen viereensä ja alkaa kertoa päättymätöntä tarinaansa siitä, kuinka lähellä oli, että hänestä olisi tullut maailmantähti Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen.

Pekka Elomaa
Vuosi sitten Loiri lopetti savukkeiden polttamisen ja siirtyi sikareihin.
Vuosi sitten Loiri lopetti savukkeiden polttamisen ja siirtyi sikareihin.

On seuraava päivä, ja erähotellilla vallitsee rauha. Utelias kuukkeli lehahtaa paikalle. Se tarkistaa touhukkaasti, josko ulkopöydille olisi jäänyt jotain suuhunpantavaa.

Syntymäpäivähaastattelussa on yleensä tapana keskittyä käsittelemään päivänsankarin saavutuksia. Vesa-Matti Loirilla niitä on määrättömästi, onhan hän suorittanut mainetekoja niin näyttämötaiteen, komiikan, musiikin kuin urheilunkin saralla. Mutta aloitetaan ajankohtaisimmasta: seitsemänkymppisenä hänellä tuntuu olevan erinomaiset unenlahjat.

Kello on 12, ja päähenkilö vetelee sikeitä huoneessaan.

Kello tulee yksi, ja tilanne on sama.

Kahden maissa alkaa vihdoin tapahtua. Loiri kömpii pihamaalle.

Hän astelee hapuilevin askelin pihan poikki, asettuu tutulle kelopenkille ja sytyttää aamiaissikarin. Ruoka ei näytä maistuvan.

"Pitäisi syödä enemmän", Loiri tunnustaa. "Tämän leikkauksen jälkeen saa kyllä syödä kaikkea ja kaikki maistuu. Pitäisi syödä monta kertaa päivässä, mutta en ole siihen päässyt. Nälän tunne on aika harvinainen", hän selittää.

Hotellin isäntä Timo Sarkoja kävelee ohi ja tervehtii iloisesti.

"Selvisit sitten hengissä!"

"Siltä vaikuttaa", Loiri vastaa.

Sarkoja ja Loiri ovat tunteneet toisensa pitkään, oikeastaan siitä saakka, kun Loiri hankki kuuluisan piilopirttinsä näiltä kulmilta.

Mutta tosiaan, Loirinuotiolla-ohjelman teko on tainnut olla melkoinen urakka.

"Tässä ollaan oltu, mitä, melkein kolme viikkoa", Loiri laskeskelee.

Siihen kolmeen viikkoon on mahtunut kaksi vapaapäivää.

"Itsekin ihmettelen, miten jaksoin niin hyvin. Mutta hyväähän tämä on tehnyt. Olen joutunut täällä liikkumaan, ja nythän mä kävelen ihan toisella tavalla kuin vielä keväällä."

Pekka Elomaa
Inari on Vesa-Matti Loirille rakas järvi.
Inari on Vesa-Matti Loirille rakas järvi.

Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, kuuluu suorastaan asiaan, että ensimmäiseksi vaihdetaan terveyskuulumiset. Onneksi Loirilla on nyt kerrottavana hyviä uutisia, ja ne näkyvät päällekin päin. Hänen muotonsa on muuttunut häkellyttävän paljon häkellyttävän lyhyessä ajassa.

Eikä muutos ole vain ulkoista. Loiri on vatsalaukun ohitusleikkauksen avulla tainnut saada niskalenkin diabeteksestaan. Sitä painia Suomen kansa on seurannut lehtien palstoilta tukka pystyssä ja rystyset valkoisina.

Kamppailu alkoi 2005, kun Loirilta diagnosoitiin kakkostyypin diabetes. Loiri oli silloin satakiloinen jässikkä, ja hänelle määrättiin insuliinihoito, joka kyllä piti veren sokeriarvot kurissa, mutta lihotti. Loirin paino nousi vakaasti puoli kiloa viikossa.

Viidessä vuodessa hänestä tuli 154-kiloinen. Kesällä 2010 tauti pääsi voitolle. Hän oli juhlimassa Mika Kaurismäen ohjaamaa Vesku-dokumenttia Sodankylän filmifestivaaleilla, kun happivajauskohtaus iski.

Loiri kiidätettiin sairaalaan Rovaniemelle.

"Se lääkäri piti kovan puhuttelun. 'Jos sä haluut kuolla, niin se tilanne on ihan käsillä'", Loiri muistelee lääkärin sanoja.

Loiri sai uuden lääkkeen. Sen avulla lihominen loppui, mutta laihtuminen ei kuitenkaan ottanut sujuakseen.

Eläminen 154-kiloisena ei ollut helppoa.

Liikkumisesta ei tahtonut tullut mitään. Hän viihtyi enimmäkseen makuulla, ja jo kyljen kääntäminen oli raskasta. Pahimmillaan hän jaksoi seisoa kerrallaan vain muutaman minuutin ajan ennen kuin jalat alkoivat vapista.

Martti Peltonen
Vesa-Matti Loiri torjui HJK:n maalissa 10. heinäkuuta 1972 puolalaista Gornik Katowicea vastaan.
Vesa-Matti Loiri torjui HJK:n maalissa 10. heinäkuuta 1972 puolalaista Gornik Katowicea vastaan.

Se oli tietysti paha paikka entiselle jalkapalloilijalle, jääkiekkoilijalle, käsi- ja vesipalloilijalle, nyrkkeilijälle, pingismestarille ja biljardihaille.

Loiri myös sairastui uniapneaan.

"Se oli hirveä. Saatoin nukahtaa kesken lausetta enkä tajunnut, että olin nukahtanut".

Rovaniemen lääkäri oli puhunut vatsalaukun ohitusleikkauksesta, mutta samalla hän oli todennut, että Loiri taitaa olla liian vanha päästäkseen sellaiseen. Vaikeaa se olikin, mutta onnistui lopulta, vuonna 2012.

"Minulla oli leikkaavan lääkärin kanssa sellainen sopimus, että pudotan painoa 15 prosenttia. Aikaa oli pari kuukautta, enkä viitsinyt edes yrittää. Se lääkäri oli aika vihainen. Jälkeenpäin se sanoi, että leikkaus oli aika seikkailemista siellä läskien välissä."

Kun leikkauksesta oli kulunut kuukausi, housut eivät enää pysyneet jalassa. Loiri ei omista vaakaa, mutta vielä muutamaa housunnumeroa myöhemmin hän meni taas käymään lääkärissä. Sairaanhoitaja punnitsi Loirin ja kysyi, että mitä tämä arvelee painavansa. Loiri veikkasi 125:tä kiloa. Kun hän nousi vaa'alle, se näytti lukemaa 86.

Vaakaa hänellä ei ole vieläkään, mutta painoa lienee vähemmän kuin 86 kiloa.

Mitäpä tähän oikeastaan voi sanoa muuta kuin että lääketiede on ihmeellistä ja ihanaa.

Lääketiede on tehnyt Vesa-Matti Loirista jälleen taiteilijan. Hänen pitkä ja värikylläinen uransa on ollut viime vuosina monta kertaa lyyhistymässä sairauksien ja kilojen alle, mutta nyt hän jaksaa taas laulaa ja näytellä, lukea ja kirjoittaa. Lääketieteen ansiosta hän voi nyt miettiä, josko nousisi vielä joskus teatterin lavalle. Lähitulevaisuudessa häneltä on ilmestymässä ainakin kaksi levyä, ja hän kuuntelee mielellään ehdotuksia uusista elokuvarooleista.

"Jos mun ei tarvitse juosta roolissa 400:aa metriä kilpaa, niin miksi ei", hän sanoo.

On lääketieteestä harmiakin. Leikkauksen jälkeen Loiri on joutunut hylkäämään maidon.

"Kylmä maito ja pulla, se nautinto on jäänyt pois, ikävä kyllä. Se ei ole hassumpi yhdistelmä. Siitä olin nauttinut lapsesta saakka."

Joululahjapaketin päällä luki Matti, sillä se oli vanhempien kutsumanimi Vesa-Matille. Tasapuolisesti myös pikkuveli Veli-Pekka oli Pekka.

Paketista löytyi nokkahuilu.

Se oli karmaiseva pettymys seitsenvuotiaalle pojalle, joka oli Glenn Miller Story -elokuvan innoittamana toivonut klarinettia. Sellaiseen vekottimeen ei ollut varaa perheessä, joka oli juuri ostanut osakkeen upouudesta rintamamiehille Pohjois-Haagaan rakennetusta kerrostalosta. Kovin monta muuta taloa Pohjois-Haagassa ei 1950-luvun alussa sitten ollutkaan.

Muutaman päivän Vesa-Matti murjotti klarinetin perään ennen kuin alkoi tehdä tuttavuutta nokkahuilun kanssa. Yhteispeli alkoi ja jatkui ja huipentui siihen, kun Vesa-Matti soitti kohta nokkahuilulla muun muassa Johan Sebastian Bachin Partita 1:n ja Partita 2:n.

Seuraavassa merkittävässä musiikkitapahtumassa isoa roolia näytteli Olavi Virran poika Pauli, joka oli Vesa-Matin parhaan ystävän luokkatoveri.

Pauli kaupitteli melkoista savikiekkonippua. Kaikki tiesivät, että Olavi Virta piti levykauppaa Töölössä, vanhaa Messuhallia vastapäätä. Vesa-Matilla oli vahva aavistus, että poika oli kähveltänyt levyt isänsä kaupasta, mutta kiusaus kaupantekoon oli suuri. Kotona oli soinut gramofoni jo vuoden verran, mutta levyjä oli edelleen vain muutama.

Pauli Virta pyysi viittä markkaa, ja se oli hyvä hinta, sillä savikiekkoja oli pinossa yli kaksikymmentä. Kaupan ehtoja oli kaksi: piti ostaa koko nippu, ja Virta näytti ostajakandidaatille vain pinon päällimmäisen ja alimmaisen levyn. Yllä oli Annikki Tähden Muistatko Monrepos'n ja alla Olavi Virran Hopeinen kuu.

Vesa-Matin viikkoraha oli tuolloin 50 penniä. Hän meni isänsä luo ja pyysi kymmentä viikkoa förskottina.

Isä kysyi, mihin poika tarvitsee rahaa. Poika selitti, ja isä suostui pitkin hampain.

Kaupat syntyivät, ja Vesa-Matti riensi suoraa päätä kotiin. Tärisevin käsin hän ryhtyi tutkimaan saalistaan. Hän tankkasi levyjen kansilehdistä vieraskielisiä, outoja nimiä. Count Basie, Duke Ellington, Billie Holiday... Eihän tuollaisia tunne kukaan. Minua on petetty, hän parkaisi ja ryntäsi raivoissaan ulos.

Kymmenen aikaan illalla poika oli rauhoittunut sen verran, että kykeni palaamaan kotiin.

Isä tuli eteiseen vastaan ja sanoi: Matti, olet tehnyt hyvät kaupat.

Loiri sytyttää uuden sikarin, nyt nicaragualaisen, ja höräyttää tutun naurun.

"Sillä tavalla mä pääsin jatsiin sisään. Oltiin sitä ennen klassista musaa kuunneltu. Mun serkkuhan on [kapellimestari] Paavo Berglund."

Erityisen lumoutuneena hän kuunteli Billie Holidayn tummaa ja kuplivaa laulua.

"Se oli niin hieno! Minä kuuntelin ja rukoilin: rakas Jumala, anna minulle oma soundi."

Ja Jumala antoi, tosin vasta muutaman vuoden päästä ja erikoisen tapahtuman tuloksena.

Ennen sitä ehti tapahtua paljon. Loiri lopetti koulun, kun hän ensin oli tuplannut oppikoulun kolmannen ja neljännen luokan.

"Muusikon ammatti oli kiikarissa. Urheilussa ei silloin ammattilaisuudesta ollut mitään tietoa. Näytteleminen oli salainen haave. Me näyteltiin kyllä kaikki leffat uudelleen broidin ja kavereiden kanssa, ja vedettiin vähän pihateatteriakin, mutta ei silloin tiedetty teatterikoulusta oikein mitään."

Loirilla oli ennen armeijaa muutamakin bändiviritys. Niistä merkittävin oli duo Rock Brothers Loiri, joka soitti keikoilla nimensä mukaisesti rockia, lähinnä Bill Haleyta, Elvistä ja Be-Bop-A-Lulaa.

Rock Brothers Loiri oli merkittävä, koska se sai vuonna 1962 kiinnityksen Elannon näyttämölle Huipulla tuulee -nuorisomusikaaliin, ja erityisesti siksi, että musikaalia saapui katsomaan nuori ohjaaja, jonka nimi oli Mikko Niskanen.

Ohjaaja Mikko Niskanen löysi Vesa-Matti Loirin Pojat-elokuvaan Elannon näyttämön nuorisomusikaalista.
Ohjaaja Mikko Niskanen löysi Vesa-Matti Loirin Pojat-elokuvaan Elannon näyttämön nuorisomusikaalista.

Niskanen etsi vimmaisesti nuoria näyttelijöitä elokuvaansa, joka perustui Paavo Rintalan romaaniin Pojat. Hän oli hakenut peräti lehti-ilmoituksella "12–16-vuotiaita poikia – erityyppisiä, mieluimmin lyhytkasvuisia, luontevasti esiintyviä ja puhuvia", mutta turhaan. Pahinta oli, että päähenkilö Jakesta ei ohjaajalla ollut mitään ideaa.

Jokin sai Niskasen iskemään silmänsä juuri Loiriin. Myöhemmin Niskanen muisteli, että Loirissa oli jo musikaalilavalla havaittavissa omanlaistaan viehätysvoimaa. Ohjaaja kutsui esityksen jälkeen Loirin koekuvauksiin, ja kyllä, Niskanen oli vihdoin löytänyt Jakensa.

Pojista tuli menestys, ja Loiri sai Jussi-patsaan. Sen jälkeen suunta viimeistään oli selvä: hän pyrki teatterikouluun. Pääsykokeissa tie kuitenkin tyssäsi toiseksi viimeiselle kierrokselle. Valitsijat ilmoittivat, että 17-vuotiaan Loirin kannattaisi kasvaa vuosi ja pyrkiä uudestaan.

Olavi Kaskisuo
Vesa-Matti Loiri (toinen vas.) odotteli teatterikoulun pääsykokeisiin pääsyä vuonna 1962.
Vesa-Matti Loiri (toinen vas.) odotteli teatterikoulun pääsykokeisiin pääsyä vuonna 1962.

Loiri valitsi kasvunpaikaksi armeijan.

"Minusta tuli alikersantti, kun olin just täyttänyt 18. Täytyy tunnustaa, että taisin olla alokkaita kohtaan aika vittumainen typerys."

Mutta se laulusoundi, se löytyi nyt.

Aliupseerikoulun puolikurssin leiri pidettiin Isosaaressa. Siellä Loiri palellutti itsensä pahoin ja sai ankaraan angiinan. Hänet passitettiin sotilassairaala Tilkkaan, jossa hänen nielurisansa leikattiin.

Pari päivää leikkauksen jälkeen lääkäri tuli kierrokselle ja kysyi, että onko nuorimies valinnut jo ammattinsa. Loiri vastasi, että hän aikoo näyttelijäksi.

"Se sanoi, että jumalauta, tällaiset pitää kertoa etukäteen. Tämän leikkauksen voi tehdä niin monella tavalla. Mutta niin se mun soundi syntyi: leikkauksessa, jossa nielurisat revittiin suusta ulos", Loiri kertoo ja lisää: "Onhan tupakka ollut hyvä apuväline siinä myös."

Toisena iltana nuotio viritetään erähotellin pihaan, kammiksi nimetyn piharakennuksen eteen. Loiri heittää pari puuta tuleen ja kertoo, että vuodesta 2014 piti tulla leppoisa. Suunnitelmissa oli kokopitkä Lapin kesä.

Toisin kävi. Ensin manageri Pete Eklund ja näyttelijäkollega Samuli Edelman saivat ylipuhutuksi Loirin mukaan Vain elämää -ohjelmaan. Iso osa kesästä kului Mika Kaurismäen ohjaaman Elämältä kaiken sain -elokuvan kuvauksissa. Jossain vaiheessa kollegat Vesa Vierikko ja Pirkka-Pekka Petelius ilmoittivat, että Loirin on aivan pakko suostua joulupukiksi Ylen joulukalenteriin. Lisäksi piti hoitaa muutama iso keikka rockfestivaaleilla, ja uuden live-levyn äänityksistähän oli sovittu jo paljon aiemmin.

Loiri ei ehtinyt mökille ollenkaan.

Lapin ikävä onkin vaivannut.

"Yleensä on mennyt niin, että soitan sille kaverille, joka hoitaa mun asiat täällä, ja kysyn, joko on jäät lähteneet Inarista. Kun saan myöntävän vastauksen, lähden muutaman päivän päästä tänne. Sitten tulee vieraita, enimmäkseen näitä biljardisalikavereita. Sieltä ne parhaat kaverit on löytyneet. Kalastellaan, ja sitten jätkät lähtee pois ja minä jään tänne yksin."

Tekemistä täällä riittää, Loiri vakuuttaa, sillä hänellä on kalastuksen lisäksi toinenkin intohimoinen harrastus: tietokonepelit. Suosikkeja ovat NHL-jääkiekkopeli ja FIFA-jalkapallopeli.

Ja kuluvat ne päivät näinkin:

"Tykkään konjakista aivan hirveästi. Minulla on konjakkipullo pöydän kulmalla ja termoskannussa kahvia. Yksin oon ja kattelen telkkaria tai jotain leffaa. Jos on vapaata, niin alan siitä kolmen vartin pullosta ottaa iltapäivällä. Illalla pullo on tyhjä. Kun lähden vessaan, niin kaadun. Kun on yksikseen, niin eihän sitä tajua, että kännissähän sitä on, perkele", Loiri kuvailee.

Tosin nyt, kuvausten päättyessä, hänellä on takanaan neljä ja puoli selvää kuukautta. Seitsemässäkymmenessä vuodessa Loiri on kuitenkin oppinut tuntemaan itsensä.

"Ei minusta absolutistia tule, enkä haluakaan. Vaikka totuushan on, että ne nousuhumalan hetket vähenee ja lyhenee, ikävä kyllä. Mutta kun on ollut korkki kiinni, niin sen jälkeen ensimmäiset humalat on ihania. Tulee ihan ne nuoruuden humalat mieleen."

Ja ensimmäisenä tulee tietysti mieleen se ensimmäinen humala, 56 vuotta sitten, Pyylammen leirintäalueella. Edelleen hän muistaa, miten oudolta naapuriteltan tytöiltä ostettu votka maistui äidin keittämän mustikkamehun seassa. Ja sen, miten hän juotuaan ja juovuttuaan kahlasi farkut jalassa Pyylampeen, risti kätensä ja kiitti Jumalaa siitä, että sai vihdoinkin olla humalassa.

Hän muistaa myös seuraamukset: kamalan krapulan ja äidin ilmeen, kun kotona kävi käry.

Pertti Messo
Vesku Loiri vuonna 1969.
Vesku Loiri vuonna 1969.

Kun Loirilta kysyy, kuinka hän selvisi hippiaikoina pilven houkutuksista, hän vastaa moniselitteisesti.

"Olen vanha hippi, ja hyvin selvisin siitä. Tämä on lyhyt vastaukseni: erittäin hyvin."

Vahvistukseksi hän roiskauttaa alahuulestaan syljen nuotioon. Se ei onnistu aivan niin kuin elokuvissa.

"Kato, meni turhapurosylki rinnuksille. Ei ole vissiin tullut viime aikoina harjoiteltua. Silloin kun pojat oli pieniä, ne pyysi aina, että isä, näytä turhapurosylki."

Totta kai Loiri tiesi Pertti Pasasen. Hän oli kuunnellut tämän huumoriohjelmia jo radiosta, sellaisia kuin Ruljanssiriihi ja Hupiklubi. Ja se, mitä Pasanen ja Simo Salminen tekivät sitten telkkariohjelmissa Speden saluuna ja Spedevisio, oli Loirin mielestä hullua ja vastustamatonta.

Ja täytyihän myös Pasasen tietää Loiri, joka vuonna 1967 oli orastava kuuluisuus. Hän oli valmistunut teatterikoulusta ja saanut kiinnityksen Helsingin kaupunginteatteriin. Vihtori Kosolan rooli Lapualaisoopperassa oli huomattu, ja Jatkoaika-televisiosarjan sketseissä Loiri oli jo päässyt näyttämään koomikon kykyjään.

Vesa-Matti Loiri tulkitsee Lapualaisoopperaa silloin 60-luvulla - ja nyt
Vesa-Matti Loiri tulkitsee Lapualaisoopperaa silloin 60-luvulla - ja nyt
Vesa-Matti Loirin valtavan uran unohtumattomimpia esityksiä oli Vihtori Kosolan rooli vain 21-vuotiaana Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa vuonna 1966. Esityksestä on tallessa filmi, jossa Loiri tulkitsee näytelmän harjoituksissa väkevästi laulun Jumalauta, näillä lakeuksilla ei, jumalauta, pilkata Jumalaa! 70-vuotispäivänsä kunniaksi Loiri esittää sen vuorolauluna melkein 50 vuotta nuoremman itsensä kanssa.

Mutta heidän ensitapaamiseensa tarvittiin teatteripäivät, joiden aikana taiteilijat kokoontuivat ravintola Seurahuoneelle. Kun Loiri huomasi, että kulttuuripiirien hyljeksimä Pasanen istui yksin nurkkapöydässä, hän ei aikaillut vaan meni tervehtimään.

Pasanen oli aluksi hieman äreänä, sillä hän oli saanut kuulla samana päivänä, että Näyttelijäliitto ei ollut hyväksynyt häntä jäsenekseen. Loirin mielestä liiton päätös oli pöyristyttävä.

He ottivat yhdessä muutaman lohdutuspaukun, ja Pasanen ehdotti jatkoja kotonaan Lauttasaaressa, kun vaimokin oli matkoilla.

Lauttasaaressa he ottivat muutaman paukun lisää, ja sitten Pasanen kysyi, kiinnostaisiko Loiria tehdä pieni rooli hänen tulevassa elokuvassaan Noin seitsemän veljestä. Hän oli tarjonnut osaa jo Viktor Klimenkolle, mutta tämä oli pitänyt sitä aivan liian mitättömänä.

Loiri suostui oikopäätä.

Noin seitsemän veljestä -elokuva oli ensiimmäinen yhteistyö Speden kanssa.
Noin seitsemän veljestä -elokuva oli ensiimmäinen yhteistyö Speden kanssa.

Kuvaukset alkoivat pian. Loiri runnoi hartiavoimin rooliaan isommaksi. Pasanen piti näkemästään, ja Loiri solahti kertaheitolla Pasasen vakiokaartiin.

Työtahti oli kova. Kolmessa vuodessa he tekivät yhdessä kuusi elokuvaa: Leikkikalugangsteri, Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Pohjan tähteet, Jussi Pussi, Hirttämättömät ja Kahdeksas veljes.

Luonnollisesti Loirille järjestyi hommia myös televisioon tehdyssä Spede Show'ssa. 1970-luvun alkupuolella Pasanen kirjoitti sketsin, jossa Loiri ja Marjatta Raita esittivät riitelevää avioparia. Pariskunta kiisteli siitä, mitä lottovoitolla pitäisi tehdä, vaikka he olivat vasta jättäneet kupongit sisään.

Loiri keksi tehdä sketsihahmostaan rähjäisen. Hän tuhri naamaansa meikeillä ja mustasi muutaman hampaan. Kun Loiri ilmestyi kuvauksiin, studio-ohjaaja sanoi: Vesku eei. Pasanen taas sanoi: Vesku jees.

Sketsi sai kehuja, ja Loiri ja Pasanen kirjoittivat niitä lisää samoille hahmoille. Puolen vuoden päästä Pasanen ilmoitti, että tämän avioparin edesottamuksista pitää tehdä elokuva. Loiri ei uskonut ideaan alkuunkaan. Hänen mielestään rähjäinen mies oli vain sketsin kokoinen hahmo.

Mutta Pasanen oli pomo, ja hän sai tahtonsa läpi. Hän ehdotti, että he menisivät suunnittelemaan elokuvaa hänen mökilleen Pallastunturille. Automatka halki Suomen oli silkkaa kauhua, sillä Pasanen ajoi kuin hullu. Hän kaahasi, roikkui edellä ajavien puskureissa ja ohitteli.

He selvisivät kuitenkin hengissä perille. Mökillä he kirjoittivat kahdessa viikossa ensimmäisen Uuno Turhapuro -käsikirjoituksen.

Uuno-nimen keksi Loiri, mutta Turhapuron Pasanen.

Menestystuote oli valmis. Elokuva sai yli 600 000 katsojaa.

Pentti Nissinen
Loiri ja Marjatta Raita ensimmäisen Turhapuro-elokuvan kuvauksissa heinäkuussa 1973.
Loiri ja Marjatta Raita ensimmäisen Turhapuro-elokuvan kuvauksissa heinäkuussa 1973.

"Meillä oli sellainen tapa, että se, joka keksii elokuvan nimen, saa kaljakorin. Minä en voittanut sitä kertaakaan, vaikka tehtiin Turhapurojakin sentään, odotas nyt, parikymmentä", Loiri muistelee.

Tarkka luku on 19, mutta sen Loiri muistaa epäröimättä, että yhteistyö Pasasen kanssa ei ollut mutkatonta.

"Olihan se helvetin tiivistä, mutta ei me koskaan vietetty vapaa-aikaa kimpassa. Pari kertaa oltiin pelaamassa golfia Espanjassa, mutta ei meistä koskaan tullut sellaisia ystäviä. Loppuvaiheessa Pertti alkoi soitella, että lähde Casinolle. Kyllä mä melkein aina lähdinkin."

Kumma kyllä asiat menivät niin päin, että mitä kauemmin yhteistyö jatkui, sitä hankalammaksi se kävi.

Alussa Turhapuroja tehtiin ronskisti ja Loiri sai improvisoida kuvauksissa niin paljon kuin halusi – ja hän halusi improvisoida paljon. Myöhemmin Pasanen alkoi vaatia, että kohtaukset sujuvat käsikirjoituksen mukaan.

"Kauheeta kun se oli mustasukkainen siitä tekstistä, vaikka me oltiin ne yhdessä kirjoitettu. Pertti saattoi kulkea kuvauksissa kameran takana, ja suu kävi koko ajan. Kun näyttelin käsiksen mukaan, se nyökytteli. Jos improvisoin, se pudisteli päätään. Eihän siitä mitään tullut."

Loiri valitti aiheesta ohjaaja Ere Kokkoselle, joka ilmoitti Pasaselle, että tämän on syytä häipyä kuvauspaikalta.

"Siitähän niillä tuli Eren kanssa vähän riitaa. Välillä tuli joku muukin ohjaamaan."

Sitten Loiri tulee hieman katumapäälle.

"Olen kertonut negatiivisia asioita, mutta olihan se meidän suhde jonkinasteinen rakkaussuhde. Ja täytyy myöntää, että sen jätkän tilannehuumorintaju oli kyllä saatanan nopea."

Loiria on jäänyt harmittamaan se, että heistä ei tullut Pasasen kanssa koomikkoparia. Kun Loiri tuli kuvioihin, hän sai hoitaa pölvästin roolit, ja Pasanen alkoi esittää sankaria.

"Luulen, että se olisi toiminut aika hyvin. Ere sen joskus sanoi mulle, että etkö sä Vesku tajuu, Pertti olisi halunnut tehdä Turhapuron itse. Ja kyllä mä tajusin, että siitä oli kysymys."

Loiria jäivät kaihertamaan myös raha-asiat.

Pasanen maksoi kultakimpaleelleen toki paljon enemmän kuin näyttelijöille yleensä maksettiin. Yhdestä Turhapurosta hän saattoi saada parhaimmillaan jopa satatuhatta markkaa.

"Mutta Pasanen itse veti kuitenkin monta miljoonaa. Minulle olisi kuulunut helvetin paljon suurempi osuus siitä jutusta. Minä kehitin puolet niistä jutuista, ja kuvausvaiheessa improvisoin helvetisti."

Loirilla olisi ollut rahalle käyttöä, sillä hänellä oli niskassaan muhkeat verovelat. Mätkyjä alkoi kertyä heti 1970-luvun alussa, kun Loiri teki soittokeikkoja, useimmiten Esko Linnavallin kanssa. Palkkiot maksettiin käteisenä, ja Loiri palasi keikoilta mukanaan jenkkikassillinen vitosen ja kympin seteleitä. Loiri unohti autuaallisesti, että niistäkin olisi kuulunut maksaa veroa.

Kun Loiri ei pystynyt maksamaan jälkiveroja, niille alkoi kertyä korkoa, jota hän ei taas pystynyt maksamaan. Kierre oli valmis.

Loiri kertoo, että Pasanen tarjosi hänelle 1970-luvun lopussa sopimusta. Pasanen olisi maksanut Loirin velat pois, mutta ehto oli kova: Loiri ei olisi saanut tehdä töitä muille.

"Enhän minä voinut sellaiseen suostua. En olisi voinut tehdä vaikkapa [televisiosarja] Rauta-aikaa."

1980-luvulla Loirin velkapotti nousi jo miljoonaan markkaan. Vaikka hän teki järjettömästi töitä ja maksoi hurjimmillaan valtiolle 8 000 markkaa kuukaudessa, se riitti enää korkojen pienentämiseen. Vuonna 1988 kierre katkesi.

Loiri juhli 25-vuotista taiteilijuuttaan konsertilla Kulttuuritalolla. Konsertin jälkeen oli juhlat, jonne oli kutsuttu muun muassa nuori valtiovarainministeri Erkki Liikanen.

"Me juteltiin Ekin kanssa, kun Eija Ahvo tuli väliin. Eija oli ehtinyt vähän humaltua, ja se sanoi Ekille, että pitääkö tämän jätkän hypätä katolta ennen kuin tajuutte. Se on miljoonan velkaa valtiolle."

Loirin tietämättä Liikaseen olivat olleet yhteydessä myös Pasanen ja MTV:n viihdepäällikkö Päiviö Pyysalo, jotka olivat huolissaan Loirin ahdingosta. Parin viikon kuluttua Loirin puhelin soi. Eduskunnasta soitettiin ja pyydettiin saapumaan tapaamiseen. Loiri meni ja arvokkaassa huoneessa häntä odotti Liikanen ja toinen valtiovarainministeri Ulla Puolanne.

"Ne kertoi, että me ollaan päätetty antaa sulle valtion akordi."

Akordi tarkoittaa sopimusta, jolla velkoja antaa anteeksi tai kohtuullistaa velkaa.

"Valtion akordin on mun lisäksi saanut taiteilijoista Sibelius."

Loiri sai anteeksi mätkyistä kertyneitä korkoja 150 000 markan verran. Maksettavaa jäi siis vielä rutkasti.

"Se oli semmonen ele, että päätin, että hoidan sen lainan. Erkki Liikanen lähti uuteen lainaan takaajana, Mainos-tv toisena, Pasanen kolmantena ja vielä Vexi Salmi ", Loiri kertoo.

Siinä meni yli kymmenen vuotta. Muistoksi jäi monta mehukasta tarinaa ulosottomiehistä, ja tämä taitaa olla niistä paras:

"Me asuttiin silloin Haukilahdessa, ja eräänä sunnuntaiaamuna ovikello soi puoli yhdeksältä. Siellä oli se ulosottomies. Ajattelin, että voi vittu, sunnuntaina ja tähän aikaan. Menin ovelle vähän tuohduksissani. Ulosottomies sanoi, että tulen verkolta. Sain kuusi kuhaa, otatko pari?"

"Se oli ihana ihminen."

Ja taas aamu valkenee Inarin etelärannalla, ja taas Vesa-Matti Loiri nukkuu pitkään.

Heräämistä odotellessa on mukavasti aikaa miettiä tuottaja Pete Eklundin kanssa, olisiko Vesa-Matti Loiri kaikkien aikojen suosituin suomalainen artisti.

Suositumpaa ei tule mieleen, ja siihen taitaa olla syynä se, ettei sellaista ole.

Mutta syntymäpäivähaastattelutkin ovat journalismia, joten väitteelle vaaditaan perusteluja, mieluiten lahjomattomia numeroita.

Aloitetaan levymyynnistä. Tälläkin vuosituhannella Loirin levyjä on myyty lähes 700 000 kappaletta. Se on suurempi luku kuin kenelläkään toisella suomalaisella.

Mitä kauemmas ajassa mennään, sitä vaikeampaa on saada luotettavia myyntitilastoja. Eklund päätyy laskelmassaan siihen, että kaikkiaan Loirin levyjä on myyty noin puolitoista miljoona kappaletta.

Se on iso pino. Levyistä myydyin on Sydämeeni Joulun teen.

Mietitään aihetta toisesta suunnasta: jos lasketaan mukaan katsojat, jotka ovat nähneet elokuvateattereissa Loirin elokuvia, päädytään siihen, että hänen kansansuosionsa on ylivertainen.

Menestyneimmän Turhapuro-elokuvan (Uuno Armeijan leivissä) on nähnyt teatterissa 750 000 katsojaa. Se on kaikkien aikojen kymmenenneksi katsotuin elokuva. Elokuvateatterielokuvia Loiri on tehnyt yhteensä yli 60.

Ja vielä yksi pieni numerotieto. Pete Eklund ylläpitää Loirin Facebook-sivua. Kun hän julkaisi siellä kuvan Loirista Loirinuotiolla-ohjelman kuvauksista, sitä kävi katsomassa muutamassa päivässä 600 000 ihmistä.

Syy Loirin suosioon on lahjakkuuden lisäksi tietysti monipuolisuus. Hän on tehnyt suruttomasti kaikenlaista eikä ole murehtinut brändinsä perään, vaikka nykymaailmassa taiteilijankin niin kuuluisi aina tehdä.

Vai onko kyse sittenkin vain siitä, että Loiri vetoaa "kansalliseen psyykeen", kuten Peter von Bagh asian muotoili.

Loppupäätelmänä voi todeta, että erähotelli Lapinleukun suurimmassa huoneessa vetelee hirsiä aito suomalainen kansallissankari, joka pitää mainita heti Sibeliuksen ja Mannerheimin jälkeen, paljon ennen vaikkapa Lasse Viréniä ja Urho Kekkosta.

Loirin suhteet Kekkoseen eivät muuten olleen kovin lämpimät. Kun Loiri oli kiinnityksellä Turun kaupunginteatterissa, Kekkonen vieraili usein ensi-illoissa ja kätteli näyttelijät esityksen jälkeen. Loiri pani merkille, että Kekkonen suhtautui häneen erityisen kylmäkiskoisesti.

Syy selvisi vasta ihan äskettäin. Loiri löysi ikivanhasta muuttolaatikosta avaamattoman kirjeen, joka oli tullut tasavallan presidentin kansliasta. Loiri avasi kirjeen ja löysi sieltä kutsun "lastenkutsuille", joita Kekkonen tunnetusti järjesti nuoren älymystön edustajille.

Sen ajan Suomessa ei ollut tapana jättää vastaamatta, kun Kekkonen kutsui.

Kansallisaarre herää ja raahustaa sikaripaikalleen. Loirin äänessä on hitunen iltapäivä-äreyttä, kun hän kommentoi hänelle esiteltyjä myyntilukuja.

"Tuo on asia, joka mua mahdollisimman vähän kiinnostaa. Saan yllättävän hyvän summan levy-yhtiöltä pari kertaa vuodessa. Minulla on olleet asiat hyvin, väkeä on riittänyt", hän sanoo ja jatkaa:

"Minä en ole koskaan uskonut näihin leimaantumisiin. Jos haluaa tehdä monenlaisia asioita ja jos mielikuvitus ja intohimo riittää, niin ei siinä tartte ajatella, mitä muut siitä ajattelee."

Loiri tunnustaa, että hänellä on myös ollut onnea. Ympärillä on riittänyt ihmisiä, jotka ovat uskoneet siihen, että vuonna 1968 kaatumisen Suomen mestaruuden voittanut mies osaisi tehdä myös vakavaa draamaa. Sellaisia kuin Kalle Holmberg, jonka kanssa Loiri on tehnyt Lapualaisoopperan, Dostojevskia ja tietysti 1980-luvun Yleisradion suursatsauksen Rauta-ajan, joka voitti Prix Italian.

Hän on soittanut lähes kaikkien eturivin jazzmuusikoiden kanssa, ja Loiri muistelee mielellään yhteistyötään muun muassa Jorma Hynnisen kanssa.

Niin, ja sitten ovat tietysti ne levyt, joilla Loiri laulaa Eino Leinon runoihin sävellettyjä lauluja.

"Joo, ne oli tässä suhteessa ratkaisevan tärkeitä."

Niiden syntyminen olikin hilkulla.

Loirilla oli elämänsä ensimmäinen keikka Tavastia-klubilla. Esiintyminen meni hienosti, ja sen jälkeen takahuoneessa oli riehakas tunnelma. Loirin luo ilmestyi nuhjuiseen pukuun pukeutunut mies, joka esitteli itsensä Taisto Wessliniksi. Hän ojensi Loirille kasetin ja kysyi, haluaisiko tämä tutustua hänen sävellyksiinsä.

Loiri otti kasetin vastaan. Sen jälkeen ilta jatkui railakkaana.

Pari päivää myöhemmin Wesslin soitti ja kysyi ujosti, miltä nauha kuulosti.

Mikä ihmeen nauha, Loiri mietti, kunnes muisti nuhruisen miehen ja kasetin, joka oli jäänyt Tavastia-klubin takahuoneeseen.

Hätäpäissään hän ilmoitti Wesslinille olevansa kokouksessa. Hän tilasi taksin ja hurautti Tavastialle. Paikalla sattui olemaan järjestysmies, joka päästi hänet takahuoneeseen. Siellä kasetti edelleen oli, hyllyn kulmalla.

"Se ei ollut kovin hyvälaatuinen, mutta mä kuuntelin sen ja ajattelin, että kyllä näissä on jotain", Loiri sanoo ja virnistää leveästi.

" Jenni Haukio muuten kuuntelee kuulemma Leino-levyjä aina autossa."

Pekka Elomaa
"Kymmenen viime vuoden aikana olen alkanut nauttia yksin olemisesta."
"Kymmenen viime vuoden aikana olen alkanut nauttia yksin olemisesta."

Vielä on jäljellä aihepiiri, jota virallisessa syntymäpäivähaastattelussa ei voi sivuuttaa.

Se on vanheneminen. Miltä tuntuu täyttää 70 vuotta?

"En mä käsitä sitä. Mä oon mielestäni 42-vuotias henkisesti", Loiri sanoo. "Tai no, fysiikan romuttumisesta sen tajuaa pikkuhiljaa."

Siitä Loirilla on tosiaan kertynyt kokemusta. Hän osoittaa leikkausarpea kaulassaan ja kertoo, että viime toukokuussa hänen oikeasta silmästään katosi yhtäkkiä näkö. Sama toistui, ja loppukesällä kaulasta löytyi suoni, jossa oli 70-prosenttinen ahtauma.

Leikkaus kuitenkin sujui hyvin.

Vanheneminen on tarkoittanut myös sitä, että Loiri on huomannut viihtyvänsä entistä paremmin yksin.

"Olen aika erakoitunut, monellakin tavalla. Yksin oleminen ja yksinäisyys, ne ovat kaksi eri asiaa. Kymmenen viime vuoden aikana olen alkanut nauttia yksin olemisesta. Täällä Lapissa sitä on hienoa harrastaa."

Aikaisemmin yksinäisyys ei todellakaan houkuttanut.

"Olen ollut semmoinen, että kun joku ihmissuhde on päättynyt, olen loikannut suhteesta suhteeseen", Loiri tunnustaa.

Loiri on ehtinyt olla naimisissa kolme kertaa. Lapsia on viisi. Kaksi avioliittoa päättyi eroon. Toinen vaimo Mona Loiri kuoli auto-onnettomuudessa. 17 vuotta myöhemmin heidän yhteinen poikansa kuoli hänkin auto-onnettomuudessa.

Loiri nielaisee ja sytyttää uuden sikarin.

Loirin suvussa on taipumusta pitkäikäisyyteen. Oma äiti kuoli vuosi sitten, 97-vuotiaana, vanhuuteen.

Äiti oli hyvässä kunnossa viimeiseen asti, Loiri kertoo. Hän joutui sairaalaan vasta pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Loiri soitti Thaimaasta äidilleen muutama päivä ennen sairauskohtausta.

Keskustelu oli lyhyt. Viime sanoikseen äiti sanoi pojalleen: "Muista nyt, että älä lihota ittees takas."

Vesku hymähtää.

"Ja minä olin melkein 70. Äiti on äiti."

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!