Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ihan kuin Havaijilla – härmäsurffarit eivät pelkää kylmää

Syysmyrsky ja nollakeli tekevät Suomesta surffarin paratiisin. Marraskuun lopussa Olli Myöhänen ja Samuli Heino vetivät Emäsalon rannalla ylleen märkäpuvut ja lähtivät aalloille nauttimaan.

Panu Hietaneva

Olli Myöhänen pysäköi farmariautonsa metsän reunaan Porvoon Emäsalossa. On marraskuun loppu, perjantai, ja kello on kaksikymmentä yli seitsemän aamulla. Ulkona on sysipimeää.

Auton valot valaisevat hiekka-aukion, jonka laitaan on parkkeerattu toinenkin tilava perheauto.

Valokeilaan ilmestyy Samuli Heino, joka nostaa heti kättään tervehdykseksi. Kumpikin on matkalla töihin, mutta tänä aamuna matka töihin on yli 100 kilometriä pidempi kuin tavallisesti. Toimistohommat saavat alkaa hieman myöhemmin, sillä Myöhänen ja Heino haluavat viilettää laudoillaan Itämeren aalloilla ennen työpäivän alkua.

http://static-gatling.nelonenmedia.fi/file/sites/default/files/img/7f473120131042e1d5f0395168c80e77e27114e5-suomisurffi_miikkapirinen_29122015.00_02_12_18.Still001.jpg
Katso, miten hurjapäät surffaavat Porvoon edustalla syysmyrskyssä
Marraskuun lopussa Olli Myöhänen ja Samuli Heino vetivät märkäpuvut päälleen ja heittäytyivät rantakalliolta mereen.

Syksy on ollut myöhässä, joten sopivia surffiolosuhteita on ollut marraskuun loppuun mennessä vähän. Mutta ennusteiden mukaan sään pitäisi tänään olla mitä parhain: lounaistuulta yli 20 metrin sekuntinopeudella ja avomerellä yli nelimetrisiä aaltoja.

Siis kunnon myrsky. Sellainen, joka syyskuun 28. päivänä vuonna 1994 irrotti risteilyalus Estonian keulaportin ja vei 852 ihmisen hengen.

Onneksi pukuhuoneen virkaa toimittava hiekka-aukio on hieman katveessa, eikä voimakkain myrskytuuli puhalla tähän.

”Täällä on hyvä vaihtaa märkäpuku päälle. Muissa surffipaikoissa tulee välillä todella kylmä, kun ei ole tuulensuojaa”, 35-vuotias Myöhänen sanoo ja hörppii aamukahvia termospullosta. Sitten hän ryhtyy kaivamaan surffilautaansa suojapussista.

Miikka Pirinen
Olli Myöhänen valmistautuu kesyttämään aallot.
Olli Myöhänen valmistautuu kesyttämään aallot.

Kuusi vuotta vanhempi Heino jatkaa: ”Näissä olosuhteissa jyvät erottuvat akanoista. Opin surffaamaan Ranskassa asuessani, mutta vasta täällä rakastuin tähän lajiin”, hän sanoo ja kiskoo märkäpukunsa vetoketjun kiinni.

Enää ei ole aikaa rupatella, koska Myöhänen ja Heino haluavat olla meressä, kun ensimmäiset valonsäteet valaisevat aamun, talviasuun riisuuntuneet puut ja märän rantakallion, jonka harmaa pinta kimaltelee rujonkauniina. Härmäsurffi, kuten harrastajat lajia kutsuvat, on paljon muutakin kuin lainelautailua pienillä aalloilla. Siinä on omanlaisensa viehätys.

Rantakallioilta katsottuna myrskyävä meri näyttää ja kuulostaa pelottavalta. Jos surffaajalle tapahtuisi meressä onnettomuus, rannalta käsin häntä olisi mahdotonta auttaa.

Myöhänen ja Heino tuntevat rannan kivikot ja osaavat lukea luontoa. He tarkkailevat aallokkoa ja odottavat oikeaa hetkeä, jolloin mereen voi hypätä laudan kanssa.

Miikka Pirinen
Sopivalla tuulella aallot nousevat hyvin ennen iskeytymistään Emäsalon rantakallioille.
Sopivalla tuulella aallot nousevat hyvin ennen iskeytymistään Emäsalon rantakallioille.

Tyynimeri oli pitkään länsimaalaisille tuntematonta seutua, mutta 1700-luvulla siellä ryhdyttiin löytöretkeilemään ahkerasti. Brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook ja hänen retkikuntansa löysivät ensimmäisinä muun muassa Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itärannikon.

Cook kävi retkikuntansa kanssa myös Havaijilla, jossa hän näki surffaajan ratsastavan aallolla. Cook kirjoitti päiväkirjaansa: Tämä mies koki mitä syvintä nautintoa ollessaan niin nopeasti ja sulavasti meren kuljetettavana.

Polynesiassa oli todennäköisesti surffattu jo kauan ennen 1700-lukua, mutta tieto ei ole säilynyt, koska havaijilaiset oppivat kirjoittamaan vasta 1800-luvulla. Sen sijaan lajin leviäminen länsimaihin on dokumentoitu tarkasti.

Surffaus saapui Yhdysvaltojen mantereelle 1920-luvulla, kun havaijilaisia muutti Kaliforniaan ja alkoi työskennellä uimavalvojina. He toivat mukanaan myös surffilaudat. Vähitellen laji levisi maailmalle populaarikulttuurin mukana. Syntyi stereotyyppinen kuva surffarista atleettisena rantapummina, joka nauttii huolettomasta elämästä ja meren aalloista.

Ei tiedetä, kuka surffasi ensimmäisen kerran Suomessa, mutta laji alkoi levitä 1990-luvun ammattilumilautailijoiden ansiosta. He tutustuivat surffaukseen maailmalla ja alkoivat etsiä sopivia aaltoja Suomen rannikoilta.

Toinen syy on reppureissaaminen. Vuosituhannen vaihteessa nuoret vaihtoivat Euroopan interrailmatkat halpoihin lentolippuihin ja suuntasivat Aasiaan. Ajan henki tiivistyi Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin Madventures-tv-sarjassa. Se kannusti jättämään kylmän, kiireisen ja kalliin Suomen ja matkustamaan paratiisirannalle, jossa voi loikoilla toimettomana – tai vaikka surffata.

Suomalaisille surffaaminen on vähintäänkin keskiluokkainen harrastus, koska se vaatii aikaa ja rahaa. Olli Myöhänen viettää kaikki lomansa ulkomailla. Hän on surffannut Portugalissa, Indonesiassa, Ranskassa, Perussa, Marokossa, Kanariansaarilla, Meksikossa, Espanjassa ja Senegalissa. Farmariautonkin hän hankki vain siksi, että siihen mahtuu surffilauta. Suomessa hän surffaa aina, kun se on töiden ja sään puolesta mahdollista.

Toki Suomessakin on ”rantapummeja”, jotka harrastavat lajia reppureissaajan mentaliteetilla: ensin paiskitaan töitä ja säästetään rahaa, sitten ostetaan lennot ja lähdetään Aasiaan surffaamaan muutamaksi kuukaudeksi. Jotkut ostavat pakettiauton, jolla voi ajaa Euroopan rantakohteesta toiseen aaltojen perässä. Samalla säästyy rahaa, koska autossa voi yöpyä.

Suomi-surffaajien määrää ei tiedä kukaan, mutta rajuimmissa syysmyrskyissä viihtyviä aktiiviharrastajia on parikymmentä. Suomessa surffisäätä on noin 30–40 päivää vuodessa, mutta huippupäiviä on vain muutamia. Olosuhteiden perässä täytyy ajella pitkin rannikkoa esimerkiksi Hankoon ja Poriin. Niiden rannoilta löytyy usein hyviä aaltoja.

Suomessa on myös salaisia rantoja, joiden sijainnista harrastajat kertovat vain harvoille ja valituille tovereilleen. Ihanteellisessa paikassa meren pohja nousee rantaa kohti juuri sopivalla tavalla, jotta aallot ovat mahdollisimman hyviä surffata. Uusista paikoista ollaan hiirenhiljaa, koska rannoilla alkaa olla Suomessakin tungosta.

Tampereelta on merenrantaan yli 100 kilometriä, mutta silti se on Suomi-surffin keskuksia. Tampereella sijaitsee Suomen ainoa surffilautatehdas.

Leinolan teollisuusalueella sijaitseva kolmekerroksinen rakennus on nähnyt parhaat päivänsä. Piha on hiekoittamatta ja pimeä. Ikkunasta kajastava valo lupaa kuitenkin, että on saavuttu oikeaan paikkaan. Pinguino Surfboardsin tehdas on kerrostalokolmion kokoinen pölyinen ja sotkuinen puusepänpaja.

Kun ovesta astuu sisään, iholla tuntuu lämmin ilmavirta. Sisälämpötila ylittää varmasti hellerajan. Se sopii surffilautatehtaan henkiseen tilaan, mutta perimmäinen syy on fyysinen. Mikäli lämpötila ei ole tarpeeksi korkea, lautojen valmistamisessa käytettävä epoksi ei kuivu oikealla tavalla.

”Jos odotitte pääsevänne tutustumaan oikeaan tehtaaseen, niin tämä on varmasti pettymys”, yksi omistajista, shortseihin ja rantasandaaleihin pukeutunut Pauli Hakala vitsailee. ”Mutta tämä on käsityötä alusta loppuun, joten tällainen paikka sopii lautojen tekemiseen hyvin”, hän jatkaa.

Tällä hetkellä laudat menevät niin hyvin kaupaksi, että yritys on vuokrannut suuremmat tilat Lielahdessa sijaitsevasta entisestä sellutehtaasta. Myynti on kuulemma tänä vuonna kasvanut, ja samalla ”mukaan on tullut uusi ilmiö eli kiire”.

Miikka Pirinen
Pauli Hakala muotoilee surffilautaa Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa entisessä sellutehtaassa.
Pauli Hakala muotoilee surffilautaa Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa entisessä sellutehtaassa.

Vuonna 2012 perustettu Pinguino on valmistanut tähän mennessä noin 300 lautaa. Hakala ja hänen yhtiökumppaninsa Juho Haimakainen ja Olli Juutila esittelevät lautojen valmistamista niin tohkeissaan, että heitä täytyy painokkaasti pyytää vastaamaan perimmäiseen kysymykseen:

Miten on mahdollista, että Tampereella – ja ylipäänsä Suomessa – on surffilautatehdas, jonka omistajista kaksi elättää itsensä tekemällä lautoja? Se kuulostaa samalla tavalla pähkähullulta kuin syysmyrskyssä surffaaminen.

Pauli Hakala istahtaa nojatuoliin ja alkaa kertoa: Kolme vuotta sitten hän ja Haimakainen työskentelivät teknologiateollisuudessa Metson palkkalistoilla. Hakala oli ”joku insinööri” ja Haimakainen ”it-nörtti”. Pestit olivat siistejä sisähommia, joista maksettiin hyvää palkkaa, mutta silti kummallakin oli ongelma. Surffaaminen kiinnosti paljon enemmän kuin päivätyöt.

Työkaveritkin olivat huomanneet, että Hakala ja Haimakainen viihtyivät ruokatunnilla paremmin tarvikeostoksilla rautakaupassa kuin työpaikkaruokalan pöydässä. ”Jossain vaiheessa tajusin, ettei tämä voi jatkua näin. Ajatukset olivat koko ajan sheippaamisessa [lautojen muotoilussa], joten päätin lopettaa päivätyöt”, Hakala muistelee.

Kumpikaan ei tarkalleen muista, kuinka idea surffilaudan tekemisestä heräsi, mutta oppia lautojen valmistamiseen haettiin Youtube-videoista.

Pinguinon ensimmäinen lauta roikkuu nyt pajan seinällä. Se ei tosin valmistunut tässä samassa paikassa vaan Hämeenkyrön helluntaiseurakunnan kellarissa, josta Hakala ja Haimakainen saivat ensimmäiset tilat lautojen rakentamista varten.

Kun ensimmäinen lauta oli valmis, sitä piti päästä testaamaan. He matkustivat Portugaliin, jossa olivat surffanneet usein aiemmin. ”Ajoimme autolla lähelle rantaviivaa. Juoksin laudan kanssa mereen. Kun huomasin, että se toimii, tunne oli aivan mahtava! Onnistumista juhlistettiin illalla usealla sangriakannulla”, Hakala sanoo ja nauraa.

Yksi pulma heillä kuitenkin oli. Hakala ja Haimakainen olivat tulleet ostaneeksi tuhansilla euroilla lautamateriaaleja, ja niille piti keksiä käyttöä. Niinpä he panivat Facebookiin ilmoituksen. Haluatko valmistaa oman surffilaudan Tampereella? Ota yhteyttä!

Olli Juutila näki ilmoituksen. ”Tulin hyvässä uskossa tekemään surffilautaa ja ajattelin, että jätkät tietää jostain jotain. Mutta aika pian selvisi, että samassa veneessä ollaan taitojen suhteen. Mutta helvetin hauskaa se oli!”

Itse asiassa niin hauskaa, että Juutilasta tuli Pinguinon osakas.

Kolmen vuoden aikana firman lautoja on myyty eri puolille maailmaa: muun muassa Pohjoismaihin, Hollantiin, Ranskaan, Indonesiaan, Meksikoon. Hiljattain tilauksia on alkanut tulla myös Venäjältä.

Hakala kertoo venäläisestä valokuvaajasta, jolle hän toimitti laudan baariin Helsingin Eerikinkadulla. Valokuvaaja sulki kadun liikenteeltä ja alkoi ottaa laudasta ja mukanaan olleista naismalleista valokuvia. Tämä avasi markkinat Pietarin seudulle, jossa on kuulemma paljon lajin harrastajia, koska kaupungin lähellä on hyviä surffirantoja.

Pinguinon markkinointistrategiassa tärkeitä ovat sosiaalinen media ja puskaradio. Yritys on vienyt lautojaan portugalilaisiin surffihostelleihin, joissa asiakkaat voivat kokeilla niitä ja antaa palautetta. Pinguino muotoilee laudan asiakkaan toiveiden mukaan. Valmis lauta signeerataan, se on uniikkikappale.

Yrityksen omistajien puheista käy selväksi, ettei työtä tehdä rahan takia. Tärkeintä on edelleen surffaaminen. ”On mahtavaa nähdä, kuinka ihmiset tulevat iloisiksi, kun he saavat uuden laudan käteensä”, Hakala sanoo.

Haimakainen ja Juutila nyökkäilevät. Heissäon samanlaista intohimoa ja rakkautta lajia kohtaan kuin Olli Myöhäsellä ja Samuli Heinolla, jotka raahautuvat syysmyrskyssä ennen työpäivän alkua surffaamaan.

Mistä intohimo syntyy? Miksi kolmikymppiset suomalaiset panevat kaiken aikansa ja rahansa lajiin, jonka harrastaminen on Suomessa kuitenkin aika hankalaa? Ehkä ammattilainen osaa vastata.

Kalle Carranzan ääni kuuluu nettipuhelussa kirkkaasti, vaikka Meksikon Saylitassa yhteyksien kanssa on vähän niin ja näin. Tosin kukapa matkustaisi Saylitaan istumaan tietokoneen ääreen, sillä seutua kutsutaan Meksikon surffimekaksi.

Carranza on 33-vuotias, ja hän asuu Saylitassa. Hän auttaa vanhempiaan hotellin pyörittämisessä ja opettaa surffaamista turisteille. Sen hän osaa, sillä Carranza on ainoa suomalainen, joka on surffannut ammatikseen.

Surffaus oli Kalle Carranzan työ vuosikymmenen ajan. Hän vietti kansainvälistä elämää ja vieraili yli 50 maassa. Hän surffasi maailman parhaita aaltoja paratiisirannoilla, joilla meri on turkoosi ja hiekka valkoista.

Parhaimmillaan surffaaminen ei edes tuntunut työltä, vaikka ura sujui mainiosti. Carranzalla oli surffibisneksessä hyvä maine, koska hän oli tunnollinen. Hän oli kiinnostuneempi aalloista kuin juhlimisesta, joten hän teki työnsä moitteettomasti. Sponsoreille oli tärkeää, että Carranzasta otetut kuvat päätyivät suosittuihin surffilehtiin, koska ammattilaiset ovat työnantajiensa mainoskasvoja.

Kalle Carranzasta otettuja kuvia on julkaistu tusinoittain alan lehdissä, ja hänen tyylinäytteensä on komeillut useasti niiden kansissakin. Carranzan ammattilaissopimus olisi jatkunut vuoteen 2011, mutta vuonna 2007 hänellä alkoi olla motivaatio-ongelmia.

Tulevaisuus huoletti. Millaista elämä olisi uran jälkeen? Ammattiuralta oli jäänyt mukavasti rahaa säästöön, vaikkei Carranza sentään NHL-kiekkoilijoiden tuloihin yltänyt.

Carranza myi surffivarusteensa ja ilmoitti sponsoreille matkustavansa paikkoihin, joissa ei ole aaltoja. Hän reissasi kuukausia Aasiassa ja päätyi lopulta Suomeen, koska ”halusi oppia kunnolla suomea”. Carranzan äiti on suomalainen, mutta Kalle oli asunut aina Meksikossa.

Kun Carranza saapui Suomeen, hän ei ollut surffannut puoleen vuoteen eikä edes kaivannut sitä. Helsingissä hän meni kuppilaan, joka oli skeittaajien ja lumilautailijoiden suosiossa. Hänet esiteltiin Juho Mikkoselle, intohimoiselle härmäsurffarille ja SM-kilpailuiden järjestäjälle.

Lopulta Mikkonen vei Carranzan Hankoon surffaamaan.

Ulkona oli ”pirun kylmä”, ja aallot olivat vaatimattomia verrattuna maailman parhaisiin surffipaikkoihin.

Silti Carranza tajusi heti, että Suomessa surffaamisessa oli jotain erityistä.

”Mä juoksin rantaan. Siellä oli hauskoja pieniä aaltoja, ja koska mulla oli kokemusta, sain niissä hyvin vauhtia. Pystyin jopa tekemään aireja [hyppäämään aallolta ilmaan]”, hän kertoo ja jatkaa:

”Ensimmäinen surffikerta Suomessa oli aivan sairaan siisti, yksi parhaista kokemuksista ikinä! Ei kilpailua, ei paineita, ei valokuvaajia. Surffaaminen oli taas hauskaa”, Carranza kertoo innoissaan. ”Ja muut tyypit vedessä oli niin fiiliksissä surffaamisesta, että koko touhu tuntui ihan erilaiselta kuin muualla.”

Hän ei enää palannut surffiammattilaiseksi vaan opiskeli markkinoinnin ammattikorkeakoulututkinnon Helsingissä. Kipinä surffaamiseen kuitenkin syttyi uudelleen Suomessa. Tarvittiin siis pohjoinen syysmyrsky, että ammattisurffaaja innostui lajista uudestaan.

Äkkiä nettipuhelin hiljenee. Carranza hakee sanoja. Syynä ei ole kielimuuri, sillä hän puhuu täydellistä suomea. Hiljaisuus jatkuu, mutta sitten Carranzan ääni kuuluu taas läppärin kaiuttimista. Hän on liikuttunut miettiessään Suomea ja surffaamista.

”Tuli vain niin haikea olo, kun sitä ajattelee. Ai vitsi, voisinpa pukea päälleni paksun takin ja lähteä Poriin surffaamaan. Mulla on ikävä niitä ihmisiä, joiden kanssa olen surffannut Suomessa”, hän sanoo.

”Ne luonnon värit, ne tuulessa lentävät puunlehdet ja ne harmaan sävyt, jotka ovat koko ajan läsnä taivaalla. Se on vaan niin kaunista.”

Miikka Pirinen
Suomi-surffaajat ovat niin fanaattisia, että täällä koko laji on aivan erilainen kuin muualla. Mallia näyttää Jari-Pekka Korjus.
Suomi-surffaajat ovat niin fanaattisia, että täällä koko laji on aivan erilainen kuin muualla. Mallia näyttää Jari-Pekka Korjus.

Aurinko on jo noussut Porvoon Emäsalossa, ja myrsky vain jatkuu. Välillä puuskat ovat niin kovia, että tuuli on kaataa rannalla seisovat ihmiset.

Samuli Heino ja Olli Myöhänen ovat kavunneet merestä kallioille, mutta vedessä on yhä kolme muuta lautailijaa, jotka ovat saapuneet paikalle myöhemmin.

Myöhänen on tyytyväinen. Hän onnistui vajaan tunnin aikana nappaamaan useita hyviä aaltoja, vaikka olosuhteet olivat haastavat. Meressä oli ristiaallokkoa, ja sellaisessa surffaaja joutuu kauhomaan koko ajan, ettei merivirta veisi häntä väärään paikkaan.

Miikka Pirinen
Olli Myöhänen muistuttaa Kalifornian surffareita. Vain vaatetusta on enemmän.
Olli Myöhänen muistuttaa Kalifornian surffareita. Vain vaatetusta on enemmän.

”Meressä joutui tekemään niin paljon töitä, ettei tullut yhtään kylmä. Oikeastaan päinvastoin”, Myöhänen sanoo ja lähtee harppomaan metsän halki kohti autoja.

Kummankin työpäivä alkaa pian. Heino vastaa markkinoinnista armeijan ylijäämätavaroita myyvässä firmassa. Myöhänen on pankissa asiantuntijatehtävissä.

Kerran hän on vaihtanut surffaamisen jälkeen märkäpuvun miesten pukuun täällä Emäsalon hiekalla. Hetken päästä alkoi tärkeä palaveri, jossa piti olla parempaa päällä.

”Tänne täytyy tulla aina kun säät sallivat. Silloin muut asiat täytyy järjestää surffaamisen ehdoilla”, hän sanoo.

Miikka Pirinen
Lämmintä juotavaa ennen hyisten aaltojen syleilyä.
Lämmintä juotavaa ennen hyisten aaltojen syleilyä.
Miikka Pirinen
Porvoon Emäsalo on yksi Suomen parhaista paikoista surffaamiseen.
Porvoon Emäsalo on yksi Suomen parhaista paikoista surffaamiseen.
Miikka Pirinen
Lauta muotoillaan toiveiden mukaan.
Lauta muotoillaan toiveiden mukaan.
Miikka Pirinen
Tasapainoilu liukkailla kivillä on melkein yhtä hankalaa kuin surffaus.
Tasapainoilu liukkailla kivillä on melkein yhtä hankalaa kuin surffaus.
Miikka Pirinen
Olli Myöhänen (vas.) ja Samuli Heino ovat karaistuneita Suomi-surffareita.
Olli Myöhänen (vas.) ja Samuli Heino ovat karaistuneita Suomi-surffareita.
Miikka Pirinen
Märkäpuvun kanssa puhelinta on helpointa käsitellä nenän avulla.
Märkäpuvun kanssa puhelinta on helpointa käsitellä nenän avulla.
Miikka Pirinen
Kylmässä vedessä ei jaksa kovin pitkään toimia, vaikka päällä on paksu märkäpuku.
Kylmässä vedessä ei jaksa kovin pitkään toimia, vaikka päällä on paksu märkäpuku.
Miikka Pirinen
Samuli Heino kiiruhtaa vielä töihin aamusurffauksen jälkeen.
Samuli Heino kiiruhtaa vielä töihin aamusurffauksen jälkeen.
Miikka Pirinen
Lämmintä juotavaa ennen hyisten aaltojen syleilyä.
Lämmintä juotavaa ennen hyisten aaltojen syleilyä.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!