Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Entinen malli ja nykyinen Väestöliiton asiantuntija puolustaa tavismiehiä – ”Järkyttävää, että miehen tunteet ovat tabu”

Jouni K. Kemppainen HS

Heli Vaarasella on tuore ja väkevä kokemus siitä, että miehen tunteista puhuminen on tulenarkaa puuhaa. Pian käy selväksi, että Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajalla on ainakin siinä tehtävässä vaadittavaa herkkyyttä.

Nimittäin: kahden haastattelutapaamisen aikana Vaaranen liikuttuu kyyneliin peräti neljästi.

Neljännellä kerralla syy on perinteisin. Vaarasen silmät kostuvat, kun hän muistelee ystävänsä yllättävää poismenoa.

”Se oli järkyttävää. Koko kaupungin social scene meni täysin sekaisin siksi, että Andy kuoli”, Vaaranen sanoo ja kuivattelee silmänalusiaan leyhyttelemällä käsiään kasvojensa edessä.

Muutama tarkentava sana lienee tarpeen. Kaupunki, josta Vaaranen puhuu, on New York. Hänen ystävänsä Andy puolestaan tarkoittaa Andy Warholia, jota toden totta voi pitää yhtenä New Yorkin merkkihenkilöistä.

Andy Warhol kuoli 22. helmikuuta 1987. Heli Vaaranen oli tuolloin 25-vuotias maatilan tytär Hollolasta, jonka mallinura Pariisissa, Tokiossa ja New Yorkissa alkoi olla ohi. New Yorkissa hän oli päässyt kokeilemaan taitojaan myös taidevälittäjänä, ja niissä kuvioissa hän oli tutustunut poptaideikoni Andy Warholiin.

Ensimmäisen kokonaisen lauseen Warhol lausui vaalealle suomalaiselle eräänä sunnuntai-iltapäivänä Manhattanilla, limusiinin takapenkillä. Se kuului näin: ”Mistä olet saanut tuollaiset hiukset ja tuollaisen ihon?”

Warhol kuoli newyorkilaisessa sairaalassa sydänkohtaukseen sappikivileikkauksen jälkeen. Vaarasella on oma näkemyksensä siitä, kuinka niin pääsi käymään, mutta tässä kohdassa tätä tarinaa riittää tieto, että Vaarasen maailmanvalloitus päättyi Warholin kuolemaan.

”Kun Andy kuoli, kaikki lamaantui. Mikään ei tuntunut samalta, ei avajaiset, ei kirpputori, ei soiréet. Koko kaupunki muuttui. Päätin, että en jää sinne roikkumaan”, Vaaranen muistelee.

Hän palasi Suomeen ja päätyi monien vaiheiden jälkeen opiskelemaan ja lopulta Väestöliittoon johtamaan järjestön parisuhdetyötä täältä neljännen kerroksen työhuoneestaan.

Melkein kolmekymmentä vuotta Warholin kuoleman jälkeen, tammikuussa 2016, yksi tämän sloganeista kävi toteen. Se, josta on tullut maailmankuulu lentävä lause: tulevaisuudessa jokainen saa 15 minuuttia kuuluisuutta.

”Ehkä tämä tosiaan oli minun 15-minuuttiseni”, Vaaranen sanoo. ”Andy olisi kyllä nauttinut tilanteesta hirveästi. Tämä noudattaa täydellisesti hänen elämänohjettaan siitä, kuinka tärkeää julkisuus on. Hän olisi ajatellut, että hienoa, tällainen ponnahduslauta.”

Aamu oli kylmä, mutta keskiviikoksi Helsinkiin luvattu lumimyräkkä jäi tulematta. Silti Kalevankadulla puhkui hyytävästi, kun Heli Vaaranen harppoi kohti työpaikkaansa ja viidentoista minuutin kuuluisuuttaan.

Vaaranen oli lähettänyt mielipidekirjoituksensa Helsingin Sanomiin jo edellisviikolla. Hän oli lukenut lehdestä Rosa Meriläisen kolumnin, jossa tämä kertoi, että miehiä tulee ja menee, mutta ystävättäret pysyvät. Se oli Vaaraselle viimeinen pisara. Hän ajatteli, että nyt hän on kuullut sen saman kommentin yhden kerran liikaa.

Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja kirjoitti kirjoituksen, jossa kertoi olevansa huolissaan miesten väheksymisestä parisuhteissa.

Teksti syntyi yhdellä istumalla, ja sen voi lukea tästä.

Vaaranen oli toivonut, että hänen kirjoituksensa julkaistaisiin viikonloppuna. Turhaan.

Meni maanantai, meni tiistaikin, ja keskiviikkona hän jo työmatkallaan ajatteli pettyneenä, ettei kirjoitusta julkaistakaan. Aamun lehti oli jäänyt kiireessä lukematta.

Työpaikan hississä hän tapasi naispuolisen työtoverinsa, joka ehti kahden kerroksen välisellä matkalla kehaista häntä hyvästä tekstistä.

Vaaranen riensi kokoukseen, jossa sai kiitokseksi halauksia miehiltä. Se teki tietysti hyvää, vaikka pakkasaamun jäljiltä halaajien posket tuntuivatkin kirpaisevan kylmiltä.

Kun Vaaranen palasi työhuoneeseensa ja katsoi puhelintaan, hän huomasi, että tekstiviestejä ja soittoja oli tullut läjäpäin. Tietokone kilahteli sähköpostien saapuessa. Yhteydenotot liittyivät kirjoitukseen.

Viestit olivat muun muassa tällaisia:

”Kaunis kiitos suomalaisen miehen puolustamisesta.”

”Miten osasitkin kertoa minun ja vaimoni elämästä, vaikkei olla koskaan tavattu?”

Monet halusivat kertoa Vaaraselle omista kohtaloistaan:

”Olin vain se avuton polo, joka ei ymmärrä mitään nykynaisen tarpeista, ja josta on hyötyä lähinnä taloudellisessa mielessä, mutta henkinen yhteys ja syvällisyys täytyy hakea naisporukoista. Tällaisesta seuraa vähemmän yhteistä aikaa, väsynyt vaimo saapuu iltariennoista eikä ole mitään jaettavaa. Ei ole läheisyyttä, seksistä puhumattakaan.”

”Mies on vain väline saada lapsi, auto tai isompi asunto. Ei muuta.”

”Olen itse kokenut vajaan parin vuoden sisällä avioeron joka tuli kohdalleni täytenä yllätyksenä. Syynä tuntui olevan juuri nuo mainitsemasi asiat.”

Pian alkoi tulla myös toisenlaisia viestejä. Sellaisia, joissa kerrottiin, että Vaaranen on väärässä ja että hänen ajatuksensa eivät pidä paikkaansa ja että tällaista ei pitäisi kirjoittaa.

Rio Gandara
Mallin ammattitaito ei ole unohtunut.
Mallin ammattitaito ei ole unohtunut.

Neljä viikkoa myöhemmin Heli Vaaranen istuu työhuoneessaan ja on edelleen hieman ymmällään.

”Olen oikeastaan järkyttynyt siitä, että tämä on sellainen tabu. Siis se, että miehellä on tunteet”, Vaaranen sanoo, ja kyllä, tämä on yksi niistä neljästä liikutuksen hetkestä.

Hän puistelee päätään. ”Ja nyt on vuosi 2016!”

Vaaranen kertoo, että yhä tulee yhteydenottoja, miehiltä ja naisilta, nuorilta ja vanhoilta.

Oikeastaan häntä on eniten yllättänyt se, kuinka paljon hän on saanut kehuja rohkeudesta. Siis tällaisia: ”Olen erittäin iloinen, että joku uskaltaa ottaa asiaan kantaa. Ja nimenomaan, että viesti tulee naiselta.”

”Ja mitä minä olen tehnyt?” Vaaranen kysyy. ”Jos puhuisin naisten hyvinvoinnista, se olisi aivan normaalia työpuhetta. Tai lapsista, vanhuksista tai vammaisista. Mutta kun puhun miehen hyvinvoinnista, olen hirveän rohkea.”

Ja mikä sitten oli niin rohkeaa? Ainakin Vaarasta on syytetty siitä, että hän syyllisti kirjoituksessaan naisia.

”Voi kauheaa! Oliko tarkoitus syyllistää naisia? No ei ollut”, Vaaranen sanoo. ”Tavallaan on valtavan surullista, että yritetään epätoivoisesti löytää rivien välistä motiiveja. Tuo on tätä 2000-luvun keskustelua, syyllistyminen ja syyllistäminen.”

Eikö kuitenkin ole vähän outo ja vanhanaikainen ajatus nähdä puolisot vastapuolina?

”Joo, onhan se. Mutta tämä kiireinen aika on paineistanut parisuhteen yhteisen ajan. Siksi ihmiset tulevat aggressiivisiksi kuin koe-eläimet, jotka suljetaan ahtaaseen ja paineistettuun tilaan. Yhteisestä ajasta on tullut sotaa siitä, kumpi on oikeassa.”

Vaaranen vaikuttaa myrskyn silmässä yllättävän levolliselta. Mutta hänellä on siihen selitys. Vuodet raadollisessa mallimaailmassa olivat hänen Siperiansa. Ja hän on tosiaan opetuksensa saanut. Niistä vuosistaan hän on kirjoittanut myös kirjan Sunnuntaina Manhattanilla, joka ilmestyi pari vuotta sitten.

”Minä koin kaikki nämä kaksikymppisenä. Bring it on! Opin ottamaan faktat faktoina. Itsetunto ei ole kiinni siitä, mitä sanotaan tai miten sinua arvioidaan.”

Koko elämänsä Heli Vaaranen on loikkinut rajojen yli, rikkonut stereotypioita.

Hän kasvoi maatilalla Hollolassa. Pienestä pitäen hän teki paljon töitä. Hoiti pikkusisaruksia ja lehmiä, istutti perunoita ja teki kaikkea, mitä maatilalla tehdään.

Koulussa hän pärjäsi huonosti. Maatilan arki oli raskasta, ja hän kävi koulussa lähinnä lepäämässä. Hän katseli ulos ikkunasta ja viihdytti itseään ajattelemalla lukemiensa romaanien henkilöitä ja haaveilemalla poispääsystä.

Sitten elämä muuttui tuhkimotarinaksi.

Se alkoi perunanistutuksesta. Oli kuuma päivä, ja multa pölysi. Sitä tarttui hiuksiin ja kasvoihin, ja se korosti hänen piirteitään. Hän meni pellolta pölyisenä ruokapöytään ja näytti erilaiselta, aivan kuin hänet olisi meikattu.

”Hieno”, sanoi äiti.

”Vaikka missikisoihin”, sanoi isä.

Äiti ilmoitti tyttären Anianneito-kilpailuun Anianpellon markkinoille Vääksyyn.

Hän voitti kilpailun, ja häntä lähestyi herra, joka esitteli itsensä englanniksi. Hän oli Christian Maillot, kykyjenetsijä.

”Haluatko malliksi Pariisiin”, Maillot kysyi.

”Haluan”, 18-vuotias Heli Kokkala vastasi.

Kesällä 1980 Heli Kokkala nousi ensimmäisen kerran elämässään lentokoneeseen. Ja Pariisi, se oli hieno.

Mallintyö sujui muttei kuitenkaan tuntunut oikealta työltä. Palkkarahat tulivat liian helposti.

Hän pääsi muun muassa kuuluisaan Marie Claire -muotilehteen. Kerran hän sai käteensä 60 000 frangin palkkasekin. Hän meni ja osti rahoilla kalleimman ja kauneimman kellon, jonka tiesi. Se oli Cartier Santos.

Elämä oli kamppailua kilojen kanssa. Juhlien ja herkkujen keskellä hän paastosi päiväkausia ja vietti iltoja vessanpytyllä laihduttavien peräruiskeiden takia. Se oli yksi kikka, jonka hän oppi mallitoveriltaan.

Kaiken aikaa hän poti yksinäisyyttä.

Sitten muotipiireissä alettiin kertoa, että Japanissa kaivattiin eurooppalaisia malleja.

Heli Kokkala ajatteli, että ehkä Japanissa syödään vähemmän. Hän oli alkanut uskoa, ettei hänen itsekurinsa kestä Pariisin herkkuja. Kilpailuakin olisi Tokiossa vähemmän.

Siellä hänestä tuli näytösmalli, mutta laihduttaminen jatkui. Hän pääsi suuriin näytöksiin ja sai isoja asiakkaita, mutta oli onneton.

Japanin-visiitti jäi vajaan vuoden mittaiseksi. Hän palasi Suomeen, ja vuonna 1984 hän lensi New Yorkiin.

Heli Vaaranen mallikuvassa New Yorkissa 1984.
Heli Vaaranen mallikuvassa New Yorkissa 1984.

Tunnelma Heli Vaarasen työhuoneessa on nyt hilpeä.

”Minulla on hirveen paljon näitä päiväkirjoja. Ajattelin, että minun on pakko näyttää niitä”, Vaaranen selittää.

Päiväkirjat ovat hänen New Yorkin -vuosiltaan 1984–1988. Vaaranen selaa vihkoja ja selostaa: ”Niin kuin näet, tässä on Andyn osoite ja tuommoinen pieni teksti. I appreciate that someone like Andy and Stuart of course think I’m not a pain in the neck. Ajattele, olin 25-vuotias silloin.”

Hän kertoo pieniä tarinoita. Kuinka hän antoi pakit näyttelijä Harvey Keitelille. Millainen tylsimys oli Robert De Niro. Miten kivoja olivat suuretkin naistähdet, kuten Faye Dunaway ja Shirley MacLaine.

Ja Andy Warhol, hän oli sellainen hissukka.

New Yorkissa Heli Vaarasen mallinura ei oikein koskaan lähtenyt lentoon.

Merkittävin tapahtuma taisi olla se, että hän tutustui Stuart Pivar -nimiseen upporikkaaseen keksijään ja taiteenkeräilijään.

Pivarilla oli myös taidekoulu, johon hän otti suomalaisen suojattinsa opiskelijaksi. Myöhemmin Pivar auttoi hänet töihin Larry Gagosian -taidegalleriaan.

Pivar oli myös Andy Warholin läheinen ystävä. Heistä tuli kolmikko, joka kierteli New Yorkin kirpputoreja, näyttelyjä ja seurapiirijuhlia.

Vaaranen kertoo, että Stuart Pivar oli hänen suuri rakkautensa. Suhde jäi ystävyydeksi.

Ehkä et yrittänyt tarpeeksi?

”Ei se ollut siitä kiinni. Kun ihmisellä on aivan kaikkea, hän haluaa sen siniverisen puolison. Sitä Stuart halusi, ja sen hän sai.”

Kun Vaaranen muutti New Yorkista, Pivar seurusteli Barbara Guggenheimin kanssa.

Edelleen Vaaranen on silti hyvä ystävä Pivarin kanssa.

”Käyn siellä kylässä, viime kesänäkin. Hänen puolisonsa vahti siinä vieressä erittäin tarkasti. Ajattelin, että vahva on minun voimani vielä 30 vuoden takaa. Fine!”

Kun Vaaranen muutti takaisin Suomeen, hän palasi Hollolaan vanhempiensa tilalle. Pian isä ilmoitti, että tyttären olisi aika ryhtyä elättämään itse itseään. Vaaranen oli 26-vuotias.

Hän muutti Helsinkiin ja etsi töitä, mutta mitään merkittävää ei löytynyt.

Hän ajoi iltalukion ohi ja luki kyltin, jossa kerrottiin, että uusia oppilaita otetaan.

”Eräänä päivänä uskalsin mennä kysymään, saako tänne tulla, vaikka ei ole mitään takeita siitä, että opin mitään. Siellä oli opinto-ohjaaja… taas mä alan itkeä… joka sanoi, että me opetetaan. Ja minä uskalsin mennä sinne. Se oli life changing. Yksi lause muutti elämäni.”

Iltalukio sujui hyvin. Vaaranen kirjoitti neljä laudaturia. Sen jälkeen hän ryhtyi opiskelemaan sosiologiaa Helsingin yliopistossa.

Väitöskirja valmistui vuonna 2004. Aiheena oli nuorten miesten kaaharikulttuuri, ja se sai kiitoksia muun muassa omaperäisestä aiheesta.

Väitöskirjan jälkeen hän teki tutkimuksen nuorten aikuisten parisuhteista. Sekin herätti huomiota. Siinä hän kehitti muun muassa käsitteen ”kevytsuhde”.

Ja sen tutkimuksen ilmestymisen jälkeen hänet pyydettiin töihin Väestöliittoon.

Sitten tulee vaikea kysymys.

Kun parisuhdekeskuksen johtajalta kysyy hänen omasta perhetilanteestaan, hän menee vaiteliaaksi. Hän suostuu kertomaan, että hän avioitui pian Suomeen paluun jälkeen. Hänellä on kaksi aikuista lasta.

”Ihan kumppanini pyynnöstä en haluaisi tätä kauheasti elaboroida.”

Heli Vaaranen siis elää kuin opettaa ja osaa ottaa huomioon myös miehen tunteet.

Hän aikoo tästä lähtien myös varmistaa, että Väestöliiton parisuhdetyössä otetaan nyt paremmin huomioon sekä nainen että mies.

Neljä viime viikkoa ovat vakuuttaneet hänet siitä, että monet miehet tosiaankin voivat pahoin parisuhteessa. Sen ilmaisemiselle ei ole ollut väylää eikä oikein sanojakaan. Mutta:

”Nyt on”, Vaaranen lupaa.

Ja koska aihe tuntuu olevan niin tulenarka, hän on ryhtynyt miettimään kirjan kirjoittamista miehen asemasta parisuhteessa. Hän on kehittänyt uuden terminkin: poissaololiitto.

Niitä liittoja hän on nähnyt työssään ja lukenut niistä viime viikkoina kuvauksia.

Eikä sellainen kuulosta mukavalta liitolta.

”Poissaololiitossa parisuhde on absent, poissa. Kumpikin osaa vain hyökätä ventovieraaksi muuttunutta kumppania kohtaan. Nainen sanoilla, mies vaikenemalla. Miehestä on tullut poissaololiiton ylläpitäjä. Hän pelkää jo naisen äänen sävyäkin. Vain hänen sopeutumisensa takia parisuhde voi jatkua”, Vaaranen sanoo.

Ja edelleen: Nainen haluaisi proaktiivisen kumppanin keittiöön, olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen, mutta tukahduttaa miehen vaatimuksillaan. Mies alistuu nöyryytyksille ylläpitääkseen perherauhan. Tasavertaista liittoa haluava nainen puolestaan kokee, että hän vetää kivirekeä perässään.

”Nainen hyökkää. Mies alistuu. Kierre on valmis”, Vaaranen sanoo.

Palataan lopuksi Heli Vaarasen ystävään Andy Warholiin ja tämän mystiseen kuolemaan. Siitä Vaarasella on tietoa.

Hän kertoo, että Warhol meni sappikivileikkaukseen liian myöhään. Oli viikonloppu, ja Warhol leikattiin hätäleikkauksena. Vasta operaation jälkeen henkilökunta ymmärsi, kuka potilas on.

”Ja kun Andy sanoi, että hän haluaa, että hänet jätetään rauhaan, niin ne tottelivat. Ei ollut mitään monitoreja, ei valvontaa, vain tippa! Käsittämätöntä!”

Warhol ei ollut kertonut leikkauksesta omaisilleen tai läheisilleen. Kukaan ei ollut vahtimassa, että hän saa parasta mahdollista hoitoa.

”Toisaalta, eihän hän terveenäkään huolehtinut terveydestään. Ekana tuli bisnes ja turhamaisuus. Että tukka pitäisi laittaa paremmin.”

Tämähän kuulostaa tutulta. Kuten edellä olemme oppineet, alistunut ja puhumaton mies on vaarallinen olento, ainakin itselleen.

Ehkä Andy Warhol, upporikas maailmankuulu homoseksuaali poptaiteilija ei ole tästä ilmiöstä paras esimerkki, mutta tuhoisaan miesmäiseen puhumattomuuteen hänkin silti sortui. Ja kuten suomalainen mies, Warholkaan ei lähtenyt ajoissa lääkärille.

”Koko tämä juttu johtui siitä, että Andy oli niin turhamainen”, Vaaranen puuskahtaa, melkein kiukkuisena.

Niin. Sääliksi käy sitäkin miestä.

Rio Gandara
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?