Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Minun A-kirjaimeni on punainen, eikä kukaan tiedä miksi

Suurimmalle osalle ihmisiä tämä teksti on mustia kirjaimia valkoisella pohjalla. Sitten on niitä, jotka näkevät nämä ja kaikki muut sanat väreinä.

Kuukausiliite
 
Jukka Pylväs
Kuva: Jukka Pylväs

Maanantai on maanantai . Ei se voi olla tuon värinen.

Kun menin ensimmäiselle luokalle, opettaja jakoi meille lukujärjestykset, joissa jokainen viikonpäivä oli merkitty omalla värillään. En enää muista, minkä väriseksi maanantai oli värjätty, mutta väärin se joka tapauksessa oli.

Artikkeliin liittyvät

Selitin asiaa luokkakaverilleni, mutta hän ei tajunnut yhtään, mistä puhun. Itse taas en voinut tajuta, ettei hän nähnyt näin: maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantai.

Ei ymmärtänyt äitikään kotona. Sanoi vain, että vilkasta mielikuvitusta.

Tuona alkusyksyn päivänä 1992 aivoni nyrjähtivät, sillä ymmärsin, etteivät kaikki muut näe maailmaa samalla lailla kuin minä. Vielä pelottavampi oli ajatus, ettei ehkä kukaan ymmärtäisi. Kun ei oma äitikään uskonut.

En puhunut asiasta vuosiin kenellekään.

On arvioitu, että muutamalla prosentilla ihmisistä aistit ovat verkottuneet ristiin siten, että sanat hohtavat päässä värillisinä. Eikä kokemus rajoitu tekstiin, vaan esimerkiksi musiikkia voi aistia väreinä ja muotoina.

Ilmiötä kutsutaan synestesiaksi, mutta en minä sitä seitsemänvuotiaana tiennyt. Ja tuskinpa kotipaikkakunnallani Kuusamossa kenelläkään oli asiasta tuolloin vielä kovin syvällistä tietoa.

Tutkijat ovat tienneet synestesiasta jo vuosisatoja. Ensimmäinen tieteen tuntema synesteetikko oli itävaltalainen Georg Sachs. On ironista, että hän oli itse täysin väritön mies, nimittäin albiino.

Sachs opiskeli lääkäriksi ja julkaisi albinismia käsittelevän väitöskirjan vuonna 1812. Hän kirjoitti siinä omasta ja siskonsa albinismista. Tutkimus ei kuitenkaan jäänyt historiaan varsinaisen aiheensa takia, vaan yhden tietyn luvun takia. Siinä Sachs kuvaa ohimennen outoja väriaistimuksiaan. Hän ehkä ajatteli, että ne liittyisivät hänen oireyhtymäänsä.

Sachs kirjoitti päässään kokemistaan numeroista, viikonpäivistä sekä musiikin sävelistä, jotka ”kuin vailla selvää muotoa” näkyvät väreissä tummaa taustaa vasten, irrallisena itse näköaistista.

Sachsin teksti herätti kiinnostusta tiedeyhteisössä. Jo 1700-luvulla oli tavattu sokeita ihmisiä, jotka kertoivat saavansa musiikista väriaistimuksia. Sachs oli kuitenkin ensimmäinen, joka yritti kuvata kokemuksiaan tieteen kielellä, vaikka kirjoittikin itsestään.

Eräs ranskalainen silmälääkäri arveli, että kyseessä olisi päinvastainen ilmiö kuin värisokeus, ja keksi nimen hyperchromatopsia, ”liian monen värin näkeminen”.

1800-luvun mittaan tutkimuksiin saatiin haalittua lisää ihmisiä, jotka kertoivat aistivansa kirjaimia väreissä. Ilmiötä voitiin alkaa perata empiirisesti. Selvisi, ettei vika ole silmissä vaan päässä – jos nyt viasta voitiin puhua. Koehenkilöt eivät ilmoittaneet häiriintyvänsä värikokemuksistaan mitenkään, vaan pitivät niitä korkeintaan kummallisina.

Vuonna 1881 ilmiölle annettiin nimi synestesia, yhteisaistimus. Siitä tunnettiin tuolloin jo useita muotoja: jotkut näkivät kirjaimia väreissä, jotkut tunsivat musiikin muotoina, eräät kertoivat jopa haistavansa numeroita.

Perin kiintoisaa, mutta vaikeasti tutkittavissa aikana, jolloin elävien aivojen raksutusta ei vielä voitu katsella millään laitteella.

Toisistaan tietämättömien ihmisten kuvaukset kokemuksistaan olivat kuitenkin niin samankaltaisia, että synestesia nähtiin tutkimisen arvoisena ilmiönä. Tutkijat olivat erityisen kiinnostuneita siitä, voisiko kyvystä olla hyötyä oppimisessa.

Pian, 1900-luvun alkupuolella, psykologian tutkimuksen valtasi kuitenkin behavioristinen koulukunta. Sen edustajat olivat kyllästyneet ihmisten omien tuntemusten ja itsetarkkailun kuvauksiin. Heidän mielestään psykologian tutkimuksessa tulisi unohtaa kaikki sellainen, mitä ei voi mitata laboratoriossa. Kuten ihmisen sisäinen elämä.

Behavioristien tavoite oli hyvä: nostaa psykologia lähemmäs luonnontieteitä luottamalla pelkästään ulkopuolisen tutkijan havaintoihin. Oli kuitenkin rajua poistaa psykologiasta kokonaan sellaiset käsitteet kuin mieli ja tajunta. Ihminen pelkistyi ärsykkeisiin reagoivaksi sätkynukeksi, joka oppii ehdollistamalla.

Synestesian ja muiden epäselvien tajunnan ilmiöiden tutkimus alkoi uudestaan kunnolla vasta 1990-luvulla.

Kun aloitin lukion 2000-luvun taitteessa, aivoni nyrjähtivät toisen kerran. Psykologian oppikirja kertoi ilmiöstä nimeltä synestesia.

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin koko asiasta.

En ollutkaan hullu.

Maailmassa olisi siis muitakin, jotka ymmärtäisivät näitä kummia juttujani.

Sitä, miten kaikki kirjaimet ja numerot, ylipäätään kaikki teksti, näkyvät päässäni värillisenä, ikään kuin mustan tekstin jokaisen kirjaimen ja sanan päällä leijuisi piirtoheitinkalvo. Siis aivan jokaisen sanan: banaani, merihevonen, deoksiribonukleiinihappo.

Ja jokaisen nimen: Sauli Niinistö, Donald Trump, Albert Einstein. Värit eivät liity kyseisen ihmisen luonteeseen tai muuhun mielikuvaan, vaan ne juontuvat suoraan kirjaimista. Olennaista on sanan ensimmäinen kirjain, sillä se määrittää sanan värin, vaikka näen samalla myös joka kirjaimen erikseen. Anssi ja Antti ovat siis vähän erisävyisiä nimiä.

Eikä aistimukseni rajoitu vain sanoihin. Ajan kulku on aivan selkeä, fyysinen näkymä. Kun kello soi aamulla seitsemältä, herään keltaiseen tuntiin, josta lähden kiipeämään päivää ylöspäin, ensin punaiseen kello kahdeksaan ja sitten marjapuuronväriseen yhdeksään, kunnes Marianne-karkin paperin värisenä keskipäivänä tallataan hetki laaksossa, oikealla vihreänä näkyvän iltapäivän vuoren juurella.

Vuosi hahmottuu päässäni värillisenä rinkulana, jossa kuukaudet erottuvat omilla paikoillaan. Näkymä kiertyy sen mukaan, mitä kuukautta eletään. Ja jos ajattelen vaikkapa vuotta 1756, pystyn tavallaan poimimaan sen fyysisesti eteeni ajan vuoristoradasta: se on keltaisella vuosisadalla, hieman silmieni vasemmalla puolella, jossain korvan edessä ohimolla.

Työmatkalla talon nurkalla peruuttavan kuorma-auton piippaus tuntuu päässä umpinaiselta vaaleanvihreältä lasiputkelta, niin todelliselta, että sitä voisi melkein koskettaa.

Kaikkia näitä kokemuksia on aina yhtä vaikea kuvailla ulkopuoliselle, koska niissä ei ole mitään järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi päässäni elokuu on elokuu ja Helsingin Sanomat on Helsingin Sanomat.

Aistimukset, kuten värit, ovat jokaisella synesteetikolla aina omanlaisiaan, mutta peruskokemus on yhteinen kaikille, joilla on sama synestesian muoto, vaikkapa tämä kirjainten näkeminen väreinä. Jostain oudosta syystä A-kirjain on kuitenkin kirjainvärisynesteetikoilla usein punainen.

Synesteettinen aistimus on yhdellä ihmisellä aina samanlainen, automaattinen ja yksinkertainen. Se on sama nyt ja kymmenen vuoden päästä. Synestesia voidaan yksinkertaisimmillaan todentaa kynällä ja paperilla, säännöllisesti testaamalla ja tuloksia vertaamalla.

Tutkimuksissa on osoitettu, että synesteetikot pystyvät toistamaan vuotta aiemmin luettelemansa kirjainvärit sataprosenttisesti. Eräässä tutkimuksessa kontrolliryhmä, jota pyydettiin keksimään kirjaimille värit ja painamaan ne mieleensä, sai viikon päästä osumatarkkuudeksi enää alle 40 prosenttia.

Nykyaikainen synestesian tutkimus alkoi 1980-luvun alussa, kun yhdysvaltalainen homo kohtasi illalliskutsuilla miehen, joka paistoi kanaa.

Illan isäntä ja mies kanan äärellä oli Michael Watson. Hänellä oli erittäin harvinainen synestesian muoto: hän koki hajut muotoina. Siispä kana ei ollut vielä valmista, koska ”siinä ei ollut tarpeeksi pisteitä”.

Nuori neurologi, tohtori Richard Cytowic oli samoilla kutsuilla. Hän oli työssään kuullut synestesiasta ja päätti selvittää, mitä Watsonin päässä oikeasti tapahtuu. Tiedeyhteisössä aihetta pidettiin kuitenkin hömppänä, johon tarttumalla tutkija voisi pilata maineensa.

Nykyisin Cytowic, 61, on George Washingtonin yliopiston neurologian professori ja yksi maailman kuuluisimmista synestesian tutkijoista. Pyydän sähköpostitse haastattelua, ja hän vastaa pian iPhonestaan, että onnistuu.

Cytowic kuvailee viestissään, miten vaikea 1980-luvulla oli saada kollegoita vakuuttumaan synestesian tutkimisen tärkeydestä. Ei edes uskottu, että synestesia on aito ilmiö.

”Behaviorismin perintönä kaikkia subjektiivisia kokemuksia pidettiin tutkimuksessa tabuina. Jopa niin, että kun olin aiemmin tutkinut afasiaa, muistia ja Alzheimerin tautia, minut oli leimattu ’filosofisesti suuntautuneeksi’”, Cytowic kirjoittaa.

Cytowic kertoo sähköpostissaan myös olevansa homo, ja se on olennaista tässä vain yhdestä syystä. Hän arvelee asian vaikuttaneen siihen, että hän uskalsi sukeltaa halveksuttuna pidetyn synestesian pariin.

”Kun tajusin suuntautumiseni 10-vuotiaana, olin lääkärien mukaan sairas, New Jerseyn lakien mukaan rikollinen ja kirkon mielestä moraaliton. Enkä ollut edes tehnyt mitään! Suhtauduin synestesiaan muita positiivisemmin ehkä siksi, että sekin oli monen mielestä asia, jota ei olisi saanut olla olemassa.”

Cytowic haali synesteetikkoja tutkimuksiin, uurasti kasaan artikkeleita ja popularisoi ilmiötä kirjoissaan. 1980-luvulla tekniikkakin oli kehittynyt niin paljon, että hän pääsi ensi kertaa kurkistamaan synesteetikon pään sisälle.

Cytowic laittoi gammakuvauslaitteeseen muun muassa kanamies Watsonin. Hän havaitsi, että tämän aivokuoren eli aivojen pinnalla olevan harmaan aineen verenkierto hidastui, kun tämä hengitti erilaisia tuoksuja.

Cytowic uumoili tuolloin, että synesteettiset kokemukset eivät tapahdu korkeamman ajattelun alueella aivokuoressa, vaan ne voisivat liittyä aivojen niin sanottuun limbiseen järjestelmään. Se on kaukaa evoluutiosta periytynyt järjestelmä, joka vaikuttaa esimerkiksi ihmisen tunteiden säätelyyn.

Watsonin tutkiminen ei todistanut lopulta mitään, mutta Cytowicin työ sai muut tutkijat innostumaan. Synestesiasta tuli vihdoin tutkimuskohde muiden joukossa.

1990-luvulta lähtien synesteetikkoja on työnnetty pet-kuvaimiin ja magneettikuvauslaitteisiin. On esimerkiksi havaittu, että aivojen näkökeskuksen tietyt osat aktivoituvat, kun koehenkilö kuulee sanoja. Synesteettistä kokemusta ei ole kuitenkaan vieläkään riittävällä tarkkuudella voitu paikantaa aivoista.

Cytowic kertoo nykyään uskovansa teoriaan, jonka mukaan synestesia johtuisi hermoimpulssien epätavallisesta kulusta aivokuoren ja aistialueiden välillä. Normaalisti nämä eivät kulje edestakaisin, mutta synesteetikolta ikään kuin puuttuisi jarrumekanismi välistä.

Toinen merkittävä synestesian tutkija, yhdysvaltalainen Vilayanur Ramachandran, puolestaan suosii teoriaa, jossa aivoihin jäisi lapsuudessa ylimääräisiä hermokytköksiä, jotka aiheuttavat näkökeskuksen poikkeuksellista aktivoitumista.

Synestesia näyttäisi nykytutkimuksen valossa olevan perinnöllistä. Tutkijat olettavat, että ilmiö voitaisiin paikantaa yksittäiseen pistemutaatioon eli yhden emäsparin vaihdokseen dna:ssa.

Synestesiageeniä ei ole kuitenkaan ainakaan vielä löydetty. Synesteetikkojen perimän muutoksia on sen sijaan jäljitetty toiseen kromosomiin. Kiinnostavaa on, että tämän kromosomin geenit vaikuttavat myös muun muassa autismin syntyyn.

Moni autisti onkin myös synesteetikko. Kuuluisin heistä lienee englantilainen poikkeuslahjakkuus ja muistinero Daniel Tammet, joka on kertonut näkevänsä laskutoimitukset päässään synesteettisinä maisemina. Hän pystyy ratkomaan mielessään käsittämättömän vaikeita laskuja ja osaa luetella yli 22000 piin desimaalia. Kuukausiliite haastatteli Daniel Tammetia vuonna 2012.

Richard Cytowicin mukaan ihmisistä hieman yli neljä prosenttia kantaa synestesiageeniä, mutta vain prosentilla ihmisistä tämä geeni todella laukaisee synestesian. Suomessakin pitäisi siis olla noin 50 000 synesteetikkoa.

Moni ei kuitenkaan ajattele olevansa erilainen, koska synestesia kehittyy varhain lapsuudessa ja tuntuu sen kokijalle täysin normaalilta. Siitä on myös usein vaikea puhua leimautumatta erikoisuudentavoittelijaksi.

Tutkimuskirjallisuudessa erilaisia synestesioita on luokiteltu nykyisin jopa noin 60, mutta eri muotojen rajat ovat häilyviä. Yleisintä on viikonpäivien ja kirjainmerkkien näkeminen väreissä. Musiikin kokeminen väreinä ja muotoina on jo hieman harvinaisempaa.

On erittäin harvinaista, että synestesia yhdistäisi kaikki viisi aistia. Sellaisia tapauksia on historiaan kirjattu tasan yksi: neuvostoliittolainen muistinero Solomon Šereševski. Hän kertoi saavansa musiikista sekä näkö-, tunto-, maku- että hajuaistimuksia. Neuropsykologi Aleksandr Lurija kirjasi Šereševskin kokemuksia ylös 1920-luvulla.

Synestesia vaikuttaisi olevan keskivertoa yleisempää muusikoilla ja muilla taiteilijoilla, yleensäkin luovan alan ihmisillä. Esimerkiksi säveltäjä Jean Sibelius oli todennäköisesti synesteetikko: hän kertoi lapsena yhdistelleensä räsymaton värikuvioita pianon ääniin ja C-duuri kuulosti hänelle punaiselta.

Myös purppurasoinnuistaan intoillut muusikko Jimi Hendrix on usein mainittu synesteetikoksi, mutta hän käytti myös lsd:tä. Se aiheuttaa synesteettisiä kokemuksia.

Yhtä kaikki, synestesia näyttää olevan yleisempää kuin on luultu. Nykytiedon mukaan synesteetikkoja olisi 1–4 ihmistä sadasta. Jokaisessa työmatkabussissa saattaa siis olla joku, joka aistii moottorin hurinat ja ovimekanismin suhinat väreinä tai muotoina päässään. Tai saa varpaisiinsa sinisiä kolmioita edessä istuvan parfyymista.

Sen verran harvinainen synestesia silti on, ettei sitä ole tutkittu Suomessa oikeastaan lainkaan. Pienessä maassa on vaikea löytää tarpeeksi koehenkilöitä, eikä meillä ole ollut ketään cytowicia, joka olisi lähtenyt ajamaan tutkimusta eteenpäin.

Ei synestesia silti suomalaistieteilijöillekään vieras ilmiö ole. Helsingin yliopiston dosentti, aivotutkija Minna Huotilainen uskoo, että synestesia voisi liittyä yhdistelevään oppimiseen, lapsen tapaan yhdistellä asioita luovasti. Esimerkiksi lapsen käsitys äänistä on moniaistinen: äidin ääni on sama kuin äidin tuoksu, joka on sama kuin äidin kasvot. Ja synesteettiset metaforat ovat aikuisillekin tuttuja, puhutaanhan kylmistä ja lämpimistä väreistä, kirkkaista ja tummista äänistä, terävästä kivusta.

Osa tutkijoista ajattelee, että kaikki olisivat lapsena synesteetikkoja: vauva-aikana lähes kaikkialta aivoista on heikkoja yhteyksiä muualle.

”Näistä yhteyksistä on tarkoitus karsiutua ’järkevä’ verkko eli sellaiset yhdistelmät, joita tarvitsemme. Jos numero 7 herättää aina ajatuksen punaisesta väristä, siitä ei ole juuri hyötyä. Näin tämän assosiaation tulisi kuolla pikkuhiljaa pois, ja niin kai suurimmalla osalla meistä tapahtuukin”, Huotilainen sanoo.

Synesteetikoilla tämä assosiaatio ei kuitenkaan koskaan sammu.

Tutkimuksissa on saatu viitteitä myös siitä, että esimerkiksi lapsena nähdyt värilliset magneettikirjaimet jääkaapin ovessa ja värikirjaimin koristellut leikkipalikat voisivat laukaista synestesian. Useimpien synesteetikkojen kokemat värit eivät kuitenkaan vastaa lapsuuden lelujen värejä, eivät minullakaan.

Suomessa vain harva on julkisesti kertonut synestesiastaan. Yksi harvoista on kirjailija Tuomas Kyrö, mutta hän ei innostu puhumaan asiasta lehdessä, vaikka kertoi taannoin tv-ohjelmassa näkevänsä viikonpäivät väreissä.

Mutta on toinenkin julkkissynesteetikko, poplaulaja Diandra Flores – tai Diandra, kuten hän itse näkee nimensä. Hän lupaa puhua aiheesta, vaikka sanookin, että synestesiasta kertominen on kiusallista. Hän ei halunnut kertoa asiasta lapsena edes kavereilleen, ja edelleenkin tuntuu, että kukaan ei ymmärrä.

Floresin synestesia lipsahti kuitenkin julkisuuteen, kun Iltalehden toimittaja käsitti, että hänellä olisi absoluuttinen sävelkorva, kuten Jean Sibeliuksella.

”Minulla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, enkä halunnut tulla verratuksi suurimpaan säveltäjään. Piti korjata, että musiikin oppimisen helppous johtuu ehkä tästä synestesiasta”, Flores kertoo puhelimessa.

”Sitten tästä on aina haastateltu, mutta tämä on niin vaikea aihe selittää.”

Flores, 21, muistelee, miten lapsena hänen barbeillaan piti ehdottomasti olla nimet, jotka sopivat nuken hiusten väriin. Eikä mitään Leenaa tai Liisaa vaan vaikkapa Etydi – se oli kauniin ruskeansävyinen nimi.

Ja kun Flores oli sairaana, hänen mielessään koko kehoon levisi vaaleanpunainen ja oranssi väri, joka tuntui kamalalta.

”Se tuli aina, kun olin kipeä. Velloin oikein siinä olossa. Oli ihan hirveää, kun kropassa ja päässä tuntui se väri. Siinä olossa oli rakennekin, vähän kuoppainen, kuin sosekeittoa.”

Floresin äiti ihmetteli 8-vuotiaan tyttärensä juttuja ja ryhtyi selvittämään asiaa. Hän löysi kirjasta tietoa synestesiasta ja hoksasi, että tästä nyt varmaankin on kyse.

Tytärtä asia ei kiinnostanut, vaan hän meni takaisin jatkamaan leikkiään. Vanhempana Flores kertoo kuitenkin oppineensa hyödyntämään aistimuksiaan. Esimerkiksi koulussa maantiedontunnilla merten ja jokien nimien muistaminen oli varsin helppoa, sillä niillä kaikilla oli värit. Tai kun matematiikassa oli vaikea tehtävä, Flores pystyi muistamaan oppikirjan esimerkkiratkaisusta kaavan oikeat värit ja laittamaan ne paikoilleen ja näin ratkaisemaan tehtävän, vaikkei edes ymmärtänyt, mitä laski.

Floresin kokemukset täsmäävät kolmeen tunnettuun synestesian muotoon: hän näkee kirjaimet ja numerot väreinä, aistii kivun väreinä ja ennen kaikkea näkee musiikin väreinä. Viimeisimmästä on ollut hänelle viulunsoitossa hyötyä, sillä vaikeitakin kappaleita on ollut helppo oppia tekemällä niistä värikarttoja päässään.

Flores kertoo, että värit eivät kytkeydy hänen päässään tiettyihin sointuihin tai säveliin, vaan soitinten ääneen. Musiikista muodostuu pään sisälle fyysinen, ”vesivärimäinen” maisema, johon voi oikein uppoutua, kun sulkee silmät.

Hänelle synestesiasta on ollut myös haittaa: jotkut kappaleet tuntuvat niin väärän värisiltä ja muotoisilta, että päätä ei saa pyöritettyä tuntemuksen ympäri.

”Esimerkiksi Led Zeppelinin Black Dog. Pääni ei yksinkertaisesti sietänyt sitä väri-muotoyhdistelmää. Minun piti oikein istua alas ja keskittyä, että sain sen tuntemuksen pois. Ja barokkimusiikissa cembalon ääni on niin palikkamainen, inhottavan muotoinen, etten pidä siitä.”

Kokemukset kuulostavat tutuilta. On pakko rikkoa etäisen haastattelijan rooli.

”Vau! Sä olet ensimmäinen tällainen, jonka kanssa olen ikinä jutellut!”

Vertailemme: Floresille A on valkoinen, minulle punainen. Vuosi 2015 on hänen mielestään oranssimpi kuin 2016, minusta se taas on sininen.

”En halua järkeistää tätä enkä ajatella liikaa. Tuntuu, että jos kokemukseen oikein keskittyy ja yrittää ajatella sitä järjellä, se vaimenee taka-alalle. Yritän vain hyödyntää sitä niin paljon kuin pystyn”, Flores sanoo.

En tiedä, onko minulle mitään hyötyä siitä, että maanantai on keltainen ja että matala syntikkabasso tuntuu mustalta kumilta. Kalenterin ja vuosien hahmottaminen tilassa on auttanut muistamaan historian tapahtumia paremmin. Ehkä.

On vaikea verrata, kun ei muusta tiedä. Kaikki vain näyttää tältä jostain syystä, jota minä, Diandra Flores tai kukaan muukaan ei käsitä.

Sitä paitsi synestesiassa on muotoja, jotka ovat minulle yhtä vieraita kuin minun kokemukseni jollekin ei-synesteetikolle. Esimerkiksi hajujen tuntemista muotoina tai sanojen maistamista en tajua lainkaan.

Tuoreen tutkimuksen mukaan kuurot synesteetikot näkevät viittomakielen merkit väreissä, ja aikuisena sokeutuneet voivat aistia pistekirjoituksen värillisenä. Tätäkään en käsitä.

Muutamat synesteetikot ovat kertoneet, että heidän värinsä ovat haalistuneet iän myötä. Se kuulostaa todella surulliselta.

Toki haluaisin tietää, miksi aivoni toimivat näin – ja tavallaan en.

Maailma on kaunis näin.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?