Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Urheilumanageri Jukka Härköstä ei paljon kotona näkynyt, kun poika oli pieni – nyt räppäripoika Brädi tekee saman isälleen

Kuukausiliite
 
JUKKA LEHTINEN
Kun pikajuoksija Frankie Fredericks muutti Härkösille, Kari oli innoissaan.
Kun pikajuoksija Frankie Fredericks muutti Härkösille, Kari oli innoissaan. Kuva: JUKKA LEHTINEN

Jukka Härkönen on 63-vuotias lahtelainen urheilumanageri. Kari Härkönen on 37-vuotias lahtelainen rap-artisti.

Jukka Härkönen:

”Kari on äitinsä kasvattama poika. Yksi syy siihen on se, että 1990-luvun alussa aloin sattumien kautta manageroida namibialaista Frankie Fredericksiä, josta tuli yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä pikajuoksijoista.

Urheilumanagerin urani on aina mennyt kaiken muun edelle, ja olen ollut kuin vierailija kotonamme. Kapan murrosiän alkuvuosina vietin toistasataa päivää vuodesta ulkomailla. Jälkeenpäin olen miettinyt, että minulta on jäänyt kokonaan näkemättä, kun Kari kasvoi pojasta nuoreksi mieheksi. Eivät välimme siitä ainakaan lähentyneet. Onneksi Kapan äiti oli päiväkodin johtaja, joka osasi hoitaa hommat.

Kun Kapa syntyi vuonna 1979, olin 27-vuotias ja Lahden lyseossa liikunnanopettajana.

Kapa oli perheemme ainoa lapsi, mutta silti hänestä tuli sosiaalisesti äärimmäisen lahjakas. Pihan leikit pyörivät hänen ympärillään.

Kapan ollessa hiekkalaatikkoiässä vietin paljon aikaa hänen kanssaan pitkillä kesälomillani. Myöhemmin aloin valmentaa opettajantyöni ohella yleisurheilijoita, enkä ollut enää kovin vahvasti Kapan arjessa mukana.

Vuonna 1990 minuun otti yhteyttä Yhdysvalloissa Brigham Young Universityssa työskentelevä suomalainen fysioterapeutti, joka sanoi, että heillä on siellä poika, joka juoksee kovaa. Hän ehdotti, että kutsuisimme Frankien Lahteen kilpailemaan. Frankie tuli, ja seuraavana vuonna hän kysyi, rupeaisinko minä hänen managerikseen. En tiennyt manageroinnista mitään, mutta aloin sopia kilpailuista, järjestellä matkoja, hakea viisumeja ja neuvotella sponsorisopimuksista.

Aluksi Frankie asui meillä pari kuukautta. 13-vuotias Kapa oli uudesta perheenjäsenestämme valtavan innostunut ja ylpeä. Hän oli oppinut jo seitsemänvuotiaana englantia jalkapallo- ja korislehdistä ja pystyi puhumaan Frankien kanssa paremmin kuin minä.

Pian muutkin kansainväliset urheilijat alkoivat hakeutua manageroitavikseni. Luonamme vieraili jatkuvasti ihmisiä ulkomailta, ja Kapa tottui kansainväliseen ilmapiiriin.

Kun Kapa oli lukiossa, minulle ja hänen äidilleen tuli avioero, ja Kapa jäi äitinsä kanssa asumaan. Se ei suuresti vaikuttanut hänen elämäänsä, koska olin ollut niin paljon poissa.

Niihin aikoihin Kapa oli perustamassa rapyhtye Herrasmiesliigaa, johon myös Cheek tuli myöhemmin mukaan. Pojat tekivät omakustannelevyjä, enkä voinut kuvitellakaan, että siitä tulisi heille ammatti.

Kun Cheek alkoi menestyä, Kapa jättäytyi hänen taustalleen ja ryhtyi kiertämään keikoilla hänen kanssaan. Luulen, että Kapalla ei ole koskaan ollut aivan superkunnianhimoa eikä hän ole halunnut nostaa omaa egoaan. Hän on enemmänkin joukkuepelaaja.

Rupesin ymmärtämään, että poikien musiikkihommissa on kyse ammattitaitoisesta työstä, kun heillä alkoi olla yli 100 keikkaa vuodessa. Cheekin Olympiastadionin keikkaa kesällä 2015 katselin jo kyynelsilmin: kolmea Herrasmiesliigasta ponnistanutta kaveria lavalla.

Kapan oma homma sooloartistina lähti lentoon vuonna 2010. Hänen sinkkunsa ovat myyneet kultaa, ja olen ollut kauhean ylpeä hänestä.

Menestys ei ole muuttanut Kapaa ihmisenä, hänellä on jalat voimakkaasti maassa. Sama on omalla kohdallani. Managerin työssä ei saa korostaa itseään. Urheilijoiden egolle pitää olla tilaa, sillä he eivät pärjää ilman.

Uskon Kapan oppineen minulta rohkeuden toteuttaa itseään. Hän ei ole pelännyt mitään nähtyään, että yrittämisellä ja kovalla työnteolla pärjää.

Viime talvena jouduin vaikeuksiin sairastelun takia. Olin kahdessa isossa leikkauksessa, ja minun oli turvauduttava Kapaan. Olemme olleet aiempaa enemmän tekemisissä ja pakotetut puhumaan elämästä vähän uudesta vinkkelistä. Sen takia meillä on nyt aika paljon läheisempi suhde kuin moneen vuoteen.

Työ on ollut minulle valtavan iso osa identiteettiä. Olen tehnyt managerointia 26 vuotta, ja urheilijani ovat voittaneet 103 arvokisamitalia MM-kisoista ja olympialaisista. Sairastaessani olen kuitenkin huomannut, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin maailmalla pää kolmantena jalkana juokseminen.

Olen jo karsinut kansainvälistä ryhmääni, ja jatkan syksyllä vain muutaman urheilijan managerointia. Nyt Kapalla on paljon enemmän poissaolopäiviä kotoa kuin minulla. Kapa on meistä se keikkatyöläinen, jonka on oltava menossa koko ajan.”

Kari Härkönen:

”Kun olin kolmetoista, isä ryhtyi manageriksi täysin pystymetsästä. Seurasin faijan työtä kiinnostuneena. Kun pääsin parille kisamatkalle mukaan, katselin ihaillen, kuinka Jukka meni kuin kala vedessä olympiavoittajien seassa. Isot starat tulivat häntä halaamaan, ja ajattelin, että faija taitaakin olla aika kova mies.

Kotipuhelimemme soi jatkuvasti. Oli makeeta vastata maailmalta tuleviin puheluihin englanniksi ja ottaa fakseja vastaan.

Tapasin nuoresta pitäen erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, ja pääsin käyttämään kielitaitoani. Frankie oli minulle kuin importattu isoveli, jonka kisoja jännitin television ääressä.

Isä oli töidensä takia jatkuvasti kiireinen, ja äiti onkin kasvattanut minut. Mutsille se oli rankkaa, mutta minulle isän poissaolo oli ihan normaalia. Tiesin, että hän on kuitenkin olemassa. Ja jos tarvitsin rahallista apua vaikkapa jääkiekkomaalivahdin varusteisiin, Jukalta saattoi aina kysyä. Mutta jos olin tyrinyt jotain ja asia piti selvittää, tein sen mieluiten mutsin kanssa. Jukka oli äitiä paljon ankarampi.

Vanhempieni ero oli faijan moka. En ollut siitä šokissa, sillä tajusin, ettei heillä ollut maailman paras avioliitto. Jotenkin ero silti vahingoitti suhdettamme. Päätin jäädä asumaan mutsin kanssa. Isä otti sen tosi vahvasti itseensä ja varmaan myös syytti itseään meidän hylkäämisestämme. Luulen, että faijaa hävetti, ja etäännyimme useammaksi vuodeksi. Ei me hirveästi soiteltu eikä nähty. Ehkä faija ei uskaltanut lähestyä vaan ajatteli, että poikahan vihaa minua. En kyllä koskaan antanut hänen ymmärtää sellaista. Mutta minä asuin Lahdessa, isä pitkään Jyväskylässä nykyisen puolisonsa Annin kanssa, eikä minun tullut käytyä heidän luonaan juurikaan.

Olen ymmärtänyt, että isä on ottanut myöhemmällä iällään raskaasti minun lapsuuteni aikaiset kiireensä. Olen yrittänyt sanoa, ettei minulle ei ole jäänyt kaunaa häntä kohtaan. Jos jotain anteeksi annettavaa onkin ollut, niin se on jo tehty.

Juuri nyt minun on helpompaa ja välittömämpää olla faijan kanssa kuin koskaan. Ehkä me molemmat olemme kasvaneet.

Vaikka meillä ei ole ikinä ollut superlämmin suhde, olen aina tiennyt hänen olevan ylpeä tekemisistäni.

Kaikkein kiitollisin olen faijalle siitä, että hän ohjasi minut urheilun pariin. Sen kautta minulle aukesi räppihommakin.

Harrastin nuorena koripalloa, ja katsoin telkkarista joka viikko ohjelman NBA:sta, jonka taustalla soi räppi. Innostuin sanojen pyörittelystä, ja joskus kävin iltamyöhällä järjestämässä kerrostalomme nimitaulun sukunimiä uuteen järjestykseen.

Vuosituhannen vaihteessa perustimme räppikollektiivi 5th Elementin ja aloimme järjestää räppibileitä. Cheek oli ryhmästämme ensimmäinen, joka bongattiin isolle levy-yhtiölle. Hän oli meistä nälkäisin ja toi eniten itseään esille. Levydiilin myötä lähdin hänenkanssa kiertämään Suomea. Olin, ja olen ajoittain edelleen, hänen tuplaajansa, hype man. Velvollisuuteni on saada yleisö mukaan ja tuoda lisäpontta Cheekin sanoihin.

Varsinkin alussa menestys oli tosi kiehtovaa. Oli ihmeellistä olla kiljuvien yleisöjen edessä. Esimerkiksi naisten kiinnostukseen piti alkuvuosina oikein totutella, että oho, tällaistako tämä onkin. Vietimme aika epäterveellistä ja vauhdikasta elämää.

Sain Cheekin keikoista liksaa, mutta en niin paljon, että olisin voinut elää sillä. Teinkin Lahden ammattikorkeakoulussa kansainvälisen kaupan tutkinnon, ja pidin neljä vuotta Lahdessa räppi- ja koripallovaatteisiin erikoistunutta kauppaa. Aluksi palkollisena, sitten osakeyhtiön toisena omistajana. Sitten verkkoshoppaaminen yleistyi, ja lopulta hakeuduimme konkurssiin.

Soolouralle lähdin verrattain vanhana, vuonna 2010. Siitä lähtien olen elättänyt itseni musiikilla.

Olen nyt samanlainen reissumies kuin faijani aikoinaan, mutta koetan välttää avioliitossani niitä virheitä, joita isä on tehnyt. Yritän esimerkiksi muistaa, kuinka tärkeää on olla puolisolle läsnä arjessa kaiken poissaolon vastapainoksi.

Minussa ja faijassa on paljon samaa. Olemme molemmat stressaajia. Jos tulee vastatuulta, meissä molemmissa puhkeaa paniikkimieliala. Pystymme lietsomaan itsemme hysteriaan asioista, joihin emme voi vaikuttaa.

Faija ei pelkää laukoa totuuksia, suututtaa, provosoida ja polttaa siltoja. Hän on nähnyt niin paljon, että hänellä on pokkaa ravistella homehtuneita Suomi-urheilun rakenteita.

Minä taas olen persoonaltani konfliktien välttelijä. Väitän, että pinnani venyy puolet pidemmälle kuin Jukalla.

Viime talvena isällä oli pahoja selkäongelmia. Hänen sairastumisensa oli pelottavaa, koska hän on aina ollut hyvin sporttinen. Kun näin faijan heikkona, tajusin, ettei hän ole mikään junnu enää.

Matkoilla lääkäriin meillä oli mahdollisuus käydä autossa vähän syvempiäkin keskusteluja. Toivon, että saamme vielä monia hyviä isä–poika-hetkiä. Nyt se on pelkästään viitseliäisyydestä kiinni.”

Isä ja poika Sotkamossa vuonna 1982.
Isä ja poika Sotkamossa vuonna 1982.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?