Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Suomalaisilla ihmisillä on jo enemmän velkaa kuin Suomen valtiolla – pitäisikö perheiden velkaantumista rajoittaa?

Kuukausiliite
 

Ryhdyin valmistelemaan tätä kirjoitusta vilpittömässä tarkoituksessa. Olin huolissani siitä, että puolueet ja poliitikot kiistelevät jatkuvasti valtion velkaantumisesta, mutta toiseen suureen velkaongelmaan, kotitalouksien velkaantumiseen, ei kiinnitetä riittävästi huomiota.

Halusin varoittaa perheiden velkaantumisesta hallitusta ja eduskuntaa sekä Suomen Pankkia ja muita pankkeja.

Sekä tietenkin perheitä.

Pidän itseäni käytännön velka-asiantuntijana. Nostin ensimmäisen opintolainani vuonna 1974, ja sen jälkeen olen ottanut useita asuntolainoja ja muitakin lainoja. Velkaa on edelleen, ei järin paljon, mutta maksamista riittää silti vielä vuosiksi.

Omien kokemuksieni lisäksi käytän apuna verratonta työvälinettä, jonka nimi on Findikaattori. Siihen kootaan jatkuvasti tilastotietoa Suomen ja suomalaisten talouden kehityksestä.

Ja kuin tilauksesta Findikaattorista avautui 14. heinäkuuta päivitetty katsaus suomalaisten velkaantumisasteesta juuri 40 vuoden ajalta. Raportin virallinen nimi on ”Kotitalouksien velkaantuneisuus 1975–2015”.

Kotitalouksien velkaantumisaste kertoo, kuinka paljon maan kotitalouksilla on velkaa suhteessa niiden vuosituloihin.

Ensimmäiseksi kiinnitän huomiota pylväikköön, joka kuvaa velanottoa 1980-luvun niukkoina alkuvuosina. Muistan hyvin ne tiukat ajat. Perheeni piti silloin säästää joka kuukausi määräsumma, muistaakseni 500 markkaa, pankkiin. Siihen aikaan pankit vaativat ennakkosäästöjä, jos aikoi hakea asuntolainaa.

Olimme kolme vuotta tunnollisia asuntosäästäjiä, ja saimme lainaa ensiasunnon ostoon vuonna 1983.

Velkaantumistaulukosta näkyy, että velkaa myönnettiin siihen aikaan todella vähän. Kotitalouksien yhteinen velkapotti oli vain puolet niiden vuosituloista.

Pankkien luotonanto vapautui vuosina 1986–1987.

Muutamassa kuukaudessa kaikki muuttui. Lainaa jopa tyrkytettiin, koska pankit ryhtyivät suorastaan kilpailemaan keskenään meistä laina-asiakkaista.

Kotitaloudet ottivat reippaasti lisää lainaa. Elintaso nousi velkarahalla: ostettiin uusia asuntoja ja autoja sekä tehtiin pitkiä ulkomaanmatkoja.

Elämä maistui. Ainainen kituuttaminen oli vihdoin ohi. Valtiokin avitti, sillä lainojen korkomenot sai vähentää verotuksessa.

Raju muutos näkyy myös tilastossa. Kotitalouksien velkaantumisaste nousi kolmessa vuodessa 65 prosentista lähes 90 prosenttiin.

Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg yritti takoa järkeä velallisten päähän.

”Jo riittää kulutusjuhla”, Kullberg paasasi.

En päässyt mukaan kulutusjuhlaan, sillä olimme vaihtaneet asuntoa ja ottaneet toisen asuntolainan juuri ennen tätä muutosta.

Harmitti, kun monet tuttavat kertoivat, miten edullisilla ehdoilla he olivat saaneet suuria lainoja.

Kansan kulutusjuhla päättyi äkisti vuonna 1990. Vaikeuksiin joutuneet pankit kiristivät maksuehtoja, ja korot nousivat jyrkästi.

Näihin talkoisiin mekin pääsimme mukaan. Koko 1990-luku oli yhtä velan maksua. Lyhensimme yhtä aikaa asuntolainaa, opintolainaa ja remonttilainaa, joiden yhteissumma oli alussa 300 000 markkaa, nykyrahassa 80 000 euroa.

Korko oli korkeimmillaan 16 prosenttia.

Raskaimpina vuosina lyhennykset ja korot veivät 40 000–50 000 markkaa. Kahden tulonsaajan perheessä toisen nettopalkka meni suoraan lainanhoitoon.

Korot sai vähentää verotuksessa. Ilman valtion verotukea emme olisi selvinneet.

Vuonna 2000 saatoimme jo huokaista helpotuksesta. Olimme suoriutuneet maksu-urakasta, ja meillä oli enää vähän velkaa.

Onneksi Suomi toipui hämmästyttävän nopeasti lamasta: työttömyys väheni, palkat nousivat, ja lopulta myös korot laskivat.

Toipuminen näkyy myös velkatilastossa. Kotitalouksien velkaantumisaste oli vuosikymmenen lopussa 60 eli taas samalla tasolla, jolla se oli ollut ennen rahamarkkinoiden vapautumista 1980-luvun lopulla.

Markat vaihtuivat euroiksi vuoden 2002 alussa. Tiedä sitten, vaikuttiko euroaikaan siirtyminen, mutta kotitaloudet alkoivat taas kasvattaa velkojaan.

Jo vuonna 2005 velkaantumisaste ylitti maagisen 90 prosentin rajan.

Maaginen-sana on lehtijutuissa kovin kulunut, mutta tässä yhteydessä sitä on käytettävä, koska jopa 1980-luvun lopun hulluina vuosina 90 prosentin raja jäi rikkomatta.

Kymmenen viime vuoden aikana velkaa on otettu velan päälle. Entiset ennätykset on ylitetty joka vuosi, ja viime vuoden lopulla tehtiin kaikkien aikojen Suomen velkaantumisennätys: suomalaisten kotitalouksien velkaantumisaste oli 124,5 prosenttia.

Se tarkoittaa, että kotitalouksilla on nyt rutkasti enemmän velkaa kuin suuren talouslaman pahimpina aikoina 1990-luvun alussa.

Kotitalouksien velkamarkkinoilla liikutellaan niin suuria rahoja, että niillä on vaikutusta koko kansantalouteen.

Suomen Pankin tilaston mukaan kotitalouksilla oli kesäkuun lopussa lainaa yhteensä 121 miljardia, josta asuntolainaa 92 miljardia euroa.

Vertailun vuoksi: Suomen valtiolla on lainaa hieman yli 100 miljardia euroa.

Suurta valtionvelkaa pidetään niin pelottavana, että nykyinen pääministeri Juha Sipilän hallitus yrittää rajuilla säästöillä saada velkaantumisen taittumaan.

Opposition mielestä nyt pitäisi elvyttää, siis ottaa lisää velkaa.

Suomalaiset kotitaloudet näyttävät suosivan enemmän opposition elvytyslinjaa kuin hallituksen säästölinjaa.

Tosin kansa on tässäkin jakautunut. Puolet kotitalouksista on velattomia.

Velkaa ottaneilla kotitalouksilla on keskimäärin 100 000 euron asuntolaina. Asiantuntijat pitävät sitä siedettävänä summana, jos muita lainoja – kulutusluottoja ja opintolainoja – ei ole järin paljon, ja korot pysyvät alhaisina.

Velkatilastoista pystyy kuitenkin paikantamaan riskiryhmän. Yli 200 000 euron velkapotti on niin suuri, että sen lyhentäminen ja koronmaksu vaatii todella hyviä tuloja varsinkin, jos korkotaso nousisi.

Näitä suurvelkaisia kotitalouksia on 135 000. Tilastoista voi päätellä, että suurimpien velallisten joukossa on paljon melko hyvätuloisia suurissa kaupungeissa asuvia nuorehkoja perheitä, jotka ovat ostaneet kalliin asunnon ja ottaneet hyvin suuren asuntolainan.

Tämän tarkemmin suurvelkaisia ei pysty jäljittämään. Pankit eivät voi pankkisalaisuuden takia kertoa asiakkaistaan. Verottaja tai muut viranomaiset eivät saa julkistaa kansalaisten kertomia lainatietoja. Jopa velkatilastotietoja keräävät tutkijat joutuvat olemaan arvioissaan varovaisia ja ylimalkaisia.

Suomessa on vain yksi ryhmä, joka joutuu lain, vieläpä perustuslain, velvoittamana julkistamaan joka vuosi velkansa ja muut taloudelliset vastuunsa hyvin yksityiskohtaisesti.

Tähän ryhmään kuuluu 14 Suomen hallituksen ministeriä, jotka ovat viime helmikuussa julkistaneet velkatietonsa. Hallitukseen myöhemmin tulleet ministerit ovat kertoneet tietonsa heti nimityksen jälkeen.

Löytyisikö ministereistä suurvelkaisia?

Tulos on hieman hämmentävä, kun muistaa, että tässä kirjoituksessa on tarkoitus muistuttaa päättäjiä, myös ministereitä, velkaantumisen vaaroista.

Hallituksessa on kuusi ministeriä, joiden kotitalouksilla on velkaa yli 200 000 euroa.

Velkaisin on liikenneministeri Anne Berner (kesk), jolla on kahdesta sijoitusasunnosta ja loma-asunnosta lainaa yli 900 000 euroa.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosella (kok) on yhdessä puolisonsa kanssa asuntolainaa 570 000 euroa. Perheellä on kaksi asuntoa, Helsingissä ja Forssassa.

Elinkeinoministeri Olli Rehnin perheellä (kesk) on lainaa lähes 400 000 euroa. Perheellä on asunto Helsingissä, kesäasunto Mikkelissä sekä kaksi sijoitusasuntoa.

Työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin (ps) perheen asunto- ja kesäasuntolainojen yhteissumma on 360 000 euroa.

Puolustusministeri Jussi Niinistöllä (ps) on puolisonsa kanssa asuntolainaa yli 300 000 euroa, ja kuntaministeri Anu Vehviläisellä (kesk) on asunto- ja vapaa-ajanasuntovelkaa 250 000 euroa.

Muilla ministereillä velkaa on sentään vähemmän.

Ministereiden veloista ei kuitenkaan kannata olla huolissaan. Heidän tuloillaan veloista selviytyy. Ministerin kuukausipalkka on 9 100 euroa, ja sen päälle maksetaan vielä puolet kansanedustajan 6 400 euron palkasta, joten ministerin kokonaispalkka on 12 300 euroa kuukaudessa.

Tosin ministerin tehtävä on pätkätyö.

Näin isoja tuloja on ani harvoilla velallisilla. Suurempaa huolta pitää kantaa nuorista perheistä, jotka ovat joutuneet hankkimaan velkarahalla kalliin asunnon pääkaupunkiseudulta tai muista suurista kaupungeista.

Varsinkin Helsingin seudulla asuntojen hinnat ovat nousseet voimakkaasti. Vielä vuonna 1986 helsinkiläisestä lähiöstä pystyi ostamaan 600 000 markalla ison perheasunnon.

Nykyrahassa tuo summa on 180 000 euroa. Sillä saa samasta lähiöstä yksiön tai pienen kaksion. Perheet joutuvat ottamaan suuria lainoja. Velkaantumiseen houkuttelee myös petollisen matala korkotaso.

Suomen Pankin tuoreen tilaston mukaan lainojen keskikorko oli kesällä 1,63 prosenttia ja asuntolainojen vielä tätäkin alhaisempi, vain 1,14 prosenttia.

Takavuosien suurvelkaisesta nykyiset lainasummat tuntuvat hyvin suurilta mutta korot mitättömän alhaisilta. Matalan inflaation aikana lainat eivät kutistu muuta kuin lyhentämällä, mutta korot voivat lähteä nousuun. Ovatko nykyiset lainanottajat osanneet varautua siihen?

Me 1990-luvun velkahelvetin kokeneet emme osanneet varautua, että korot voisivat nousta nopeasti.

Perheiden velkaantumista pitäisi ryhtyä rajoittamaan. Tämä on vahva mielipiteeni – tai ainakin oli.

Ajattelin lopettaa kirjoitukseni tuohon hyvään ja mielestäni perusteltuun neuvoon.

Varmuuden vuoksi kilautin talousoppineelle ystävälle, sillä pelkäsin, että minulta oli jäänyt jokin tärkeä seikka huomaamatta.

Vanhastaan tiedän, että hän on taitava mies puhumaan. Hän kuunteli kohteliaasti mielipiteeni ja ilmoitti heti olevansa samaa mieltä.

Kotitalouksien velkaantuminen on hänenkin mielestään suuri ongelma, ja on hyvä, että siihen puututaan.

Sen jälkeen hän ryhtyi pohtimaan ääneen, mitä tämä neuvo saattaisi aiheuttaa kansantaloudelle.

Kaikki toivomme, että Suomen talous kääntyisi vihdoin kunnon nousuun. Harmi kyllä vienti ei vieläkään vedä, hän tuskaili.

Vähäinen talouskasvu on edelleen kotimaisen kulutuksen varassa, hän muistutti.

Nyökyttelin.

Mistä sitten kotimainen kulutus saa lisää voimaa näinä ankeina aikoina, hän kysyi ja vastasi omaan kysymykseensä.

Kasvua syntyy suomalaisten kotitalouksien tekemistä arkisista päätöksistä: ostetaan uusi auto, vaihdetaan asuntoa, teetetään keittiöremontti tai käydään matto-ostoksilla.

Näitä hankintoja varten perheet tarvitsevat luottoa. Suomalaisten säästämisaste on aivan olematon, hän mainitsi kuin ohimennen ja veti yhteen yksinpuhelunsa: Jos kotitalouksien velkaantumista ryhdyttäisiin rajoittamaan, kotimainen kulutus vähenisi ja Suomi joutuisi entistä pahempaan talouskurimukseen. Pienikin valonkajo sammuisi.

Mietipä tätä, talousoppinut sanoi.

Keskustelumme päättyi, koska minä en enää tiennyt, mitä sanoa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?