Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Lapset, nyt Siperiaan!

Kuukausiliite
 

Se on jo lähes totta!

Perheemme on vihdoin saanut Moskovasta paperin, jonka avulla voimme muuttaa vuodeksi Siperiaan. Minut on akkreditoitu ainoaksi ulkomaiseksi toimittajaksi Uralin ja Tyynenmeren välillä. Tarkoitukseni on tehdä Siperiasta kirja Koneen säätiön suosiollisella avustuksella.

Palan halusta näyttää Siperian perheelleni. Lapsetkin tahtovat mukaan luvattuani heille pelikonsolin.

Miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti asumaan Siperiaan?

Luulen tietäväni, mihin ryhdymme. Opiskelin aikoinaan vuoden Irkutskissa ja puoli vuotta Kamtšatkan niemimaalla. Olen reissannut eri puolilla Siperiaa ja tykästynyt.

Siperiassa ihmiskunta ei ole vielä onnistunut toteuttamaan käskyä täyttää maa. Siellä voi vielä tuntea pienuutensa luonnon edessä. Siperiassa mieltä valaisee aurinko – mannerilmastossa sadepäiviä on vähän.

Ja on Siperiassa elänyt ennenkin suomalaisia onnenonkijoita, ihan vapaaehtoisia: Kalastuskomppanian johtajina Tyynellämerellä, utopiayhteisön jäseninä Kaukoidässä. Siperian-tutkija J. G. Granö kasvoi Siperiassa, jossa hänen isänsä toimi pappina, koska halusi ”kokeilla rajojaan”.

No, ovathan Siperian talvet tietysti vähän viileitä. Mutta kylmä kirkastaa ajatukset.

Venäläisen sanonnan mukaan siperialainen ei ole se, jota ei palele, vaan se, joka pukeutuu lämpimästi.

Oikeastaan ainoa varjopuoli Siperiassa on se, että siellä tarjotaan murukahvia.

Asemapaikkamme on Jakutian eli Sahan tasavallassa Itä-Siperiassa. Sitä Siperiammaksi ei oikein pääse. Intian kokoisella alueella asuu tuskin miljoona ihmistä. Sen maaperästä löytyvät kaikki rikkaudet timanteista öljyyn. Jakutia on pohjoisen pallonpuoliskon kylmintä aluetta. Pakkanen voi siellä paukkua jopa 60 asteessa. Tasavaltaa peittää ikirouta, jonka sulaminen voi käydä kohtaloksi koko maapallolle.

Heinäkuussa lähdin järjestelemään perheemme muuttoa Jakutiaan.

Päätin matkustaa maankuorta pitkin. Ensin kolkuttelin 7000 kilometriä rautateitse. ”Euraasialaisella interrailillani” ehdin tavata monia persoonallisuuksia, kuten novosibirskilaisen kiuastehtaan johtajan, joka kertoo tauotta panojuttuja.

Ust-Kutin pikkukaupungissa hyppäsin kantosiipialukseen ja taitoin viimeiset 2000 kilometriä Lenajokea myöten. Jokimatka kesti pysähdyksineen viisi päivää. Näin Lenajoen kuuluisat pylväsmäiset rantakalliot.

Perillä Jakutsk kylpi auringossa. Ei ollut lainkaan kylmä – lämpötila oli 25 astetta. Ihmiset lekottelivat hiekkasärkillä.

Jakutskissa jos missä näkee Venäjän aasialaisen ulottuvuuden. Katukuvaa hallitsevat aasialaista rotua edustavat jakuutit. Kaupungissa oli menossa Aasian nuorten urheilukisat. Kävin seuraamassa lajia, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Kuraš osoittautui keskiaasialaiseksi painiksi. Hurjasti huutava kazakki kellisti päätä pitemmän mongolin.

Emme kuitenkaan aio asettua asumaan Jakutskiin. Se olisi liian helppoa. Tahdomme maalaismaisempaan ympäristöön, kehyskuntiin.

40 kilometrin päässä kaupungista tie laskeutuu lehtikuusimetsästä jyrkän penkereen läpi Lenajoen rantaniityille. Bussipysäkillä parveilee pienikasvuisia jakutianhevosia.

Täällä sijaitsee tuhannen asukkaan kylä,

josta etsin meille taloa.

Vuokra-asuntomarkkinat osoittautuvat hankaliksi. Täällä on asuntopula, ja nuoret parit nyhjäävät vanhempien nurkissa. Tarvon ympäri kyliä kolme päivää, kunnes tärppää.

Avgustina-mummon hirsitalo tuntuu heti kodilta. Talo on vanha, mutta siisti ja hyvässä kunnossa. Siinä on kaksi makuuhuonetta ja valtava tupa. Ikkunoista näkee niityille.

Pihalla on sauna.

Talo lämpiää talvella kaasulla, mutta vesivessoja ei kylässä ole. Huussi löytyy kaukaa pihan perältä. Luulen, että perheemme vitsaus, vessassa jumittaminen, saadaan ensi talvena kuriin.

Avgustina muuttaa talveksi kaupunkiin. Solmimme vuokrasopimuksen kädenpuristuksella.

Tätä kirjoittaessani odottelemme Suomessa viisumeita. Sitten seitsemän tunnin lento Pietarista Jakutskiin. Tavaramme lähtevät omalle kolmen viikon junamatkalleen.

Perillä lapsillemme on luvattu paikat kouluun ja päiväkotiin. Asiassa on vielä yksi kiemura. Kylä on jakutiankielinen, ja alaluokilla asiat selitetään jakuutiksi.

Mutta toisaalta: eiväthän lapsemme osaa venäjääkään. Täytyy luottaa siihen, että Siperia opettaa.

Toimittaja Jussi Konttinen raportoi Siperiasta tällä palstalla vuoden ajan. Häntä voi seurata myös Facebookissa ja Twitterissä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?