Kuukausiliite

Poikani Petri Gerdt

Kaksi vuotta sitten Myyrmannin kauppakeskuksessa räjähti pommi, jonka oli rakentanut 19-vuotias opiskelija Petri Gerdt. Pommi surmasi hänet ja kuusi sivullista. Siitä saakka hänen isänsä Armas Gerdt on miettinyt, miksi Petri teki sen.

Kaksikerroksinen tiilitalo on piilossa korkean pensasaidan takana. Vasemmanpuoleisen asunnon sälekaihtimet ovat alhaalla. Ulko-oveen on ruuvattu messinkinen kilpi. Siinä lukee Gerdt .

Tämä keltatiilinen talo Vantaalla oli Petri Gerdtin koti.

Tästä ovesta Petri Gerdt lähti reppu selässä puoliltapäivin perjantaina lokakuun 11. päivänä 2002.

Hän nousi bussiin numero 84, josta hän nousi Mellunmäessä vähän ennen yhtä. Seuraavien kolmen tunnin ajalta nuorukaisen liikkeitä ei tiedetä. Neljän jälkeen hän astui Mellunmäessä bussiin, jonka numero oli 84K. Hän saapui Tikkurilaan varttia vaille viisi. Pian sen jälkeen hänet nähtiin kävelemässä Tikkurilan Asematietä kohti bussiasemaa. Se on viimeinen havainto Petri Gerdtistä ennen Myyrmannia.

Kauppakeskus Myyrmannin ulko-ovesta Petri Gerdt astui kymmentä yli seitsemän.

Pommi räjähti Myyrmannin pohjakerroksen keskusaukiolla kello 19.35. Se räjähti lähellä teräksistä roska-astiaa ja ympyrän muotoista puupenkkiä. Paineaalto löi päin roska-astiaa, repi sen siruiksi, jotka paiskautuivat penkin kappaleiden, lasinsirpaleiden ja pommiin pantujen tuhan sien teräshaulien mukana kaikkialle.

Viisi ihmistä kuoli heti. Yksi heistä oli Petri Gerdt, jonka ruumis sinkoutui viisitoista metriä taaksepäin ja iskeytyi vasten urheilukauppa Intersportin ikkunaa.

Kaikkiaan Myyrmannin räjähdys surmasi seitsemän ihmistä. Loukkaantuneita oli toistasataa. Useimmat heistä olivat nuoria aikuisia, teini-ikäisiä ja lapsia. Monelle jäi pysyviä vammoja.

Oven avaa keskimittainen, viisikymppinen mies. Hänellä on suorat vaaleat housut ja kauluspaidan päällä ruskea, ruudullinen neule. Teräskehyksisine silmälaseineen hän kävisi keski-ikäisen suomalaismiehen perusmallista.

Hänen nimensä on Armas Gerdt. Hän on Petri Gerdtin isä.

”Terve, käy sisään”, isä sanoo.

Kättely on jämäkkä, kuten insinöörillä kuuluukin olla. Työkseen isä on suunnitellut laivoja ja paperikoneita. Suomalainen mies ammattinsakin puolesta.

Isä esittelee äidin. Myös äiti on tavallisen suomalaisen näköinen. Hän työskentelee sihteerinä.

Vieressä sisko pitelee kaulapannasta tylppäkuonoista ja suurikorvaista ranskanbulldoggia, joka ärähtelee epäluuloisesti. Sisko on nyt 17-vuotias, hänellä on kauniit piirteet, mustaksi värjätty tukka ja metallinuppi alahuulen alla. Koira hankittiin hänelle piristykseksi pian Myyrmannin tapahtumien jälkeen. Sisko antoi koiralle nimeksi Onni.

Isä ohjaa vieraan takkahuoneeseen. Huonetta kiertää rinnan korkeudelle ulottuva puupanelointi. Takka on keltaista tiiltä. Huoneessa on kaksi nahkaista laiskanlinnaa.

”Tässä se Petri usein istui ja katseli telkkaria”, isä sanoo hiljaa.

Pojan ajatteleminen on isälle vaikeaa yhä. Kasvot tahtovat vääntyä, ääni murtuu.

Myyrmäen tragedian viikonloppuna koko Gerdtin perhe lääkittiin rauhoittavilla ja vietiin kriisihoitoon Peijaksen sairaalaan. Kun muu perhe pääsi kotiin, isä jäi sairaalaan. Diagnoosi oli vaikea stressireaktio ja vakava masennus.

Seuraavat viikot isä makasi sairaalan psykiatrisen osaston laverilla muistivihko vasemmassa kädessä, lyijytäytekynä oikeassa. Hän ei tahtonut millään käsittää tapahtunutta todeksi. Hän käsitti vain sen, ettei heidän perheensä elämä enää palaisi ennalleen.

Siitä asti isän mielen on täyttänyt yötä päivää sama pohjaton suru.

”Tartuin kynään, koska en ymmärtänyt, mistä oli kyse. Tilanne oli niin epätodellinen, että se oli pakko laittaa paperille. Ajattelin, että jos kirjoitan sen ylös, minun on pakko uskoa se.”

Vahvat lääkkeet turruttivat ajatukset ja tylsyttivät tuskan terävimmän kärjen. Tuon tuosta isä vaipui uneen kesken kirjoittamisen. Valveilla hän saattoi tuijottaa loputtomasti huoneen kattoa, halkeamia katon maalipinnassa.

Parin viikon päästä hänet siirrettiin Lapinlahden sairaalaan. ”Jos mua ei oltaisi viety Lapinlahteen, olisin varmasti tappanut itseni”, hän sanoo.

Lapinlahdessa isä jatkoi muistiinpanojen kirjoittamista. ”Syyllisyyden tunne oli valtava, uskomattoman syvä. Ajattelin, että näin ei ole voinut käydä – mutta näin on tapahtunut, koska näin tässä kirjoittamassani paperissa lukee.”

Hän sanoo, ettei voisi kuvitella kenenkään toivovan näin rankkaa rangaistusta edes pahimmalle vihamiehelleen.

Neljästi päivässä hoitajat annostelivat lääkkeet muovipikareihin. Koko Suomi puhui onnettomuudesta. Isä pyysi, että hänen sukunimensä otettaisiin pikarista pois.

Hän puhui hoitajien, lääkärien ja toisten potilaiden kanssa aina kun kykeni, itki ja jatkoi puhumista. Viikonloppuisin isä kävi kotona, mutta vietti yöt sairaalassa.

Petri Gerdt haudattiin Malmin hautausmaalle. Isä muistaa, että arkinen puuuurna oli hautausmaan pienessä kappelissa keskellä valkoista pöytää. Gerdtin perhe ei kuulu kirkkoon, eivätkä he halunneet pappia paikalle. Eivätkä muitakaan puhujia.

Tilaisuudessa oli paikalla tusina lähimpiä sukulaisia. Musiikkia ei ollut. Sanaakaan ei lausuttu. Hautajaisväki vain istui penkeillä katse kohti uurnaa. ”En voinut mennä sisälle”, isä kertoo. Hän odotti kappelin eteisessä, selkä tiiliseinää vasten.

Vielä aamulla hän oli Lapinlahden sairaalassa ajatellut, ettei kykene lähtemään. Ei kerta kaikkiaan pysty. Omahoitaja puhui potilaan ympäri: olisi hyvä käydä jättämässä pojalle jäähyväiset.

Viimein äiti astui kappelista uurnaa kantaen ulos. Hän seurasi hautausmaan naisvirkailijaa kohti hautapaikkaa. Isä laahusti vaimonsa rinnalla muutamat sadat metrit haudalle. Ne tuntuivat sadoilta kilometreiltä. Saattojoukko oli aivan hiljaa. Isää lämmitti se, että Petri pääsi ukin kanssa samaan hautaan.

Hautajaisten jälkeen isä vietiin takaisin sairaalaan. Hän sanoo, ettei muistotilaisuutta ole tähän päivään mennessä pidetty. Eikä sellaista voisi vieläkään pitää.

Hän pudistaa hitaasti päätään. ”Asia on täysin purkamatta meidän perheessä.”

Haudalla on käyty äidin kanssa kahdesti, joulupyhinä. ”Suoraa itkua parkuen on täytynyt tulla takaisin kummankin.”

Isä on hetken hiljaa. Hän riisuu silmälasinsa ja pyyhkäisee silmiään.

”Ihan nytkin tulee unenomainen tunne, että sitä ei ole voinut tapahtua.”

Onni-koira tulla tepsuttaa takkahuoneeseen. Se tuhisee ja urahtelee, odottaa rapsuttelua. Lopulta koira kiepsahtaa talon isännän jalkojen juureen.

Isä sanoo, että koira auttaa surutalossa. Luontokappale ei tiedä ihmisten murheista, vaan tervehtii perheenjäseniä aina yhtä iloisesti. Runsaan kahden kuukauden hoito Lapinlahden sairaalassa auttoi isän synkimpien itsetuhoajatusten yli. Kun hän jatkoi sairauslomaa kotonaan, päässä jyskytti sama kysymys: Petri, miksi teit sen?

Myyrmannin räjähdyksen jälkeen lehtijutuissa epäiltiin Petriä mielenvikaiseksi. Se tuntuu isästä yhä kauhealta. Kirjoittajat eivät tunteneet Petriä.

”Ei Petri ollut mieleltään sairas. Sellainen olisi näkynyt. Mutta hän oli, kuten olen nyt itsekin, syvästi masentunut.”

Insinöörinä hän on tottunut jäsentämään asiat järkiperäisesti, tosiasioiden perusteella. Siitä ei nyt ollut apua. Vaikka hän kuinka yritti ajatella, hän ei löytänyt syytä. Heidän elämänsä oli ollut aivan tavallista. Tällaista tekoa hän olisi odottanut viimeiseksi Petriltä.

Hänen poikansa oli kiltti ja hiljainen, tietokoneista innostunut nörtti. Kuinka Petri muka saattoi rakentaa pommin ja kantaa sen repussaan ostoksilla olleiden ihmisten keskelle? Se ei kerta kaikkiaan mahtunut isän päähän.

Mikään mahdottomassa tapahtumasarjassa ei pitänyt yhtä sen mielikuvan kanssa, joka hänellä oli ollut pojastaan. Heidän perheessään lapset oli nimenomaan kasvatettu ottamaan toiset huomioon. Petrin kohteliaisuus meni välillä jopa liiallisuuksiin. Esimerkiksi Tallinnasta palattaessa häntä ei voinut päästää ensimmäisenä passintarkastukseen, koska poika antoi muiden matkustajien mennä edellä.

”Ensin ajattelin, että Petri oli sittenkin paha ihminen. Sehän on tavallaan totta. Silti en voinut mitenkään ymmärtää, että Petri olisi ollut paha. Tiesin, ettei hän ollut paha. Ajattelin, että tässä täytyy olla joku erehdys”, isä sanoo.

Hetken kuluttua hän jatkaa: ”Tänä päivänä tietysti tajuan, ettei mitään erehdystä ollut. Näin tapahtui, ja se oli törkeä teko.”

Kotona hän jatkoi kirjoittamista. Se oli surutyötä. Kirjaimien mustat nauhat tietokoneen ruudulla auttoivat häntä hyväksymään, ettei hän enää näkisi poikaansa.

Hän heräsi aamuisin seitsemän maissa, kun vaimo teki lähtöä töihin. Heti aamupalan jälkeen hän meni askarteluhuoneeseen ja istuutui samalle Pukevan konkurssipesästä ostetulle rispaantuneelle toimistotuolille, jolla Petrikin oli lukemattomat illat ja yöt istunut. Pöydällä oli sama tietokone, jonka välityksellä hänen poikansa oli keskustellut internetissä räjähdysaineiden ominaisuuksista.

Usein isä kirjoitti koko päivän. Välillä hän söi, ulkoilutti koiran ja palasi ruudun ääreen. Päivät venyivät iltakymmeneen tai yhteentoista. Vielä nukkumaan mennessään hän kirjasi lyijykynällä ylös asioita, joista aamulla jatkoi.

Selityksen etsiminen oli yksi niistä asioista, jotka pitivät häntä elämässä kiinni.

”Päivässä saattoi syntyä 20–30 sivua. Paljon tuli myös sellaista tekstiä, joka meni sivuun aiheesta.”

Hän muisteli avioliiton varhaisia vuosia. Hän oli tavannut vaimonsa samanikäisenä kuin Petri oli kuollessaan.

Petrin äiti on syntyisin Helsingistä, isä Lauritsalasta. Pariskunta teki häämatkan vaatimattomasti Imatran Valtionhotelliin, koska he säästivät omaa asuntoa varten.

Perheen esikoinen syntyi sunnuntai lapsena 17. huhtikuuta 1983 Helsingin Kätilöopistolla. Poika ristittiin Petri Erkko-Tapioksi.

Tuolloin pariskunta oli asunut jo kuusi vuotta omin rahoin ostetussa aravakaksiossa Vantaalla. Neuvolassa ennustettiin, että Petristä tulisi pitkä, ja ennustus osui oikeaan. Poika hujahti 187-senttiseksi. Hän yletti varpaillaan seisten vaihtamaan katosta palohälyttimen pariston.

Isän muistiinpanoista kasvoi kirja Petrin matka Myyrmanniin, jonka Gummerus julkaisee ensi maanantaina 4. lokakuuta. Se on omistettu Myyrmannin uhreille ja heidän omaisilleen.

Isä istuu nojatuolissa etukenossa, jalat harallaan, leuka käsiin tuettuna. Onni - koira on palannut huoneeseen punainen puruluu leukojensa välissä. Isä sanoo koiralle, että nyt ei leikitä, ja tarttuu koiran niittipantaan, sormeilee sitä mietteissään.

Tämän asunnon lisäksi Gerdtin perheellä on auto, kesämökki meren lähellä ja rantatontti Sonkajärvellä Keski-Suomessa.

Äidin kanssa on äänestetty eri puoluetta. Palkat menevät samalle tilille. Tavallisempaa suomalaisperhettä on vaikea kuvitella.

Isä sanoo, että jos perheessä olisi ollut esimerkiksi alkoholiongelmia tai Petrillä rikkeitä tilillään, hän ei julkaisisi kirjaansa eikä tätä haastattelua tehtäisi. Isä sanoo uskovansa, ettei Petri kokenut yhtään traumaattista kokemusta poikavuosinaan.

Elettiin lapsiperheen elämää, käytiin Korkeasaaret, Linnanmäet, Suomenlinnat. Mutta herkkä Petri oli, tirautti itkut pienestä kaatumisesta tai tukkapöllystä.

Isä sanoo, että ehkä juuri herkkyyden vuoksi Petriä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Poika sai tahtonsa läpi, jokaisen pyytämänsä leluauton ja jääkiekkokortin. Tehtiinköhän siinä virhe, isä miettii. Olisiko Petriä pitänyt jotenkin karaista?

”Pienenä hän sai nukkua meidän välissä aina kun halusi, vaikka meidän piti herätä aamulla töihin. Kun koulu alkoi, koulumatkat kuljettiin yhdessä. Luulen, että varjelimme Petriä paljon enemmän kuin vanhemmat yleensä. Jos pikkaisenkin oli kurkku kipeä, mentiin heti lääkäriin.”

Koulussa Petri oli kiltti poika, peruskoulussa suorastaan pinko.

”Sitten jossain vaiheessa hän muuttui pidättyväiseksi. Hän oli hirveän hiljainen, varsinkin jos oli muita nuoria mukana. Vanhempien kanssa hän pärjäsi ihan hyvin, mutta ikäistensä poikien kanssa ei.”

Isä sanoo arvanneensa, että Petriä kiusattiin yläasteella, ehkä lukiossakin. Hän muistaa, kuinka hän kerran käveli Petrin kanssa jalkakäytävällä ja vastaan tuli poika, joka oli Petrin luokkatoveri. Petri ei tervehtinyt luokkatoveriaan, eikä tämä Petriä.

”Tämmöisiä pieniä juttuja. . .”, isä sanoo.

Kyllä hän joskus asiasta kysyi, mutta poika oli ylpeä, ei myöntänyt kertaakaan.

”En voi antaa itselleni ikinä anteeksi sitä, etten kiinnittänyt kiusaamiseen enempää huomiota. Tein vain töitä.”

Mutta ylioppilaaksi Petri joka tapauksessa pääsi, pommiräjähdystä edeltäneenä keväänä 2002. Sekin puhuu niitä lehtijuttuja vastaan, joissa Petristä tehtiin mielenvikaista, isä miettii. Vakavasti häiriintyneeltä olisi valkolakki jäänyt saamatta.

Takkahuoneen ikkunalaudalla on parvi lasilintuja. Niiden oikealla puolella on kaksi kuvaa kullanvärisissä metallikehyksissä. Toisessa hymyilee perheen tytär päiväkoti-iässä, toisessa kuvassa on Petri kymmenvuotiaana sinisessä hupparissaan. Isän katse juuttuu kuvaan.

”Näkee hyvin, että tyttärellä on erilainen ilme kuin Petrillä. Petrin kuolemaan asti sisarusten ero pysyi samantapaisena. Tyttö on joka kuvassa naurusuin, Petri varautunut.”

Petrillä oli lapsena hoitaja, sisko oli lastentarhassa. Petri ei saanut juuri kokemusta muista lapsista ennen koulun alkua. Neljä vuotta nuorempi sisko kasvoi veljeään avoimemmaksi, sai hetkessä uusia kavereita.

”Siskonsa kanssa Petri oli tosi läheinen. Pienempänä Petri kiusasi siskoaan, myöhemmin ei. Jos sisko oli kotona, Petrillä oli kaveri. Jos Petri kiusasi siskoa, Petrillä ei ollut kaveria.”

Petri oli yksinäinen, mutta kotona ei osattu huolestua siitä. Kun Petri ei ollut koulussa tai koripalloharjoituksissa, hän oli kotona. Hän istui tietokoneen ääressä, kuunteli kuulokkeista Metallican Ride The Lightning -levyä tai nauroi kippurassa telkkarin Extreme Duudsoneille ja Jackassin kaveriporukan tempauksille. Petri itse oli varovainen, eikä olisi semmoisiin hurjuuksiin osallistunut.

Isä sanoi äidille monet kerrat, että parempi Petrin on olla kotona kuin kadulla kaljapullo kourassa ja tupakka hampaissa. Poika näytti kuitenkin itsevarmalta ja itsenäiseltä. ”Jälkeenpäin olen ajatellut, että hän oli kaikkea muuta. Hän oli hyvin riippuvainen minusta ja koko perheestä. Hän oli liikaa meihin sidoksissa.”

Isä huokaisee ja pudistaa päätään. Petri ei elämänsä aikana istunut yhtään iltaa ravintolassa tai baarissa kavereiden kanssa. Kun hän oli kesätyössä tavaratalo Hong Kongissa, hän kävi kerran työkavereiden kanssa keilaamassa. Kotiväki oli ihmeissään.

Keittiö on sisustettu valkoisin kalustein. Äiti on kattanut pöytään kahvia ja tuoretta patonkia.

Myyrmäen räjähdystä edeltävällä viikolla oli jo syksy, aivan kuten nyt. Sisko harrasti koripalloa, ja hänen joukkueellaan oli ollut edellisenä viikonloppuna tärkeä turnaus.

Petri oli kesällä pyrkinyt yliopistoon lukemaan kemiaa. Hän ei ollut päässyt, mutta oli saanut hyvän opiskelupaikan kemian linjalta Espoon-Vantaan teknillisestä ammattikorkeakoulusta EVTEKistä.

Alkuviikosta isä oli miettinyt kesämökin ikkunaremonttia. Äidin kanssa oli puhuttu, että isälle kertyneillä lentoyhtiön pisteillä lähdettäisiin viikonloppulomalle. Isää kiinnosti Madrid tai Pariisi, äiti puhui Prahan puolesta. Matkan he tekisivät kaksin. Lapset pärjäisivät viikonlopun keskenään.

Petri alkoi jo olla aikamies. Kesällä vanhemmat olivat käyneet Hong Kong -tavaratalossa katsomassa, kuinka poika pärjäsi aikuisten töissä. Hyvin työ näytti sujuvan. Ensin Petri oli asetellut tavaroita hyllyihin. Kesän lopulla hän oli myynyt kotipihan tarpeita puutarhaosastolla.

Isä kertoo seuranneensa kaupassa, kuinka muuan viisikymppinen mies kysyi Petriltä puutarhatuoleista. Petri osoitti reippaasti erästä tuolia ja sanoi, että tuollaiset hän itse valitsisi.

Sitä kohtalokasta perjantaita seuranneena synkkänä lauantaina isä ja äiti istuivat tämän saman pöydän ääressä kahvilla kahden poliisimiehen kanssa.

Isä ei tahtonut enää saada sanaa suusta. Eipä ollut sanottavaakaan. Kadun reu naan oli pysäköity enemmän poliisiautoja kuin Gerdtit olivat eläissään nähnyt kerralla. Saksanpaimenkoira oli nuuskinut paikat.

Samana iltana isä ja äiti menivät Myyrmanniin. Ostoskeskuksen ovien edustalle ja pitkin pihaa oli aseteltu sadoittain kynttilöitä, kukkia, adresseja ja jäähyväiskirjeitä. He sytyttivät oman kynttilänsä Petrin muistoksi syrjemmälle, harmaan kivimuurin viereen, kauas muista kynttilöistä.

Kun poliisit lähtivät, tulivat toimittajat ja lehtikuvaajat. Onneksi oli sälekaihtimet. Onneksi puhelinnumeron saa salaiseksi. Onneksi ovea ei tarvitse avata.

Äiti kaataa kahvia kuppeihin ja sanoo: ”Kun Armas tuli käymään sairaalasta kotiin, Petrin kuvat oli pantava piiloon. Armas ei kestänyt niitä.”

Äiti halusi katsoa Petrin kuvia. Oli tärkeää nähdä poika edes valokuvissa. Joskus hän oli näkevinään Petrin kadulla. Lähempää katsottuna se oli aina vieras poika.

”Tämän tapauksen jälkeen me ollaan oltu kotona. Me ei olla matkustettu mihinkään. Me ei olla käyty missään. Me on oltu kotona”, isä sanoo.

Aikaisemmin sukuloitiin harva se viikonloppu. Nyt on käyty pari kertaa isoäidin ja tädin luona. Vaikea paikka tämä on sukulaisillekin. Ei niidenkään kanssa Petristä puhuta.

Pihamaalle lahoamaan jäivät koivunkannot, jotka isä oli kaksi vuotta sitten jo ehtinyt kaivaa esiin.

”Mulla on kaikki voimat menneet siihen, että jaksan ylipäätään elää.”

Sisko jätti koripalloharrastuksen, mutta Onni-koira on antanut seuraa. Nytkin sisko on sitä ulkoiluttamassa. Usein tyttö viipyy koirapuistossa illalla kolmekin tuntia.

Juodaan kahvia. Voidellaan patonginpala tuorejuustolla. Elämää on pakko jatkaa. Ei ihminen muutakaan voi.

Ennen viime kevättä isä ei ahdistukseltaan jaksanut ajatella kaikkia niitä ihmisiä, joita Myyrmannin tragedia kosketti. Onneksi hän ei ole joutunut tapaamaan uhrien omaisia tai räjähdyksessä vammautuneita. Isä arvelee, että sitä hän ei kerta kaikkiaan kestäisi.

Isä nousee tuolilta ja kävelee olohuoneeseen. Hän tuo pöytään kaksi tiiliskiven paksuista pinkkaa adresseja, kirjeitä ja postikortteja. Niitä on ainakin kolmesataa. Valtaosa osanotoista on tuntemattomilta ihmisiltä. Joissakin kirjeissä on kertomuksia perheistä, joissa on koettu hirvittäviä asioita, kuten veljesmurha.

Kirjeet herättivät monenlaisia mietteitä. Isä on miettinyt esimerkiksi Heinon murhaajien vanhempia. Karmeita hetkiä on koettu niissäkin kodeissa.

Pahoja kirjeitä on onneksi ollut vähän. Yksi erityisen häijy viesti on jäänyt mieleen. Kun isä avasi sen, hän harkitsi palaamista sairaalaan.

Kirjeessä luki:

Teillä on nyt sitten ollut aikaa miettiä, mikä meni vikaan. Ei normaalin kasvatuksen saanut ihminen tee tuollaisia hirmutekoja. Roisto kylvi surua ja kuolemaa kymmeniin koteihin, joihin ei tule tänä vuonna joulua. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta kuinka voitte vanhempina hyvittää yhteiskunnalle koituneet menetykset?

Olohuoneesta aukeaa ovi pihaterassille. Piha on pieni, suorakaiteen muotoinen, ja sitä kehystää ruskea lauta-aita. Vasemmalla kasvaa kuusi, oikealla mänty. Pihan nurkassa on valkoinen, peltikattoinen vaja. ”Sinne Petri oli varastoinut osan niistä pommitarvikkeistaan. Sieltä poliisi niitä löysi”, isä sanoo.

Naapurissa asuva perhe toi jouluna komean joulukukan. Kortissa toivotettiin rauhallista joulua – kaikesta huolimatta.

”Se oli hyvä teko”, isä sanoo.

Hän alkaa muistella, kuinka Petri kurvasi pyörällään iltaisin pihaan. Nyt pyörä on tallissa. Pojan masennus näkyi sen hoidossa. Petri ei edes viitsinyt korjata katkennutta vaihdevaijeria, kietaisi sen vain rungon ympärille. ”Yhdellä vaihteella oli ajanut loppuajan. Ei mitään sanonut siitäkään.”

Isä on lukenut paljon. Hän on vatvonut läpi kaikki vaihtoehdot tilapäisistä mielenhäiriöistä mielisairauksiin. Aina hän palaa siihen, että syy Petrin apeuteen ja erakoitumiseen oli masennus.

”Jos muutos olisi tapahtunut yhdessä talvessa, siihen olisi varmaankin reagoitu.”

Mutta Petri muuttui ilottomammaksi, sulkeutuneemmaksi, huolimattomammaksi ja välinpitämättömämmäksi, monen vuoden kuluessa.

Lopulta poikaa ei jaksanut kiinnostaa muu kuin koripallo ja internet.

Kyse oli pienistä, melkein näkymättömistä asioista. Kun Petri katsoi televisiota, kaukosäädin roikkui hänen kädessään. Kun isä pyysi saada kaukosäätimen, Petri nakkasi sen löysällä ranneliikkeellä kuin roskan. Kaikki näytti olevan hänelle yhdentekevää. Poika piti melkein pakottaa ostamaan uudet housut risojen tilalle.

Ammattiauttajilta isä on kuullut, että nuorukaisten masennus jää usein tunnistamatta. Oireet mielletään ikään kuuluviksi.

Isä oli toivonut, että Petri löytäisi ammattikorkeakoulusta kavereita. Hän otti sen puheeksi kahta päivää ennen Myyrmannin räjähdystä. Hän kehotti Petriä olemaan sosiaalisempi ja osallistumaan EVTEKin toimintaan muutenkin kuin vain käymällä oppitunneilla.

Petri vastasi: ”Juu. Oliks sulla muuta?”

”Eipä kai muuta”, isä sanoi.

”Mä menen sitten nettiin”, sanoi Petri.

Edes koripalloharrastus ei tuonut kavereita. Petri pelasi pitkään Rekolan Urheilijoiden riveissä, viimeisen syksyn Helsingin Namikan Korson-joukkueessa. Isä muistaa, miten joukkue istui koripallokentän laidalla vieri vieressä. Samassa rivissä istui myös Petri – puolentoista metrin päässä muista pelaajista.

”Minun olisi pitänyt tajuta.”

Eteisestä pääsee askarteluhuoneeseen. Kirjahyllyn edessä on koiran ruokakuppi ja nurkassa tietokonepöytä. Cd-pylvääseen on pinottu Petrin tietokonepelit.

Tuolla tietokoneella Petri etsi internetistä tietoa pommeista. Poliisit takavarikoivat sen tutkintaa varten.

Kirjahyllyn päällä näkyy kaksi koripalloa. Niitä Petri pomputteli joskus sisälläkin.

Isä poimii hyllystä nipun Petriltä jääneitä papereita. Yksi niistä on äidinkielen tunnille tehty referaatti lehtikirjoituksesta, jonka otsikko on Nuorten unelmat muuttuvat . Isä irvistää opettajan merkinnälle, jossa lukee: Paperisi näyttää kovin sotkuiselta. Muista marginaalit. Hanki hyvä lyijykynä.

Internetistä tulostetun, kemiallisin kaavoin täytetyn aanelosen laidassa on Petrin oma merkintä: TÄYDELLINEN REAKTIO.

Isä katsoo ympärilleen. ”Petri vietti suurimman osan aikaa juuri tässä huoneessa.”

Isällä oli tapana istuutua tietokoneelle töistä tultuaan ja nousta siitä seitsemän, kahdeksan aikaan. Petri tuli yleensä niihin aikoihin koripalloharjoituksista ja istuutui vuorostaan näppäimistön ääreen.

Joka ilta sama juttu. Heti kotiin tultuaan poika oli kyselemässä, onko isä koneella pitkään. Kerran tietokone oli viikon huollossa. Petri oli kuin tulisilla hiilillä.

Poika piti varansa. Aina kun isä tuli askarteluhuoneeseen, Petri vetäisi nettisivun ruudulta näkyvistä.

Kun isä oli sairauslomalla ja poliisi oli palauttanut tietokoneen, isä ryhtyi penkomaan tietokoneen kovalevyä. Hän etsi poistettuja tiedostoja, luki poikansa käymiä keskusteluja. Erityisen innokkaasti Petri oli osallistunut räjähdysaineista kiinnostuneiden keskustelupalstalle. Hän käytti nimimerkkiä RC, ja hänen tärkein keskustelukumppaninsa oli nimeltään Einstein.

RC ei ollut Petrin ainoa nimimerkki. Muita nimiä Petri käytti esimerkiksi etsiessään jutteluseuraa Suomi24:n ja Jippiin chattipalstoilta. Yhdessä isän löytämässä keskustelussa Petri jutusteli ikäisensä tytön kanssa pitkään siitä, mitä he aikoivat lukion jälkeen. Ihan tavallinen keskustelu.

”Netistä tuli Petelle ystävän korvike”, isä sanoo.

Internetistä Petri löysi yhteisön ja kavereita. Siellä häntä arvostettiin. Siellä häntä ei tunnettu yksinäisenä ja vähän outona Petri Gerdtinä, vaan taitavana RC:nä.

”Sitten Petri todennäköisesti ajatteli, että kun nämä kertovat tehneensä tällaisia pieniä pommeja, hänpä tekee ison.”

Puiset portaat vievät yläkertaan. Portaikon seinällä on viisi pientä maalausta, jotka esittävät lintuja. Ne ovat isoäidin maalaamia. Keskimmäisen Petri sai syntymäpäivälahjaksi. Isoäiti oli kysellyt moneen kertaan, mitä Petri toivoi lahjaksi, eikä ollut saanut kunnon vastausta. Paketista löytyi sitten talitinttitaulu.

Ylätasanteella on tv-piste muhkeine nojatuoleineen. Lipaston päällä on kehystettyjä valokuvia. Isä poimii niistä yhden. Kuvassa katsoo kameraan vaaleatukkainen nuori neiti luottavaisin silmin.

”Tämä on otettu vähän ennen Petrin kuo lemaa. Tytär on kokenut melkoisen muo donmuutoksen sen jälkeen”, isä sanoo vaisusti. Hän laskee kuvan takaisin lipaston päälle.

Vasemmalla on siskon huone. Se näyttää siltä, kuin teinityttöjen huoneet näyttävät. Nuket ja pehmoeläimet muistuttavat siitä, että lapsuudesta ei ole pitkä aika. Seinällä on julisteita, joista yhdessä siskon yöunta valvoo Nirvanan edesmennyt laulaja Kurt Cobain. Hänelläkin oli synkkä kohtalo. Hän ampui itsensä kymmenen vuotta sitten.

Petrin huone. Ikkunan edessä on kirjoituspöytä. Pöydän vasemmalla puolella on hyllykkö. Hyllykön takana sänky. Sängyn yllä mäntypaneloitu, viisto katto.

Petrin huone on samanlainen, kuin se oli kaksi vuotta sitten. Kaikki tavarat on jätetty paikalleen, mutta silti huone näyttää kummallisen karulta ja tyhjältä.

Hyllykössä on kirjoja, joista moni käsittelee kemiaa. Petri piti myös Guinnessin ennätyskirjoista. Toisessa hyllyssä on sarjakuvia.

Kun uutisissa kerrottiin Myyrmannin räjähdyksestä, vain äiti katsoi televisiota. Isä oli askarteluhuoneessa tietokoneen ääressä.

Äiti kertoi myöhään hänelle onnettomuudesta. Petriä ei kuulunut kotiin.

Isä heräsi lauantaiaamuna herätyskelloon vartin yli seitsemän. Huoli iski heti. Ovenraosta isä näki, että porrastasanteella paloi valot. Hän nousi sängystä ja kiiruhti Petrin huoneeseen. Petriä ei näkynyt. Illalla hän oli ajatellut, että Petri viipyi koripalloharjoituksissa.

Jokin oli vialla, hän tajusi. Petri ei ollut koskaan ollut tällä tavalla yötä poissa. Eikä hän edes voinut olla kenenkään luona yötä, sillä hänellä ei ollut yhtään kaveria.

Isä ja äiti soittivat koko aamun Petrin kännykkään, mutta se pysyi kiinni. Äiti selasi hermostuneena aamun lehteä. Hän alkoi pelätä, että ehkä Petri oli mennyt koulun jälkeen Myyrmanniin ja loukkaantunut räjähdyksessä. Myyrmanni oli lähellä Petrin uutta opiskelupaikkaa.

Äiti soitti Töölön sairaalaan ja kysyi, oliko loukkaantuneiden joukossa Petri Gerdt.

Hän valitsi koulun oppilasluettelosta yhden nimen ja numeron. Uninen opiskelijatyttö vastasi ja kertoi, ettei Petriä ollut näkynyt eilen koulussa.

Äiti soitti koripallojoukkueen yhteyshenkilölle ja kuuli, ettei joukkue ollut pitänyt perjantaina harjoituksia.

Kukaan ei tiennyt Petristä mitään.

Isä meni Petrin huoneeseen. Hän nosti lattialta koulurepun ja katsoi sen sisään. Siellä oli sähkökaapelinippu. Hän ihmetteli, mitä Petri sillä oli tehnyt.

Hän selasi Petrin koulukirjoja ja vihkoja. Äkkiä isä tunsi varpaansa alla jotakin kovaa. Hän katsoi alas. Lattialla oli pieniä teräshauleja. Samoja hauleja, joita Petri käytti kesämökillä ilmakiväärissään.

Isä pyöritteli hauleja sormiensa välissä. Hän availi pöydän laatikoita. Hän otti käteensä irtonaisen ruutupaperilapun, jossa oli käsittämättömiä kemiallisia kaavoja. Keskimmäisessä laatikossa oli Petrin 13- vuotiaana saama radio-ohjattava auto. Se oli purettu osiin.

Sitten isä veti työpöydän alimman laatikon ulos.

Koko maailma huojahti. Isä tarttui kaksin käsin työpöydän reunaan.

Kirjoituspöydän sokkelissa oli kolme litran muovikanisteria. Hän luki etiketistä, että ne sisälsivät nitrometaania. Kanistereista kaksi oli tyhjiä. Niiden lisäksi sokkelissa oli tummanruskeaksi värjääntynyttä sanomalehtipaperia, tyhjiä haulipakkauksia ja irrallisia hauleja.

”Siinä silmänräpäyksessä minä tiesin. Tiesin että Petri sen teki. Ei pienintäkään epäilystä.”

Isä kumartuu ja vetää pöydän alimman laatikon paikaltaan samalla tavalla kuin hän teki kaksi vuotta sitten sinä lauantaiaamuna. Sokkelissa näkyy yhä vaaleaa jauhetta.

Isä pyytää haistamaan. Huoneessa tuntuu outo haju. ”Mun käsittääkseni se on ammoniumnitraatti.”

Myyrmannin pommin keskeiset ainesosat olivat ammoniumnitraatti ja nitrometaani.

”Petrin eläessä haju huoneessa oli hyvin voimakas. Ajattelin, että kaverin pitäisi laittaa vaatteensa useammin pyykkiin.”

Viimeisen vuoden Petri oli pitänyt oveaan lukossa. Hän oli pelännyt, että vanhemmat löytäisivät hänen kätkönsä. Myyrmannissa ei räjähtänyt Petrin ainoa pommi, isä uskoo.

”Varmasti niitä oli useita pienempiä. Niitä aineita löytyi niin paljon, että niitä on täytynyt olla useita.”

Lisää pommin aineksia löytyi myöhemmin lattialämmityksen metalliritilän alla olevasta aukosta, ja myös vaatekaapista. Poliisi keksi kirjojen takaa hyllystä perheen kinkunpaistomittarin.

”Petri oli tarvinnut lämpömittaria johonkin.”

Löydettyään kanisterit työpöydän sokkelista isä kutsui äidin Petrin huoneeseen. Hän sulki oven ja näytti, mitä oli löytänyt.

Äiti ei halunnut uskoa isää, mutta isä oli varma.

Isä ajoi Vantaan poliisiasemalle kertomaan löydöstään. Kun hän mainitsi haulit, isä istutettiin heti autoon ja poliisiautot ajoivat kiireesti kohti Simonkylää.

”Lehdissä kerrottiin, että poliisit selvittivät tekijän. Ei se niin mennyt. Minä sen ensimmäisenä tiesin.”

Kun Myyrmannissa räjähti pommi, koko Suomi vavahti.

Hallitus kutsuttiin hätäistuntoon. Sisäministeri Ville Itälä antoi eduskunnalle selvityksen räjähdyksestä. Presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Paavo Lipponen osallistuivat muistojumalanpalvelukseen Myyrmäen kirkossa.

Suomen Punaisen Ristin verivarastot hupenivat. Vantaan kaupunginhallitus kokoontui ylimääräiseen kokoukseen. Van taan kaupungin virastoissa, EVTEKissä, Namikan Korson-joukkueessa ja eduskunnan täysistunnossa vietettiin hiljainen hetki. Valtion virastot ja laitokset nostivat surulipun salkoon. Myyrmäen koulun keskustelutilaisuudessa vanhempia opastettiin kohtaamaan lasten järkytys.

Vantaan kaupunki ja SPR perustivat tukirahaston onnettomuuden uhreille ja menehtyneiden omaisille. Etelä-Vantaan Taitoluistelijat sytyttivät syysnäytöksessään kynttilät räjähdyksessä kuolleen seuratoverin muistoksi. Myyrmäki-hallissa järjestettiin muistokonsertti.

Keskusrikospoliisi tutki noin 700 kiloa Myyrmannista kärrättyä silppua. Lehdistö kertoi tapauksesta kaiken ja enemmänkin.

Koko Suomi suri.

Onni-koira on tehnyt iltalenkkinsä ja pötköttää takkahuoneen lattialla. Isä istuu nojatuolissa ja pyyhkii kyyneleen poskeltaan.

Hän näki poikansa viimeisen kerran kaksi vuotta sitten lokakuun 10. päivänä puoli kymmeneltä torstai-iltana.

Petri istui kumarassa tietokoneen ääressä tummansiniset verkkarit jalassaan, harmaa T-paita yllään.

Isä kysyi, oliko hän tervetullut koripallo- otteluun viikonloppuna.

”Tietysti”, sanoi Petri.

”Hyvää yötä”, sanoi isä.

”Yötä”, vastasi Petri.

Petri vaikutti tavallistakin apeammalta, mutta mikään pojan käytöksessä ei isän mielestä viitannut siihen, mitä huomenna tapahtuisi.

Isän päähän ei vieläkään mahdu se, että Petri olisi halunnut tappaa itsensä tai muita ihmisiä. Kirjaansa isä on kirjoittanut seikkaperäisen tulkinnan siitä, miten uskoo tuon kohtalokkaan illan kuluneen.

Hän uskoo vakaasti siihen, että Myyrmannin räjähdys oli vahinko. Isä arvelee, että Petri oli aikonut räjäyttää pomminsa Myyrmäen metsiköissä. Ehkä pojan kaavailemassa räjäytyspaikassa oli ollut kulkijoita, ja hän oli tullut ostoskeskukseen odottelemaan parempaa hetkeä.

Sitten jokin meni vikaan. Pettikö ajastin?

Vuotiko pommilieriön räjähdysaine?

Koskiko teippaamaton johto väärään paikkaan?

Isä myöntää, ettei hänellä tietenkään ole varmuutta.

Seitsemän kuukauden sairausloman jälkeen isä palasi töihin. Esimiehen kanssa oli sovittu, ettei kukaan esitä osanottoaan. Hän ei halunnut murtua työkaverien edessä.

Terapiassa isä kävi aluksi kahdesti viikossa, nykyisin kerran kuussa. Kahteen vuoteen hän ei ole nukkunut silmällistäkään ilman unilääkkeitä.

Hän on käynyt kerran Myyrmannissa sisällä, runsas vuosi sitten kesällä.

”Menin sinne ja istuin penkille, jolla Petrinkin on täytynyt istua. Oli se vaikeaa. . . Kädet tärisivät niin paljon. . . Yritin pitää niitä piilossa.”

Nytkin isän kädet alkavat vapista. Hän sanoo muistavansa nimeltä jokaisen Myyrmannissa surmansa saaneen.

”Toista kertaa en sinne mene”, hän sanoo.

Insinööri pyrkii työssään siihen, ettei mikään olisi epäselvää, että kaikki on varmistettu, että kaikelle löytyy selitys.

”Tämän tapauksen yhteydessä olen ollut ihan voimaton. En pysty selvittämään aukottomasti, mitä tapahtui.”

Isä ottaa silmälasit nenältään ja hieroo silmiään.

”Pidän itseäni osasyyllisenä”, hän sanoo.

”En ikinä anna itselleni anteeksi. Huomaan nyt niin selvästi ne syyt. Opetin Petrille, että omillaan pitää tulla toimeen ja yksin pitää pärjätä. Sitä korostin loppuun asti. Eikä hän missään vaiheessa tullut pyytämään apua, vaikka hänellä olisi ollut miten vaikeaa. Hän ei puhunut kenellekään mitään. Petri piti kaiken sisällään – aivan niin kuin olin opettanut.”

Samoihin perimiehisiin arvoihin kuuluu myös kilpailuvietti, jonka isä sanoo siirtäneensä pojalleen.

Isä kertoo tehneensä aina kaiken, mitä hänelle on määrätty. Hän on tehnyt niin, vaikka usein on pitänyt paiskoa ympäripyöreitä päiviä.

”Minä olen äärimmäisen ahkera, äärimmäisen tunnollinen. Mutta olen saanut purkaa pätemisen haluni työni kautta. Petri ei päässyt purkamaan sitä koripallokentällä, jossa hän ei ollut paras. Hän ei päässyt yliopistoon, eikä ollut opiskelussa paras. No, missä hän sitten olisi voinut olla paras? Niissä pommihommissa.”

Isä huokaisee.

”Minä olin ihan yhtä hullu työnteossa kuin Petri niiden pommiensa kanssa. Isä ja poika. Paljon meissä on ollut samaa.”

Hän miettii, ettei Petri ole yksinkertaisesti osannut ajatella pommin vaaroja. Hän tietää nyt itse, miten masennus kalvaa ihmistä. Alkaa tuntua siltä, ettei millään ole väliä. Ei edes sillä, kuoleeko.

Isä nyökkää ja sanoo: ”Pommi olisi voinut hyvin räjähtää täällä kotona. Se olisi ollut muiden Myyrmannin uhrien kannalta ihan hyvä.”

Tragedia käänsi isän arvomaailman toiseksi. Työ on hänelle yhä tärkeää, mutta ei enää elämän keskipiste, vaan pikemminkin terapiaa. Konttorissa hän saa hetken tauon kotiasioiden ajattelemisesta.

Isä toivoo, että hänen tarinansa kävisi varoittavasta esimerkistä muille vanhemmille. Siksi hän päätti tehdä muistiinpanoistaan kirjan.

”Jos lapsella on vain yksi tai kaksi harrastusta eikä lainkaan ystäviä, on syytä olla varuillaan.”

Isän mielestä kaikki oli pienestä kiinni.

Jos hän olisi löytänyt Petrin räjähdystarvikekätkön. Jos hän olisi nähnyt Petrin suosikkisivut internetissä. Jos Petrillä olisi ollut yksikin kaveri.

Jos isä vain olisi huomannut pojan masennuksen.

Mikäli Myyrmannin räjähdys kuitataan mielenvikaisen selittämättömänä tekona, pitää samalla ajatella, ettei mitään ollut tehtävissä turman estämiseksi.

Isä ei ajattele niin. Hän on varma, että Petrin kaltaisia on monia. Ja että heitä pitäisi auttaa.

Hämärä on laskeutunut. Tiilikattoinen talo näyttää mustalta möhkäleeltä pilvistä taivasta vasten. Silloin tällöin ohi ajaa auto, mutta talo tuskin kiinnittää kenenkään huomiota. Se on vain jonkun perheen koti pitkän kadun varressa Vantaalla.

Gerdtien asunto on myynnissä. Myös kesämökki ja Keski-Suomen rantatontti myydään. Perhe luopuu rakkaista paikoistaan, koska ne muistuttavat Petristä.

Isä, äiti ja sisko eivät halua unohtaa Petriä, mutta he haluavat jo aloittaa uuden elämän. Kunhan asunto on myyty, Gerdtit muuttavat kerrostaloon.

Silloin paritalon pihaan peruuttaa muuttoauto, ja messinkinen kyltti ruuvataan ovesta. Siihen tulee jonkin toisen perheen nimi.

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Arkiston kätköistä

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Osaa 1970- ja 1980-lukujen rivitaloista ei kannata korjata, koska ne ovat täynnä ongelmia – ”Olemme melkoisen pommin edessä”

    2. 2

      Sää on nyt poikkeuksellisen kostea – nihkeys saattaa lauantaina purkautua rajuiksi ukkosiksi ja rankkasateiksi

    3. 3

      Charlottesvillessä kokoontui satoja hampaisiin asti aseistautuneita natseja keskellä kirkasta päivää – ja Yhdysvaltain presidentti vähättelee asiaa

    4. 4

      Kukkakaaleja jätetään nyt peltoon mätänemään, vaikka sesonki on parhaimmillaan – viljelijälle sadon korjaaminen olisi tappiollista

    5. 5

      ”Kuljettaja palkitsi asiakkaan mussuttamalla kirosanoja koko matkan” – Teemu Niemelä nostaa Helsingin taksien tökeröimmät töppäilyt laaturaportteihinsa

    6. 6

      Suomalaiset Barcelonassa: Metron ja ihmisjoukkojen välttelyä, kotiin jäämistä, poliiseja hiljaisilla kaduilla – ”Nyt se sitten tapahtui”

    7. 7

      Sukellus­veneretkellä kadonneen ruotsalais­toimittajan perhe kirjoitti koskettavan kirjeen: ”Antakaa meille tieto siitä, mitä on tapahtunut”

    8. 8

      Hurjat terveyserot jakavat Suomea – katso kartalta, mitä kunnassasi sairastetaan

    9. 9

      Otto-automaatit häädetään ABC-asemilta, Prismoista ja Alepoista, S-ryhmä tuo tilalle Nosto-automaatit – katso kartalta katoavat Otot

    10. 10

      Olen törmännyt sovinismiin 68-vuotiaan elämäni jokaisessa vaiheessa – naisten pilkkaamisessa ei ole mitään hauskaa

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Yhteenveto Espanjan terrori-iskuista: Ainakin 14 kuoli Barcelonaan tehdyssä iskussa – uhrien joukossa ei suomalaisia, kertovat Espanjan viranomaiset

    2. 2

      Charlottesvillessä kokoontui satoja hampaisiin asti aseistautuneita natseja keskellä kirkasta päivää – ja Yhdysvaltain presidentti vähättelee asiaa

    3. 3

      Osaa 1970- ja 1980-lukujen rivitaloista ei kannata korjata, koska ne ovat täynnä ongelmia – ”Olemme melkoisen pommin edessä”

    4. 4

      Lahtelainen Aino-Maija Makkula, 19, pelastui täpärästi pakettiauton alta Barcelonassa – ”Tuntui epätodelliselta”

    5. 5

      ”Näin säästin kymppitonnin vuodessa” – Bloggari Julia Thurén puhuu avoimesti rahasta ja kannustaa muita tekemään samoin

    6. 6

      Otto-automaatit häädetään ABC-asemilta, Prismoista ja Alepoista, S-ryhmä tuo tilalle Nosto-automaatit – katso kartalta katoavat Otot

    7. 7

      Tutkija tyrmää Pentti Linkolan ”todellisuuspakoiset” ajatukset: ”Niitä ovat viljelleet äärioikeistolaiset tai uskonnolliset fundamentalistit”

    8. 8

      Trumpin väkivalta­lausunnot ajoivat hänet nurkkaan – yritysjohtajat pakenevat presidentin ympäriltä, republikaanit moittivat ja hallintoa kuvataan ”halvaantuneeksi”

    9. 9

      Olen törmännyt sovinismiin 68-vuotiaan elämäni jokaisessa vaiheessa – naisten pilkkaamisessa ei ole mitään hauskaa

    10. 10

      Hurjat terveyserot jakavat Suomea – katso kartalta, mitä kunnassasi sairastetaan

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Kuvakooste pääkaupunkiseutua riepotelleen myrskyn tuhoista

    2. 2

      Tutkija jakoi parisuhteet viiteen eri tyyppiin eroamisen todennäköisyyden mukaan – ”Lapset ovat hyvä syy laittaa hyvä suhde kuntoon”

    3. 3

      Lauantaina salamoi yli 6 000 kertaa, Kiira-myrskyn tuhoja raivataan koko sunnuntai – ”Ihme, ettei mitään vakavampaa sattunut”

    4. 4

      Yhteenveto Espanjan terrori-iskuista: Ainakin 14 kuoli Barcelonaan tehdyssä iskussa – uhrien joukossa ei suomalaisia, kertovat Espanjan viranomaiset

    5. 5

      Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa

    6. 6

      Järjestyksen­valvojat heittivät kaksi naisesiintyjää ulos alueelta Flow’ssa – festivaali hakee esiintyjille korvauksia

    7. 7

      Espoolainen Eva ei pelkää mitään muuta niin paljon kuin naapurissa asuvaa ex-miestään – ”Minun kulttuurissani ajatellaan, että miehellä on oikeus lyödä naistaan”

    8. 8

      ”Näin säästin kymppitonnin vuodessa” – Bloggari Julia Thurén puhuu avoimesti rahasta ja kannustaa muita tekemään samoin

    9. 9

      Ministeriö vaatii korkeakouluja luopumaan työläistä pääsykokeista jo ensi keväänä – näin muutos vaikuttaa korkeakouluun pyrkiviin lukiolaisiin ja välivuotta viettäviin

    10. 10

      On yksinkertaisesti väärin olla rikas

    11. Näytä lisää