Valikko

Verdunin verilöyly alkoi tasan sata vuotta sitten

Tasan sata vuotta sitten Ranskan ja Saksan rajaseudulla Verdunissa alkoi taistelu, jonka veroista ihmiskunta ei ollut koskaan kokenut. Helsinkiä pienemmällä alueella kuoli kymmenen kuukauden aikana satojatuhansia miehiä. Euroopan yhdentyminen oli vielä kaukana.

Colin ja François ovat 15-vuotiaita ranskalaispoikia, Bretagnesta. He viettivät helmikuussa viikon vaihto-oppilaina Suomessa.

Illallispöydässä, jälkiruuaksi syödyn suklaajäätelön ja salmiakin jälkeen, sanoin pojille, että olen lauantaina lähdössä Verduniin. Onko tuttukin paikka?

Poikien silmät syttyivät. ”Verdun!” Heidän mukaansa kaikki Ranskan koululaiset tietävät tuon pikkukaupungin aivan maan koillisnurkassa.

”Se on emblemaattinen.” François käytti hienoa sanaa – siis tunnusmerkillinen. Verdun on käsite.

Koulussa siitä oli puhuttu paljon. Molemmat olivat myös käyneet Verdunissa, vaikka se on maan aivan toisella reunalla, ja kehuivat, että Verdun on hieno paikka.

Varsinkin Douaumont.

Verdunista käytiin tasan sata vuotta sitten Saksan ja Ranskan kesken kymmenen kuukauden mittainen taistelu. Se on usein mainittu ensimmäisen maailmansodan tai jopa koko maailmanhistorian suurimmaksi taisteluksi, mutta sellaista on tietenkin vaikea mitata. Joka tapauksessa Verdunissa sivistyneet eurooppalaiset suistuivat ennen kokemattomaan hulluuteen. Siitä tuli embleemi, kuten François sanoisi.

Il a fait Verdun– hän oli Verdunissa – on luonnehdinta, jota käytettiin Verdunin veteraaneista. Se selitti tarpeeksi.

Myös Saksassa Verdunista tuli uhrautumisen ja urhoollisuuden symboli. Sodan päätyttyä siitä syntyi sankarikultti. Kun se vielä yhdistyi suureen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen epäreilujen rauhanehtojen vuoksi, oli 1920-luvun lopulle tultaessa sana ”Verdun” loimuavalle kansallishengelle kuivaa tappuraa.

Niinpä on helppo ymmärtää, miten syvältä ranskalaisia ja saksalaisia kosketti, kun vuonna 1984 presidentti François Mitterrand ja liittokansleri Helmut Kohl seisoivat Verdunissa Douaumontin sankarihaudoilla käsi kädessä. Iso ja pieni mies tummissa päällystakeissa – etäällä toisistaan mutta käsi kädessä.

Väristykset kulkivat katsojien selkiä pitkin. Moni alkoi uskoa Euroopan yhteiseen tulevaisuuteen.

Verdunin rautatieasema on pieni ja hiljainen. Heti asemahallin julisteessa tervehtii viiksiniekka tykkimies. Laukkuliikkeen ikkunassa toivotetaan tervetulleeksi taistelukentälle. Ilman sotaa tätä kaupunkia ei tunnettaisi.

Verdunissa on vain 22 000 asukasta, ja on vaikea saada taksia näin lauantai-iltana. Hypermarket on sulkenut ovensa, ja kaduilla on tyhjää kuin suomalaisessa kirkonkylässä.

Huoltoaseman Bonjour-myymälä on kuitenkin auki. Nuori myyjätär lupaa soittaa taksin. Se ei ole helppoa, ja on aikaa katsella hyllyjä. Sipsejä, limsaa, karkkia, La Grande Guerre -pinssejä ja Verdun-tietokilpailupeli.

Vihdoin taksi tulee. Seuraamme Meusejoen rantaa, nousemme kukkuloille ja ajamme halki pimeän metsäseudun. Kuljettaja kertoo nyky-Euroopassa tuttua tarinaa: suljettuja tehtaita, työttömyyttä, hiljenemistä, alakuloa. Verdunissa oli terästeollisuutta, ja se oli vaurasta seutua, kuten koko Pohjois-Ranska. Nyt se on nuhruinen ja näköalaton. Varuskunnatkin ovat lähteneet. Saksasta ei ole uhkaa. Niin. Ei enää.

Sata vuotta sitten, alkuvuodesta 1916 sota on pysähtynyt Verdunin pohjois- ja itäpuolelle. Rintamalinja tekee kiusallisen mutkan, ja sellaiset rypyt harmittavat kenraaleja.

Näennäisesti sota on toisaalla, mutta kaikessa hiljaisuudessa saksalaisten linjojen takana tapahtuu. Alue on suljettu ulkopuolisilta. Saksalaiset rakentavat sinne kymmenen uutta rataosuutta ja parikymmentä juna-asemaa. Pistoraiteita työntyy Verdunin pohjoispuolisiin metsiin, ja pienet moottorijunat puksuttavat tuoden kokonaisia junallisia höyryjyriä, tientekoon.

Rataa pitkin tulee terästankoja, sementtiä, lautoja, soraa, piikkilankaa, kaapelia. Metsiin rakennetaan betoniasemia, kasarmeja, sairastupia, puhelinverkko, leipomoita, pajoja, vesijohtoja, kaivoja. Pieni joki padotaan tekojärveksi. Lähiseudun lentokentille piilotetaan pitkälle toista sataa lentokonetta.

Puiden väliin on viritetty naamioverkkoja. Niillä peitetään tieosuuksia, joilla ei ole puuston suojaa. Maalarit saavat töitä: kaikki maastoväritetään ja naamioidaan. Yksi heistä on kuuluisa saksalainen ekspressionisti FranzMarc. Hän on 36-vuotias tykistön luutnantti, Der Blaue Reiter -taiteilijaryhmän perustaja yhdessä WassilyKandinskyn kanssa.

Marc vitsailee kirjeissään käyttävänsä patterinsa naamiopeitteissä pointillistista tyyliä, koska pitää sitä hämäävimpänä, mutta suosivansa myös Monet’ta ja Kandinskya. Hän ei voi kuitenkaan käyttää syviä, hehkuvia värejään, joista hänet tunnetaan, sen paremmin kuin eläinhahmojaan. Mutta muotoja rikkova kubismi sopi naamiointitarkoitukseen hyvin.

Kaikkialla kaivetaan, varsinkin öisin. Syvälle kukkuloiden kylkiin syntyy pitkiä betonisia Stolleneita. Sana tarkoittaa paitsi pitkomaista saksalaista joulupullaa myös maanalaista miehistösuojaa, jossa saattoi olla kolmekin kerrosta. Yhteen Stolleniin tungetaan yli tuhat miestä.

Kapeimmat junaradat ovat vain kuusikymmentä senttiä leveitä, ja ne kulkevat muutaman sadan metrin päähän rintamalinjasta. Niillä tuodaan ammuksia tykeille. Rataa pitkin kuljetettaisiin haavoittuneita toiseen suuntaan. Lähikaupunkien sairaalat on evakuoitu. Siellä on odottamassa satoja tyhjiä vuodepaikkoja.

Niin, tykit. Niitä tuodaan tässä vaiheessa yli 1 200, myöhemmin lisää. Suurimmat ovat 420-millisiä mörssäreitä, Paksuja Berttoja. Ne ovat kansallisen ylpeilyn aihe. Paksu Bertta on niin painava, että sitä on kuljetettava kahden veturin vetämänä osiin purettuna monessa vaunussa. On rakennettava raiteet perille asti ja kaivettava syvä kaivanto. Se täytetään betonilla, johon mörssäri upotetaan. Kuivuttuaan se saadaan irti vain räjäyttämällä.

Kun Paksu Bertta pamahtaa, ikkunat särkyvät parin kilometrin säteellä, ja lähes tonnin painoinen ammus lentää 15 kilometrin päähän.

Mutta vielä on hiljaista. Ranskalaiset eivät aavista, mitä metsissä tapahtuu. Sataneljäkymmentätuhatta saksalaista on ryhmittymässä hyökkäykseen kohti Verdunia.

Ei ole satelliitteja, lentokoneetkin hätistetään pois. Taivaanrantaan nousee pitkulainen möhkäle, ranskalaisten tähystyspallo, jota kutsutaan makkaraksi. Sillä yritetään kurkkia, mitä saksalaisten puolelle kuuluu. Ei ole vakoilijoitakaan, jotka valepukuisina kuuntelisivat kahviloissa korvat hörössä. Satunnaiset vangit ja loikkarit kertovat, mitä on tapahtumassa, mutta ranskalaisten päällystö ei usko heitä.

Verdun on nyt maailman parhaiten suojattu kaupunki. Ei ole hätää. Kaupunkia ympäröi kehissä 20 linnoitusta, joiden välissä on lähes 40 pienempää varustusta. Tärkein on Douaumont, korkean kallion harjalla. Se on syvälle kallioon istutettu kuusikulmainen tappi, josta nousee vain matala yläosa. Kaksi ja puoli metriä paksun betonilaatan päällä on paksu hiekkapatja. Suojakupujen teräs on puoli metriä paksua.

Douaumontista näkyy joka suuntaan. Sitä ympäröivät syvät vallihaudat, joihin tulija joutuu konekiväärien ristituleen. Douaumont on maailman vahvin linnoitus.

Mutta vielä on aivan hiljaista.

Alkaa sataa lunta. Sata vuotta sitten.

Herään vaatimattomassa hotellissa Damvillersissä, jossa silloin majailivat saksalaiset joukot. Damvillers on ikivanha kylä, jonka talot painautuvat toisiinsa ja jonka läpi maantie mutkitellen pujahtaa. Näin sunnuntaiaamuna on auki vain boulangerie, josta ihmiset tulevat patongit käsissä. Ahtaat kadut, harmaa kirkko, kirkon edessä sotasankarien muistomerkki.

Helmikuussa 1916 sataa paksusti räntää. Hyökkäystä on lykättävä. Tykkien tulta ei voi ohjata tähystyspalloista, jos ei ole näkyvyyttä. Saksalaisten betonisissa Stolleneissa on kylmää, kurjaa ja ahdasta. Yli tuhat miestä palelee ja pitkästyy, syö säilykelihaa, kärsii vatsavaivoista ja epäilemättä kertoo kakkahuumorijuttuja.

Sään paranemista saadaan odottaa vielä yhdeksän päivää, 21. helmikuuta saakka.

Vielä kurjempaa on ranskalaisilla. He kyyhöttävät kyhätyissä taisteluhaudoissaan. Toisin kuin saksalaisilla, ranskalaisten taisteluhaudoissa ei ole kunnon ojitusta, vaan ne täyttyvät vedestä polvea myöten. Maa on pehmeää, ja lieju tarttuu kuin liima. Se on petollisen liukasta, sen havaitsen kohta itsekin.

Ranskalaiset joukot muodostavat sekalaisen kirjon: heitä on Bretagnesta, Normandiasta, Picardiesta, Pariisin ympäristöstä. Moni on aivan lähiseuduilta. Mutta joukossa on myös punalakkisia zuaaveja – Algeriasta tulleita valiojoukkoja sekä marokkolaisia, tunisialaisia ja senegalilaisia sotureita eksoottisissa asuissaan. Nyt kaikki ovat kääriytyneet peittoihin.

Hiljaisuus jatkuu.

Lähden kävelemään kohti Douaumontia, niin kuin saksalaisten XVIII armeijakunta teki. Matkaa tulee yli 20 kilometriä.

Maaseutumaisema on leveästi keinuvaa maininkia, harmaita kyliä, joissa talot ovat kylki kyljessä aivan kuin pelkäisivät. Kuraa ja lannanhajua. Kirkonkello soi, ja toisen kylän kirkon kellot vastaavat. On sunnuntaiaamu, messu alkaa. Hostia nousee, ja viini muuttuu taas kerran Kristuksen vereksi.

Tällaisesta maisemasta useimmat ranskalaissotilaat tulivat. Vuonna 1916 Ranska oli perin maatalousmaa. Maalla oli sopeuduttu elämään vuodenaikojen vaihtelun mukaan, totuttu valon ja lämmön rajoituksiin, kuraan, sateeseen ja kovaan työhön. Ranskassa asuttiin juuri näin: pienissä kylissä, kiinni muissa, sosiaalisesti ja aina silmien alla. Oli härkiä ja hevosia. Paljon käsityöläisiä: vasuntekijöitä, tynnyrintekijöitä, nahkureita, seppiä, teurastajia.

Kirkko oli keskellä kylää, ja siellä oli pappi, jota kumarrettiin. Kaupunkeihin muutto oli tosin jo alkanut. Niissä olivat suuret tehtaat, Renaultit ja Citroënit, kymmentuntiset pakkotahtiset työpäivät ja ankara kuri.

Ranska oli jyrkkä luokkayhteiskunta. Aateliset, virkamiehet ja porvarit elivät ihan toista Ranskaa, sitä, jonka tunnemme romaaneista ja maalauksista. Niissä hintelät olkihattupäät vetelehtivät kahviloissa ja naiset keimailevat povi huokuen. Siihen luokkaan kuuluvia miehiä oli täälläkin. He olivat upseereita, ratsastelivat hevosillaan, söivät ravintoloissa ja nukkuivat mukavasti majapaikoissaan. Usein puhuttiin yleviä kirjallisuudesta.

Miehistö tunsi paremmin köyhyyden, tuberkuloosin ja alkoholismin. Se oli karkeaa, känsäkouraista porukkaa, joka puhui ranskaa kovaan ääneen molottaen.

Kaikki oli kutsuttu puolustamaan isänmaata ja Ranskan kunniaa, ja he olivat lähteneet innoissaan. Isänmaallisuus oli hehkuvaa, siitäkin huolimatta, että he seisoivat jalat märkinä räntäsateessa ja mudassa. Jalassa ei sentään ollut enää samoja kirkkaanpunaisia housuja kuin sodan alussa.

Juuri tässä kohdassa Bois-des-Cauresin, Pähkinämetsän, alarinteessä olivat saksalaiset. He tulivat Hessenin osavaltiosta, Frankfurtin ympäristöstä, jossa on paitsi peltoja myös sankkoja lehtimetsiä, samanlaisia kuin tämä Bois-des-Caures. Nyt rungot ovat paljaat, ja ruskea lehtimatto on paksu ja märkä.

Enimmäkseen saksalaisetkin olivat perunalla ja viilillä kasvatettuja vantteria maalaispoikia. Molempia yhdistivät samat mietteet kylän tytöistä, sama ikävä äitiä ja isäukkoa, samat haaveet tuoreesta verimakkarasta ja saapasparista. Oli kilpailtu ja uhiteltu kaverien kanssa, koettu ensisuudelma, ratkottu naisvartalon mysteeriä. Oli esikoisia ja kuopuksia, ainoita poikia ja pitkän veljessarjan lenkkejä; tuoreita aviomiehiä, huolekkaita isiä.

Myös saksalaiset olivat lähteneet innoissaan puolustamaan keisaria fransmanneja vastaan. Ja millaiset tykit heillä olikaan!

Franz Marc on myös halunnut vapaaehtoisena sotaan kuten muutkin taiteilijat. Siitäkin huolimatta, että Saksa ja Ranska ovat hänelle yhtä tuttuja, hän on kaksikielinenkin ja elänyt pitkiä aikoja Pariisissa, matkustellut ympäri Eurooppaa. Hänellä on runsaasti ranskalaisia taiteilijaystäviä. Nyt hän käy heitä vastaan sotaa.

Franz Marcin mielestä Eurooppa on sairas ja sota olisi sille puhdistava kokemus. Kirjeissään hän puhuu sovituksesta. Hän pohtii taidetta ja Tolstoita– ja ihastelee patterinsa ammuntaa.

Mutta viime syksystä lähtien Marcin mieli on alkanut muuttua. Paras ystävä, toinen ekspressionisti, August Macke on jo kaatunut. Aluksi hän jaksoi ylistää tämän antamaa uhria, mutta nyt hän kirjoittaa kirjeessään: ”Tämä sota on katala ihmisloukku.”

Kotiin on jäänyt vaimo Maria, jolle hän kirjoittaa kaipaavia kirjeitä. Juuri on tullut tieto, että Franz Marc on valittu niiden tärkeiden saksalaisten joukkoon, jotka vedetään pois rintamalta. Hän on Verdunin itäpuolella. Upseerina hänellä on ollut aikaa kirjoittaa kirjeitä ja tehdä luonnoksia lehtiöönsä.

Marc on tunnettu hevoskuvistaan: sinisistä, punaisista, keltaisista hevosista. Eläimet edustavat hänelle turmeltumattomuutta ja puhtautta. Eläinten maailma on ihmisten maailmaa henkistyneempi, menetetty paratiisi. Kirjeissään hän kantaa huolta vanhasta koirastaan ja tekee kipeän lopettamispäätöksen.

Siviilissä hän pääsisi taas maalaamaan.

”Ole vain rauhallinen ja pidä huolta itsestäsi: palaan kyllä luoksesi. Sota loppuu vielä tänä vuonna. Nyt täytyy lopettaa. Panen kirjeen sairaskuljetuksen mukaan.”

Metsäinen tie Bois-des-Cauresissa nousee jyrkästi. Liikennemerkki varoittaa hyppäävästä kauriista. Niitä on paljon, samoin villisikoja. Tätä mäkeä armeijakunnallinen saksalaisia, 30 000, ehkä peräti 50 000 miestä, lähtee nousemaan 21. helmikuuta 1916, kun he vihdoin pääsevät niistä kylmistä betonisuojistaan.

Ylhäällä pitkän mäen päällä on pieni peltoaukea. Toisella laidalla odottavat ranskalaiset. Saksalaisia on monta kertaa enemmän. Koko metsä kuhisee väkeä, mutta silti on hiljaista.

Tuhatkaksisataa tykkiä on ampumavalmiina.

Kello 7.15 ilmakehä repeää ja maankuori nousee ilmaan. Eikä enää laskeudu. Ilmassa on kiveä, mutaa, puunkappaleita. Ja vinkuvaa, suhisevaa rautaa – kuin kirveenteriä ja moukareita. Maaperä keikkuu, mitään kiinnekohtaa ei ole. Ihmisen valtaa sama avuttomuus kuin maanjäristyksessä. Aistit lyödään turraksi: korvat ovat lukossa, ja savu on vienyt näön.

Sen keskellä tärisevät ihmisruumiit täynnä hienonhienoja yksityiskohtia: hermoston hämähäkinseittiä, hauraita verisuonia, silmien verkkokalvoja, limakalvoja, rauhasia, kivespusseja, ohuen kallon sisällä ihmeelliset aivot.

Ranskalaisten asemiin ammutaan miljoona kranaattia yhdessä päivässä.

Koko metsä katoaa. Maisema muuttuu avotunturiksi.

Miehistösuojat ja bunkkerit romahtelevat, juoksuhaudat tasoittuvat, moni hautautuu.

Seuraavana päivänä ammutaan toiset miljoona kranaattia. Sitten vasta lähtee jalkaväki liikkeelle. Liekinheittimet suihkuttavat kuoppiin ja koloihin palavaa nestettä.

Saksalaiset eivät odota kohtaavansa enää eloonjääneitä. Mutta everstiluutnantti Henri Driant jääkäreineen nousee vastarintaan. Sitten hänkin kaatuu. Se on perin urhoollista, mutta viivyttää saksalaisia vain hetken.

Driant on tämän metsän sankari, hänellä on täällä parikin muistomerkkiä. Driantia arvostettiin myöhemmin paitsi Ranskassa myös Saksassa niin paljon, että muuan saksalainen paronitar, jonka mies löysi Driantin ruumiin, lähetti tämän leskelle Driantin jälkeenjääneet esineet. Mukana seurasi myötätuntoinen kirje.

Ranskalaiset vetäytyvät kilometrin pari. Sen suurempaa voittoa ei saksalaisille tule, sillä takaa-ajo juuttuu mutaan. Maasto on ammusten myllertämää liejukkoa, johon pyörät ja saappaat uppoavat. Yksittäinen tykki tarvitsee liikkuakseen kymmenkunta hevosta.

Hevosia kuolee tuhansittain, niiden irvistäviä raatoja on huoltoteiden varret täynnä.

Franz Marc on kauhuissaan. Hän kertoo nähneensä, kuinka yksi keskitys surmaa 97 hevosta. Harmaassa, liejuisessa maisemassa niiden ammottavat haavat ovat ainoat väriläiskät.

Kävelymatkastani tulee lopulta 30 kilometrin mittainen. On pakko kulkea kiertoteitä ja merkittyjä polkuja, sillä maastossa on edelleen ammuksia. Niitä löytyy yhä joka vuosi 10–12 tonnia. Nytkin on löytynyt yksi, ja tie on suljettu.

Onneksi reppuni on kevyt. Ranskalaisilla sotilailla oli lähes 40 kiloa selässään. Kaksi huopaa, varakengät, lapio, ehkä suuret lankaleikkurit, neljän päivän muona, kaksi litraa pinardia– nuorta punaviiniä –, kolhoja käsikranaatteja, kaasunaamari, kenkäharja, tupsullinen yömyssy, peltistä kippoa ja kuppoa. Ensiside oli mitätön puuvillalappu.

Ylipäänsä Ranskan armeija eli edellistä vuosisataa, Saksa 1900-lukua. Päässä ei sentään enää ollut pitkälippainen képi vaan pieni, koristeellinen kypärä. Vielä sodan alussa ranskalaiset oli puettu kirkkaanpunaisiin housuihin, jotta rynnäkkö näyttäisi oikein pelottavalta. Nyt univormut oli vaihdettu pehmeään, harmahtavaan siniseen. Se oli bleu horizon, taivaanrannan sininen, ja siitä tuli isänmaallinen väri.

Joka miehellä rehottaa komea parta. He ovat poiluja, karvaisia.

Ylimykselliset upseerit ratsastelivat hevosillaan ja uskoivat uljaisiin pistinrynnäköihin, joihin lähdettiin Marseljeesia laulaen, vaikka se oli siihen mitä epäsopivin melodia. Tykistöä väheksyttiin, samoin konekiväärejä. Linnoituksissa piileskeleminen oli ranskalaiselle häpeällistä. Sodassa oli kysymys kunniasta.

Talvisessa metsässä ei liiku juuri ketään. Näkyy oransseja läikkiä: metsästäjät ovat asettuneet ketjuun väijymään kauriita tai villisikoja.

Katselen ympärilleni. Maasto on yhä kuin munakennoa, vaikka kranaattikuopat ovat sadassa vuodessa tasoittuneet ja metsä kasvanut päälle. Verdunissa ammuttiin kymmenessä kuukaudessa ainakin 30 miljoonaa kranaattia, mutta luvut ovat epäluotettavia. Kranaatteja tehtiin monissa tehtaissa, niitä kuljettivat tuhannet junat, ne kannettiin tykeille ja ammuttiin tänne. Tämä oli materiaalisotaa, jossa kysyttiin, kumpi pystyi suurempaan tuotantoon.

Mitään järin näyttävää ei metsissä tapaa. Helsingissä lähimarketin reunalla ja koirankävelytyslenkillä näkee paljon vaikuttavampia ensimmäisen maailmansodan aikuisia rakennelmia. Mutta ne saivatkin jäädä rauhaan.

Silloin tällöin vastaan tulee hauta. Yksinäinen risti. Tuossa kuusen juurella on yksi, pidän siinä sadetta. Se on pystytetty 24-vuotiaalle ratsuväen luutnantille Jacques Louis Lyonille. Hän ei ole haudassa, hän on kadonnut.

Kurjet huutavat taukoamatta. Se sopii hyvin tunnelmaan. Venäläiset sanovat kuolleiden sotilaiden sielujen muuttuvan kurjiksi.

Vihdoin ylhäällä näkyy l’Ossuaire, luutorni. Olen perillä, kunhan vain jaksan. Viimeinen mäki on rankin. Sen päällä on Douaumont.

Juuri Douaumontin piti olla valloittamaton. Siksi se jätettiin lähes tyhjilleen, eikä sisällä olleilla ollut edes yhteyksiä ulkomaailmaan. Mutta sitä saksalaiset eivät tienneet.

On epäselvää, ketkä valtasivat maailman vahvimman linnoituksen Douaumontin, mutta joka tapauksessa se kävi helposti. Upseerit ottivat tietysti kunnian ja kiistelivät siitä vuosia. Mutta sodan jälkeen selvisi, että muuan thüringeniläinen kersantti Kunze oli kahden alaisensa kanssa päässyt sisään pienestä ampuma-aukosta, yllättänyt sisällä olleet hölmistyneet ranskalaiset ja lukinnut heidät kammioonsa.

Linnoituksen sokkeloissa Kunze oli eksynyt kahdesta toisesta miehestä. Hän oli törmännyt tyhjään upseerien ruokasaliin, jossa oli täysi ruokapöytä, ja käynyt ahmimaan nälkäänsä. Viinikin oli maistunut. Sillä välin vangit pääsivät pakoon. Mutta Douaumont jäi saksalaisille.

Kunze-tarina esiintyy monessa lähteessä, mutta sekin on kiistetty. Joka tapauksessa syvälle kallioon louhitun, panssaroidun Douaumontin sai se, joka sattui kokeilemaan ovea.

Se oli sensaatio. Douaumont on vallattu! Keisari ja koko Saksan kansa riemuitsi. Ensimmäinen puhelimeen ehtinyt upseeri, luutnantti von Brandis, joka oli ilmoittanut valtauksesta, julistettiin kansallissankariksi. Hän kiersi vuosikymmenen ajan pitämässä kouluissa esitelmiä uroteoistaan.

Vihdoin olen perillä. Nousen linnoituksen katolle. Paikalla ei ole ketään, ja alkaa olla pimeää, mutta maisema on laaja. Sata vuotta sitten otetuissa kuvissa se näyttää kuulta.

Katto on yhtä kuoppaa, sillä Douaumontiin ammuttiin kymmenen kuukauden aikana 120 000 kranaattia, eikä se siltikään hajonnut. Sisällä olijoille räjähdykset ovat olleet kaameita iskuja, joissa korvat halkeavat, sisäelimet tärähtävät. Olo on kuin kirkonkellon sisällä.

Mutta nyt on hiljaista. Silti tuntuu, kuin ääni olisi jättänyt maisemaan jäljen.

Ilta tihenee, tähdet tulevat esiin. Pimeässä paukkuu kolme lippua: Ranskan, Saksan ja EU:n.

EU:n lippu liehuu täällä monessa paikassa. Täällä sillä on merkitystä.

Ranska ja Saksa ovat kaksi erilaista maata, monessa mielessä vastakkaiset. Ne ovat ottaneet yhteen monet kerrat. Kuten Intia ja Pakistan.

Viime vuosisata oli vielä Euroopan. Vuonna 1900 neljännes maailman ihmisistä asui täällä. Nykyisin meitä on seitsemän prosenttia. Pariisi, Lontoo, Berliini sekä New York olivat maailman tärkeimmät kaupungit. Maailma tapahtui Euroopassa. Niinpä siellä alkanut sotakin oli maailmansota.

Mutta Verdun merkitsi muutosta. Koko maailma seurasi, mitä täällä tapahtui, tarkasti. Sillä Verdun puolustautui vielä kymmenen kuukautta, vaikka Douaumont olikin menetetty.

Sellainen tarina tehoaa amerikkalaisiin. He päättivät lähteä mukaan, auttamaan näitä urheita ranskalaisia. Yhdysvallat saapui Eurooppaan, tunnetuin seurauksin.

Se sai tulla vielä uudelleen 30 vuotta myöhemmin, kun Euroopasta alkoi toinen maailmansota. Sitten, vuonna 1984, Mitterrand ja Kohl pitävät Verdunissa toisiaan kädestä. Heillä on unelma yhdistyneestä Euroopasta.

Ja ihan tuossa lähellä on pieni viininviljelijöiden kylä Schengen, paikassa, joka oli pitkään mitä kireintä rajaseutua.

Eurooppa alkaa olla vanha. Sen ikäpyramidit keikkuvat, ja se alkaa olla täynnä eläkeikäisiä. Ei siitä enää ole johtajaksi. Vanhat haluavat rauhallista elämää, eivät sankareiksi. Yhdentyminenkään ei mennyt kovin hyvin.

Kun Angela Merkel ja François Hollande kohtaavat Verdunissa ensi toukokuussa, ovat tunnelmat Euroopassa perin toisenlaiset kuin 1984. Koko yhteisö uhkaa hajota, mutta tärkein asia, rauha, on sentään säilynyt.

Douaumontissa tapahtui munaus toisensa perästä. Toukokuussa 1916 saksalaissotilas keitteli kahvia ammuslaatikon päällä. Ammusvarasto räjähti, ja 679 kuoli. Linnoituskin vähän särkyi.

Seuraavana syksynä ranskalaiset onnistuivat valtaamaan linnoituksen takaisin. Sitä oli möyhennetty monta kuukautta, valtausyrityksissä oli kuollut kymmeniä tuhansia, mutta kun ranskalaiset pääsivät sisälle, linnoitus oli tyhjä.

Kymmenen kuukauden aikana vallattiin kukkuloita ja linnoituksia, edestakaisin, jopa 14 kertaa. Jauhettiin ja jauhettiin.

Suuri osa kaatuneista tietenkin silpoutui kranaateista. Moni tukehtui sortuvissa suojissa, moni hukkui mutaan ja sadeveteen. Mainitsinko jo kaasun, pelätyt vihreällä ristillä merkityt kranaatit? Ilmaa raskaampi kaasu laskeutui koloihin ja kaivantoihin, keuhkot täyttyivät nesteellä, ja miehet tukehtuivat sylkeensä.

Ruumiit jäivät kentälle, ne peittyivät maaryöppyjen alle, toiset räjähdykset nostivat ne taas esiin ja hautasivat jälleen, riepottivat ja repivät hajalle. Verdunin hajusta on usein kerrottu: siinä sekoittuivat mätänevät ihmisjäänteet, räjähdysaineet, kaasut.

Moni kertoi pelänneensä eniten elävältä hautautumista, sillä sotaa käytiin ahtaissa tunneleissa ja suojakammioissa.

Saksalaisessa Heimat-televisiosarjassa on kohtaus, jossa yksi päähenkilöistä saapuu siirtolaiseksi New Yorkin Ellis Islandille. Hän kohtaa siellä toisen saksalaisen. Tämä on hullu. Saksalainen kertoo olleensa Verdunissa ja oli ollut hautautua elävältä.

Kuukausiliitteen ilmestymiseen nähden päivälleen sata vuotta sitten, 5. maaliskuuta, saksalaisten eteneminen on alkanut tyssätä.

Eilen kaatui Franz Marc. Tiedusteluretkellä hevosen selässä häneen osui kaksi sirpaletta. Der blaue Reiter. Sininen ratsastaja, on kuollut.

Kaksi tuntia ennen kuolemaansa hän on kirjoittanut vaimolleen kirjeen, jossa iloitsee kotiin pääsystä: ”Näiden karmeiden tuhon kuvien keskellä ajatusta kotiinpaluustani ympäröi sanoinkuvaamattoman herttainen sädekehä.”

Paljonko miehiä sitten kaatui Verdunissa? Arviot vaihtelevat alle 100 000:sta jopa puoleentoista miljoonaan. Yleisimmin arvellaan, että neljännesmiljoona kuoli ja puoli miljoonaa haavoittui. Tarkkaa määrää on vaikea sanoa. Sota-aikana lukuja salattiin ja sensuroitiin.

Pimenevässä illassa lähestyn Douaumontin hautausmaata. Valkoiset ristit hohtavat kuin luut. Ne ovat tiuhoissa sotilaallisissa riveissä, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Kaukana ne sulautuvat yhdeksi valkeaksi sumuksi.

Ristejä väitetään olevan 15 000, noin divisioona. Hautausmaatoimiston kartassa on tosin vain noin 12 000. Parilla tuhannella ei ole Verdunissa niin väliä. Divisioona meni yhtä kukkulaa vallatessa, särkyi kuin kahvikalusto.

Katsotaanpa nurkimmaista. Hän on CamilleJacquel, kaatunut 25.10.1916. Lisäksi kerrotaan vain sotilasarvo ja yksikön numero.

Hänen vieressään on zuaavi Pohjois-Afrikasta, JosephFelixBremond.

Muslimihautoja on myös, vinosti Mekkaan päin. Marokkolaiset, algerialaiset ja tunisialaiset sotilaat olivat Verdunissakin ratkaisevassa asemassa. Näiden ihmisten jälkeläiset asuttavat nyt Pariisin lähiöitä eivätkä vieläkään koe olevansa ranskalaisen yhteiskunnan jäseniä.

Hautausmaita on Verdunissa monia muitakin, tämä on vain niistä suurin. Mutta hautoihin pääsi vain harva. Suurin osa jäi kentälle ja pirstoutui. Kalmoja ja luita löytyy edelleen.

Luut on koottu ossuaarioon, luukammioon. Se on pitkänomainen rakennus, jonka keskellä on 42-metrinen torni. Kornia kyllä torni muistuttaa jättiläiskranaattia. Ossuaarion sisällä

130 000 tunnistamattoman vainajan luut yhdessä läjässä, saksalaiset ja ranskalaiset sekaisin.

Kun kurkistan kellarikerroksen pikku ikkuna-aukoista, luuläjästä tuijottaa vastaan pääkalloja tyhjillä silmäaukoillaan.

Tämä on nekropolis, kuolleiden kaupunki.

Presidentti François Mitterrand on kertonut, että hän teki aloitteen tarttua kädestä. Se tapahtui juuri tässä.

Mitterrand sanoi, että ele oli spontaani. Päämiehet olivat ystäviä. Mitterrand tiesi, että Kohlin isä oli taistellut Verdunissa, tiettävästi haavoittunutkin.

Myös presidentti Charles de Gaulle sai Verdunissa pistimestä ja joutui vangiksi. Monet tulevat natsijohtajat taistelivat Verdunissa, esimerkiksi kansallissosialistisen puolueen varajohtaja Rudolf Hess, samoin tulevat marsalkat Paulus, vonManstein, vonBrauchitsch, vonKeitelsekä panssarikenraali Guderian.

Ja tietenkin Verdunissa oli yksi suomalainenkin. Hän on merimies EmilLaine, joka oli neljän muun suomalaisen kanssa jäänyt Marseillen satamaan. Uutta pestiä ei saatu, joten miehet lähtivät vapaaehtoisiksi Ranskan armeijaan. Kaksi heistä kuoli heti sodan alussa.

Laine sai Verdunissa pistimestä rintaansa mutta selvisi ja joutui vielä Sommellekin.

Elokuvissa Verdunissa taistelee myös nuori Indiana Jones. Hän on peräti Douaumontissa, moottoripyörälähettinä, kaksitasolentokoneet ahdistelevat häntä. Seikkailija lähtee vakoilemaan saksalaisten linjoihin ja pääsee salakuuntelemaan komentobunkkeriin asti. Siellä upseerit juovat teetä ja hölisevät. Jones kuulee, että rintamalle on tulossa kaksi Paksua Berttaa, ihmeasetta, joilla aiotaan ampua hyökkääviä ranskalaisia. Jones kiitää varoittamaan kenraali Pétainia ja pelastaa ranskalaiset.

Hädän hetkellä ranskalaiset vaihtoivat Verdunin rintaman päälliköksi 60-vuotiaan, ansioituneen kenraali Pétainin. Hän ehkä pelastaisi Verdunin.

Mutta missä Pétain oli? Häntä ei löytynyt mistään.

Adjutantilla oli aavistus. Hän lähti Pariisiin etsimään. Kello kolmelta yöllä hän herätti Pariisin Gare du Nordin vieressä olevan Hotel Terminuksen omistajattaren ja vaati saada tietää, missä huoneessa Pétain on. Hän vetosi, että kysymys oli Ranskan elämästä tai kuolemasta.

Oven edessä olivat kenraalin saappaat ja pienet naiselliset kengät. Adjutantti koputti. Oli hätätilanne.

Kenraali tuli avaamaan hyvin niukasti pukeutuneena ja sanoi olevansa valmis lähtemään, jahka on täyttänyt toisen velvollisuutensa.

Nämä ovat näitä ranskalaisten tarinoita.

Mutta Pétain teki ihmeen, pelasti Verdunin. Hän muutti taktiikkaa, säästi sotilaita, loi kierrätyksen, jossa oltiin kymmenen päivää etulinjassa, kymmenen taempana ja kymmenen reservissä. Näin peräti 70 prosenttia ranskalaista sotilaista tuli sotineeksi Verdunissa. Siitä tuli yhteinen kokemus, Verdunin sukupolvi.

Shakissa toistuu tilanne, jossa pelaajat syöttävät toisilleen nappuloita. Niin tehdään varsinkin sotilaitten kanssa. Yksi minulta, yksi sinulta; toinen minulta, toinen sinulta. Pelilaudalle tulee tilaa, ja jos näissä vaihdoissa menettää viisi nappulaa mutta vastustaja menettää kuusi, on päässyt voitolle. Niin ajateltiin Verdunissa. Jos meiltä kuolee 10 000, niin vastustajalta kuolee 11 000.

Saksan kenttäarmeijan päällikkö kenraali von Falkenhayn kertoi sodan jälkeen, että hänen ideansa oli vuodattaa Ranska kuiviin (weißbluten). Hänellä ei ollut aikomustakaan vallata Verdunia vaan haastaa ranskalaiset yhä uusiin vastahyökkäyksiin, koska näiden sotilaalliseen ajatteluun kuului, että jokainen metri oli vallattava takaisin.

Ranskalaisilta loppuisivat nappulat ensin.

Falkenhaynin selitys kuulostaa jälkiviisaalta. Se on myös kiistetty. Kyllä saksalaiset halusivat Verdunin, sillä sen symboliarvo oli valtava, ja se kasvoi koko ajan. Siitä tuli pakkomielle.

Niin kuin Douaumontinkin. Kun se oli pudonnut syliin ja siitä oli noussut niin kova meteli, ei siitä enää voinut luopua.

Myös ranskalaisten olisi ehkä kannattanut luopua Verdunista, perääntyä parempiin asemiin, mutta eihän Verdunia voinut luovuttaa. Perääntyminen oli aivan ranskalaisten sotilasoppien vastaista. Sodan kitaan oli heitettävä yhä lisää miehiä, ettei näyttäisi häviäjältä. Oli kysymys kunniasta. La gloire.

Saksalaiset sotilaat nimittivät Verdunia veripumpuksi (Blutpumpe). Sinne joutuminen oli kuin kuolemantuomio, sillä joukkoja ei kierrätetty vaan kulutettiin loppuun.

Siitä tulee Verdunin maine. GünterGrassinPeltirummussa Oskar-poika pohtii univormunnappeja. Lapsilla oli tapana ennustaa napeista, mikä toisesta tulisi isona. Pappi, lukkari, talonpoika... Oskar arvelee, että kaikkien sotilaitten napeista viimeiseksi tulee aina Verdun.

Tähän Douaumontiin asti saksalaiset olivat ehtineet edetä päivälleen sata vuotta sitten. Olen kulkenut saman matkan. En jatka tätä pitemmälle.

On aika palata kaupunkiin. Taksi löytää minut pimeältä luutornilta, kun vilkutan sille taskulampulla. Kuski on sama.

Matkalla kaupunkiin hän kertoo, että hänen isoisänsä isä kaatui Verdunin kaakkoisreunalla.

Verdunia ei koskaan vallattu. Rintamalinja kulki edestakaisin, kunnes Saksan teollisuuden ja väestön voimat ehtyivät.

Usein huomautetaan, ettei Verdun ollut edes sodan verisin taistelu. Keväällä 1916 alkaa Sommejoen taistelu. Siellä tappiot – siis kaatuneet, kadonneet, haavoittuneet – olivat yli miljoona sotilasta, joista kaatuneita yli 300 000.

Mutta aluekin oli suurempi, sanovat Verdunin kannattajat. Kaatuneiden määrää usein liioitellaan. Vähän niin kuin miehet liioittelevat kengännumeronsa. Sodan jälkeen noussut pasifistinen liike tarvitsi sekin mahdollisimman suuria tappiolukuja.

On myös laskettu, paljonko kuolleita tuli hehtaaria kohden. Siinä kilpailussa Verdun pärjää hyvin: Sommella 12,31 kuollutta hehtaaria kohden, peräti 37,18 Verdunissa.

Ja jokainen kaatunut on ollut yksilö, jolla on perhe, ystävät, menneisyys ja haave tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut.

Täällä Pohjantähden alla -romaanissa on muuan Leppäsen Valtu. Hän on luvalla sanoen pahantapainen hulttio ja aina korttiveloissa. Kun Valtu joutuu talvisotaan, hän pelaa oitis päivärahansa korttiringissä ja kiertelee sitten lainailemassa muilta. Hän saa sirpaleen kasvoihinsa ja kuolee vähän sen jälkeen kun on lähtenyt vartiopaikaltaan mankumaan tupakkaa. Hän on ensimmäinen kaatunut, ja muut käyvät vaisuina läpi Valtun tavaroita. Löytyy vain leuhka valokuva ja pornografinen kuvasarja.

Valtusta tulee pitäjän ensimmäinen sankarivainaja, ja hän saa mahtavat hautajaiset. Jylhät puheet ja kunniavartiot. ”Monet kauniit toiveet lepäävät nyt tässä arkussa. Elämänsä kukoistukseen ehtinyt nuori mies on poissa”, lausuu kirkkoherra. Leppäsen Valtusta tuli esimerkki, kaikkien yhteinen vainaja, pyhä uhri.

Kunnioittaakseen kaatuneiden muistoa Ranskan hallitus päätti vuonna 1920 valita Tuntemattoman sotilaan.

Se tehtiin juhlallisesti. Verduniin tuotiin kahdeksan arkkua, kahdeksalta sodan rintamalta. Jokaisessa oli tunnistamaton vainaja. Nuori sotilas oli komennettu tekemään valinta.

Sotilas valitsi kuudennen arkun. Myöhemmin hän selitti valintaansa. Hän oli laskenut yhteen oman yksikkönsä 132:n numerot. Se teki kuusi.

Tämän omituisen vainajaruletin voittaja vietiin juhlallisesti Pariisiin.

Tuntematon sotilas laskettiin Riemukaaren alle. Se esittelee Ranskan sotilaskunniaa Napoleonista alkaen: taistelukenttiä, kenraaleja, voittoja. Myöhemmin paikalle sytytettiin ikuinen tuli.

Siellä hän nyt on, joku Leppäsen Valtu. Emme tiedä, kuka.

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää

    Luetuimmat

    1. 1

      Netissä on levinnyt jo vuoden ajan teoria, jonka mukaan Suomea ei ole olemassa – haastattelimme sen aloittajaa

    2. 2

      Kuvataiteilija ratkaisi Penrosen laattojen matemaattisen ongelman piirustuspaperilla ja taskulaskimella

    3. 3

      Mieheni ylennettiin reservissä – posti toi kutsun Ritarihuoneen tilaisuuteen juhlan jälkeen

    4. 4

      Äiti ja kolme lasta kuolivat tulipalossa Vuosaaressa – ”Helsingin mittakaavassa todella vakava suuronnettomuus”

    5. 5

      Palovaroittimet olivat jatkuva huolenaihe Vuosaaren palotalossa – turmakodissa ei ilmeisesti ollut varoitinta

    6. 6

      Turkisala järkyttyi S-ryhmän turkiskiellosta: ”Kyllä tämä päätös ihmetyttää turkiselinkeinoa ja maaseudun ihmisiä”

    7. 7

      Tämä kaikki pitää tietää uudesta Rogue One -elokuvasta – aikajana näyttää, mihin kohtaan Tähtien sota -leffahistoriaa se sijoittuu

    8. 8

      Perussuomalaisia äänestäneitä on palannut Sdp:n kannattajiksi – hinta on ollut kuitenkin kova

    9. 9

      Tähtitieteilijä Anne Liljeström ei ole nainen eikä mies – ”Harva ymmärtää kunnolla, mistä muunsukupuolisuudessa on kyse”

    10. 10

      Elossa on yhä satojatuhansia ihmisiä, jotka selvisivät keskitysleiriltä – Kuukausiliite kertoo natsien uhrien järkyttävistä kohtaloista

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Poikamme päätti kestää kiusaamisen ja homottelun – vanhojentanssien jälkeen hän viimein romahti

    2. 2

      Tähtitieteilijä Anne Liljeström ei ole nainen eikä mies – ”Harva ymmärtää kunnolla, mistä muunsukupuolisuudessa on kyse”

    3. 3

      Stressi jättää jäljen aivoihin – ja voi laukaista muistihäiriön, kertoo tutkija

    4. 4

      Äiti ja kolme lasta kuolivat tulipalossa Vuosaaressa – ”Helsingin mittakaavassa todella vakava suuronnettomuus”

    5. 5

      Naiset synnyttävät entistä myöhemmin – katso, kuinka moni sinua nuorempi tai vanhempi sai lapsen viime vuonna

    6. 6

      Mitä jos Linnan juhlien miehistä kirjoitettaisiin kuin naisista?

    7. 7

      Yksi atomiaikakauden suurista mysteereistä saattoi saada selityksen – Etelä-Atlantin kaksoisvälähdys oli todennäköisesti salainen ydinkoe

    8. 8

      Mieheni ylennettiin reservissä – posti toi kutsun Ritarihuoneen tilaisuuteen juhlan jälkeen

    9. 9

      Kuvataiteilija ratkaisi Penrosen laattojen matemaattisen ongelman piirustuspaperilla ja taskulaskimella

    10. 10

      Jasper teki 2-vuotiaana 200 palan palapelejä – lapsen lahjakkuuteen suhtaudutaan Suomessa usein häpeillen, sanoo asiantuntija

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Poikamme päätti kestää kiusaamisen ja homottelun – vanhojentanssien jälkeen hän viimein romahti

    2. 2

      Tähtitieteilijä Anne Liljeström ei ole nainen eikä mies – ”Harva ymmärtää kunnolla, mistä muunsukupuolisuudessa on kyse”

    3. 3

      Nainen meni kauneusklinikalle Helsingissä – päätyi öisen autokyydin jälkeen leikattavaksi omakotitaloon Viron Pärnussa

    4. 4

      Avarat kaula-aukot ja erottuvat nännit kohahduttivat Linnassa – Stylisti: ”Kaula-aukko voi olla antavakin, jos se on kaunis ja diskreetti”

    5. 5

      Kymmenien suomalaisten kauneusleikkaukset ovat menneet pieleen – Cheyenne Järvisen rintoihin jäi rujot jäljet

    6. 6

      Tuhannet koulutetut karkaavat Suomesta ulkomaille joka vuosi, ja entistä harvempi aikoo palata – ”Tämä on hirveän hälyttävä tulos”

    7. 7

      Ylen päätoimittajan mukaan ohjaaja Susanna Kuparinen loukkasi Sipilän vaimoa – Kuparinen: ”Järkytyin ihan hirveästi”

    8. 8

      HS seurasi pikkujoulujen viettoa Tallinnan-laivalla: ”Mennään hyttiin pussailemaan?” – ”Mennään vaan”

    9. 9

      44 vuotta vanhan elokuvaklassikon raiskauskohtaus järkyttää maailmaa – Miksi vasta nyt?

    10. 10

      Satavuotiaan Suomen juhlalikööriksi valittiin virolainen Vana Tallinn – Alkon hallintoneuvoston johto parahti: ”Ei voi olla totta”

    11. Näytä lisää