Näin Jouko Salomäestä tehtiin olympiavoittaja: suolla lyijyliivit niskaan, bunkkerissa painittiin pää hämäräksi

Nurmolaisessa piirongissa on tallessa Suomen viimeisin painin olympiakulta. Kun Jouko Salomäki kertoo, kuinka paljon hän teki mitalin eteen töitä, ymmärtää, miksei niitä ole tullut sen jälkeen.

Olympiafinaalin alkuun oli enää kymmenen minuuttia, kun painija Jouko Salomäki pyörtyi. Hän istui Los Angelesin kisojen painikeskuksen takahuoneessa, katsoi valmentajaansa Topi Sillanpäätä silmiin ja sanoi: ”Topi, tuo seinä kaatuu mun päälle.”

Sitten hän menetti tajuntansa.

Syynä oli pitkä puudutuspiikki, jonka Suomen joukkueen lääkäri Kauko Huikuri oli työntänyt Salomäen oikean puolen kylkiluita pitkin kohti luiden murtumakohtaa. Piikki ilmeisesti kosketti hermoa, kipu äityi sietämättömäksi, ja Salomäki tuupertui.

Herättyään hän kysyi heti, ehtisikö vielä painimaan.

Kyllä ehti. Salomäki käveli tokkuraisena kohti molskia ja selvitteli päätään. Puudutusaineista tuli hänelle aina huono olo.

Hyvä puoli oli se, ettei ehtinyt jännittää. Olihan nyt, iltapäivällä 2. elokuuta 1984, alkamassa 21-vuotiaan Salomäen elämän tärkein ottelu: kreikkalais-roomalaisen painin olympiafinaali 74-kiloisten sarjassa.

Salomäen taustajoukot yrittivät varmistaa, ettei ruotsalaisvastustaja Roger Tallroth saisi puudutuksesta vihiä. Lääkärintodistus vietiin valvojille vaivihkaa.

Finaalista tuli trilleri. Salomäki oli hävinnyt Tallrothille aiemmin samana vuonna, ja ruotsalainen oli likaisen ottelijan maineessa. Hän saattoi puskea vastustajiaan sääntöjen vastaisesti päällään niin, että silmäkulmien iho aukesi ja verta vuoti runsaasti.

Nyt alku oli kuitenkin lupaava. Salomäki otti nopeasti 5–0-johdon kolmen pisteen heitolla ja kahden pisteen vyörytyksellä.

Mutta painiottelu kestää kuusi pitkää minuuttia, ja lopussa Salomäki vaikutti väsyvän. Hän sai tuomarilta varoituksia passiivisuudesta: ensin yhden, sitten toisen. Kolmas olisi tiennyt jo hylkäystä. Ruotsalainen painoi päälle, Salomäki komennettiin mattoon.

Suomessa finaalia jännitettiin aamuyöllä rahisevien radioiden ja televisioiden ääressä. Salomäen kotona Nurmon Hyllykalliolla väänneltiin sohvatyynyjä kellon käydessä. Miten tässä kävisi?

Salomäki tiesi kaksi asiaa, joita television ääressä valvoneet suomalaiset eivät tienneet. Ensinnäkin sen, että hän oli vastustajaansa parempi painija. Aiempi tappio ruotsalaiselle oli johtunut Salomäen omasta virheestä. Salomäki päätti, että se virhe ei toistuisi tänään.

Eikä hän ollut niin väsynyt kuin miltä vaikutti. Loukkaantumisesta ja ruotsalaisen kiristä huolimatta Salomäki tiesi voittavansa. Lopussa hän päätti antaa ruotsalaiselle kaksi pistettä, sillä siinä meni aikaa. Aikaa kului parhaiten matossa, ja mattopainissa Salomäki oli hyvä. Jos Tallroth yrittäisi vyörytystä, Salomäki kääntäisi vastustajansa selälleen.

Salomäki oli kylmä laskelmoija, jonka järki ei tiukassa paikassa sumentunut. Häneltä oli murtunut kaksi kylkiluuta aiemmissa otteluissa, ja vaarana oli, että painiessa ne menisivät keuhkoista läpi. Salomäki ei uskaltanut puhua asiasta lääkäreille, sillä nämä olisivat voineet keskeyttää turnauksen. Hän puri hammasta ja pyysi puudutusta vasta finaaliin.

Kun tuomarin pilli lopulta soi, pisteet olivat 5–4 suomalaiselle. Salomäki heitti takaperin spontaanin voltin. Hän oli olympiavoittaja!

Salomäen mitali on Suomen viimeisin painin olympiakulta. Siitä on 32 vuotta. Suomalaisten mitalit käyvät yhä harvinaisemmiksi, ja erittäin harvinaisia ne ovat painin kaltaisissa perinteisissä kansainvälisissä lajeissa.

Kun kuulee, millaisen työmäärän ja uhrausten takana Salomäen voitto oli, mitalien vähyyden ymmärtää paremmin.

Annetaan siis Salomäen itsensä kertoa. Hän seisoo Seinäjoen rautatieasemalla mustan farmari-Mersun vieressä ja on valmis viemään vieraan suomalaisen painin hikisimpään ytimeen, nurmolaisen koulukeskuksen pommisuojaan.

Jouko Salomäen isällä Tauno Salomäellä oli 1960-luvun lopussa ongelma. Kauhajokisen maansiirtokonemyyjän perheeseen oli syntynyt neljä erittäin vilkasta poikaa, ja isä mietti, miten tällaiset junkkarit pidettäisiin rauhallisina.

Tuttu valmentaja Eino Vallin vinkkasi, että painisalilla höyryt kyllä väänneltäisiin pojista ulos. Ja eräänä päivänä tämä 150-kiloinen valmentaja kävikin hakemassa Salomäen pojat painikämpälle. Vuonna 1962 syntynyt Jouko, veljessarjan kolmas, oli tuolloin 5-vuotias.

Lapselle paini on erinomainen liikuntamuoto. Siinä tehdään kuperkeikkoja ja kuntopiiriä, ja keho voimistuu monipuolisesti. Mutta poikapainien jälkeen laji muuttuu.

Huipputasolla paini on yksi raastavimmista urheilumuodoista. Tarvitaan voimaa, liikkuvuutta, kestävyyttä, nopeutta, taktiikkaa ja kovaa luonnetta. On vaikea kuvitella piiskatumpaa atleettia kuin huippupainija.

Ja se sattuu. Sormia revitään, niveliä väännetään. Vastustajalle tehdään koiruuksia heti, kun tuomari ei näe.

”Matolla sua pätkitähän kuin makkaraa”, Salomäki kuvailee.

Poikien vartuttua Salomäen perhe muutti Kauhajoelta Nurmoon, ja nyt Mersu kaartaa nurmolaisen koulukeskuksen pihaan. Juuri tämän matalan punatiilisen koulun kellarissa Salomäki rääkkäsi itsensä maailman huipulle.

Edellisestä visiitistä on vuosikymmeniä, mutta Salomäki löytää rakennuksen sivustalta nopeasti tutun avonaisen lasioven. Portaat alas ja pommisuojaan. Kun Salomäki napsauttaa valot päälle, loisteputkien välkkeessä näkee, miten vaatimattomissa oloissa olympiavoittajia tehdään.

Salomäki katselee ympärilleen. Tiiliseinäisen bunkkerin kattoon on kiinnitetty ilmastointiputkia ja voimistelurenkaat. Tilaa on joitakin kymmeniä neliöitä.

”Täs oli painot ja täs kohtaa painimatot. Täällä saatto olla kakskymmentä miestä. Meillä oli ovet auki pihalle asti. Muuten ei olisi happi piisannu.”

Tilaa oli niin vähän, että seiniin kiinnitettiin pehmusteet. Näin vältettiin vammat, jos heitto lennätti kaverin seinään.

Sitä myötä kun pojat kasvoivat, otteet painimatolla kävivät koko ajan tiukemmiksi. Painin kaltaisessa kamppailulajissa isosta veljessarjasta saa paljon hyötyä – siinä oppii kamppailemaan.

”Välillä oli kuumia matseja. Meni totiseksi ja lyötiin ottahan”, Salomäki naurahtaa.

Bunkkerissa treeniohjelmaan kuului harjoitus, jossa yksi mies kerrallaan painittiin hämärän rajamaille ja sitten rajan yli. Yksi oli keskellä ringissä ja neljä tai viisi levännyttä kaveria antoi vuoron perään kyytiä.

”Ne oli hulluja ne treenit. Niin kauan painittiin, että oli suuntavaistot sekaasin. Ei enää tiennyt, missä oli. Syke saattoi olla 200, etkä enää jaksanut nousta. Silti tuli aina uusi kaveri päälle ja heitti.”

Se oli raskasta – ja erittäin toimivaa. Liikkeistä tuli vaistonvaraisia. Sellaisia, jotka syntyvät selkäytimestä rättiväsyneenäkin.

Painipiireissä tiedettiin, että kovimmat ja kehittävimmät matsit käytiin tässä pommisuojassa. Se veti puoleensa lahjakkuuksia. Salomäen veljesten kanssa täällä ovat painineet esimerkiksi olympiamitalisti Harri Koskela, EM-voittaja Juha Ahokas, EM-mitalisti Keijo Manni, maailmanmestari Hannu Lahtinen ja olympiamitalisti Mikko Huhtala.

Kaikki eivät rääkkiä kestäneet. Yhtenä aamuna eräs Salomäkien tuttu istui autossaan painikämpän edessä ja ilmoitti, ettei enää jaksa jatkaa. Treenit olivat liian kuluttavia.

”Joka miehen saa kyllä tänne asti kuntoon”, Salomäki sanoo ja nostaa käden kaulalleen, lähelle leukaa. ”Mutta paini on loppupeleissä kiinni täältä”, hän sanoo ja nostaa etusormen oikealle ohimolleen.

”Paini on laji, jossa aina jommaltakummalta pettää pää. Tulee se ajatus, että ei pärjää.”

Joka näin ajattelee, on jo hävinnyt.

Treenin lisäksi paini vaatii lahjakkuutta, ja sitä Salomäellä riitti. Hän osasi lukea vastustajiaan, hän oli kovaluontoinen, sisukas ja innokas. Kotona hän roikkui jatkuvasti leuanvetotangossa, sillä isä maksoi jokaisesta vedetystä leuasta yhden pennin. Toistoja tuli päivässä satoja.

14-vuotiaana, siis vielä aivan lapsena, Salomäki teki historiaa. Hän oli samana vuonna sekä 17-vuotiaiden, 20-vuotiaiden että miesten sarjojen Suomen mestari yhtä aikaa. Pian lahjakkuutta ihmeteltiin jo ulkomaillakin: miten tuo poika painii maailmanmestareita vastaan ja häviää vain parilla pisteellä?

Voimakin tarttui. Huippuvuosinaan Salomäki teki maastavetoa 295 kilolla. Penkkipunnerruksessa nousi 197,5 kiloa. Hän veti yli 60 leukaa ja teki kahden käden hauiskääntöjä vauhdilla 125 kilon tangolla. Ne ovat kovia lukemia lajissa, jossa tekniikka on lopulta voimaa tärkeämpää. Ja ne ovat kovia miehelle, joka kisakunnossaan painoi vain 74 kiloa.

Kovaa rääkkiä oli myös painonpudotus normaalipainosta, noin 80 kilosta, kisapainoon. Joskus nesteenpoisto meni pieleen, elimistö teki stopin ja Salomäki tärisi yön horkassa.

Sellaista on huippu-urheilijan arki.

”Ei voi sanoa että se oli kiduttamista, mutta määrätynlainen pelko siihen kuului. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se työmäärä on niin älytön.”

Miten älytön? Sen ymmärtämiseksi on ajettava suolle.

Isä Tauno Salomäki oli tiukka valmentaja ja voimamies, joka näytti tarvittaessa vaikka pyhähousuissaan maastavedon mallia pojilleen eikä helpolla myöntänyt, että pojista olisi tullut isäänsä vahvempia.

”Kerran kuulin isän kylillä kehuneen, etteivät omat pojat vieläkään pärjää hänelle. Menin kotia ja kysyin isältä, mitä sä oot höpissy.”

Asia selviteltiin painikämpällä. Jouko heitti isänsä kymmenen kertaa suoraksi molskille.

”Eikä se myöntänyt vieläkään”, Salomäki naurahtaa.

Kun isän kanssa jostakin asiasta sovittiin, se myös piti. Salomäki muistaa, että vain yhden kerran isä jäi pois veljesten harjoituksista. Silloin syynä oli isän ajama hirvikolari.

Harjoitusmuotoja miettiessään Tauno Salomäki löysi tämän nimettömän nevan Seinäjoen laidalta. Jouko Salomäki pysäyttää Mersun metsäautotielle. Tien laidasta aukeaa autio neva, joka kasvaa matalaa mäntyä. Kun auton ovea raottaa, hyttyset syöksyvät kimppuun. Neva tuoksuu happamalta ja sammalelta, ja sen syvissä ojissa virtaa musta vesi.

Suomen kuuluisin suotreenaaja oli hiihtäjä Mika Myllylä, mutta Myllylälläkään ei ollut käytössään varustetta, jonka Salomäki kaivaa takaluukusta. Se lienee palanen kuluttavinta suomalaista urheiluhistoriaa, ja se nostattaa pienen ilkikurisen virneen Salomäen kasvoille: Tauno Salomäen pojilleen tekemät painoliivit!

Tällaisia ei ollut edes leffasankari Rocky Balboalla.

Leveisiin sidontaremmeihin on ommeltu kiinni kuusi parin sentin paksuista lyijylevyä. Liivien sisäpuolta on topattu superlonilla.

”Isä oli fanaattinen painimies. Se sulatteli lyijyä vanhoista akuista, hitsasi muotit, valoi painot ja ompeli liivin. Kokeeles pukia nämä päälle”, Salomäki kehottaa.

Kokeiltavahan se on. Liivi on pirullisen raskas. Hiki tulee pelkästä kävelemisestä.

Salomäki on punninnut liivin. Se painaa 21 kiloa 800 grammaa.

Suotreeni meni seuraavasti: Kello soi kotona aamulla viideltä, sitten juotiin vähän vettä. Syödä ei kannattanut, koska ruuan kuitenkin kohta oksentaisi. Sitten tultiin tänne nevalle ja juostiin puolitoista tuntia liivit päällä. Sekään ei riittänyt, vaan lisäksi käsiin otettiin viiden kilon käsipainot. Jalkaan vedettiin Nokian kumisaappaat, joiden remmi kiristettiin, ettei saapas hörpännyt vettä upotessaan nevaan.

On helppo kuvitella, miten lyijypainot ovat hakanneet juostessa selkää, kylkiä ja lonkkia. Rapa on lentänyt, veljekset ähkineet, suo tirskahdellut, isä komentanut – ja Jouko Salomäki nauttinut joka hetkestä! Häntä hymyilyttää nytkin.

”Nyt ei oo paarmoja”, hän sanoo alkukesän aamuna. ”Mutta ajatteles kesällä. Oot hiestä märkänä ja jos pysähryyt nevalla, kuinka ne paarmat susta tykkäs. Tuli paukuroota.”

Miltä se tuntui?

”Että tämä on hullua hommaa. Että nämä liivit on törkiän painavat, mä pudotan ne.”

Mutta ei niin tehty. Kun treenin jälkeen mentiin uimaan, olo oli kevyt, taivaallinen.

”Nämä oli hyvä keksintö isältä. Se oli kekseliäs voimaharjootus, kehitti lihasvoimaa ja tasapainoa.”

Talvella sama treeni hoidettiin juoksemalla metsäautotien viereisessä ojassa, lumihangessa isän auton perässä.

Salomäki katselee ympärilleen.

”Mulla on hyvät muistot tästä nevasta. Tämä on ollut ankara paikka. On ollut hyvä, että on tultu tänne.”

Kun Jouko Salomäki myöhemmin valmentajana toi erään lupaavan painijan samalle suolle, tämä jaksoi rääkkiä vain 45 minuuttia.

Suotreeni vaikuttaa umpihullulta. Mutta se on tärkeämpää: rajojen ylittämistä, sellaista, joka erottaa olympiavoittajan olympiafinalistista. Tämä treeni on sitä, mistä monet kamppailulajien valmentajat puhuvat: mukavoituminen tarkoittaa häviämistä.

Salomäki osoittaa jälleen sormella päätään: ”Se treeni rassas tätä.”

”Oli heleppoa mennä kehään kun tiesi, että on treenannut vastustajaa enemmän.”

Kun Salomäki olympiavoiton jälkeen lennätettiin kultamitali kaulassa ja kyljet yhä kipeänä Helsingistä Seinäjoen lentokentälle, terminaali ja lähitienoot olivat täynnä ihmisiä. Muutama viikko myöhemmin, elokuun lopussa 1984, Nurmossa paljastettiin painijapatsas. Kiviveistoksessa Salomäki heittää Jari-veljeään niskalenkistä.

Olympiakulta kaulassa olo oli aika sekava.

”Sitä on kyyneleet silmissä. Miettii vain, kuinka paljon on tehnyt töitä. Ja on sitä humua, ei tierä, mihin vierähän.”

Sen jälkeen alkavat kaikenlaiset lupaukset.

Nurmon kunta antoi tontin. Joku selkääntaputtelijoista lupaili taloa, mutta tuli talkookahvit ja pullat. Joku toinen lupaili vuoden bensoja, mutta ei niitä kuulunut.

”Mä aina sanon nuorille, että huuman keskellä luvatahan herkästi kaikenlaista. Siihen kannattaa sanoa, että hieno homma, joojoo.”

Salomäki asuu nykyään vanhassa lapsuudenkodissaan Nurmon Hyllykalliolla. Jossakin kotitalon kätköissä on tallessa myös olympiakulta. Mutta missä? Asunnossa ei näy merkkiäkään pitkän uran pokaaleista.

”Niitä oli ennen joka huone täynnä, mutta ne tummuu ja kerää pölyä. Ensin on hirviä työ että saat ne. Ja sitten teet hirviän työn kun putsaat niitä.”

Pokaalit ovat varastossa, ja vain tärkeimmät mitalit ovat päässeet olohuoneen piirongin laatikkoon. Los Angelesin olympiakulta on hieman tummunut reunoistaan, ja kultaisen laakeriseppeleen lehdistä yksi on irronnut. Ne ovat tallella alkuperäisessä samettisessa rasiassa. Niiden seuraan on sujautettu MM-kulta Ranskasta 1987 ja ikämiesten MM-kulta vuodelta 2003. Se on viimeinen turnaus, jossa Salomäki paini oikein tosissaan.

Seinällä kehyksissä on myös tummanpunaiset painitrikoot, jotka Salomäen Hilja-äiti ompeli 6-vuotiaalle pojalleen.

Jos Salomäki voittaisi kultaa Rion olympialaisissa, voisi kuvitella, että rahaakin tulisi. Olympiavoittaja, jolla on Jukolan Jussin ulkomuoto ja sutjakka ulosanti, olisi kiinnostava yhdistelmä sponsoreille.

Mutta 1980-luvulla oli toisin. Siitä todistaa esimerkiksi šekki toukokuulta 1987, jolloin Salomäki paini Tampereen EM-kisoissa hopeaa. Painiliiton Etelä-Pohjanmaan piiri antoi hänelle mitalista sadan markan šekin.

”16 euroa EM-hopiasta”, hän kääntää vanhalla euron kurssilla.

Šekki on kehyksissä. Se tuntui jo aikanaan niin naurettavalta, että päätettiin, ettei niin huonoa päivää perheeseen tulekaan, että summaa tarvitsisi lunastaa.

”Pitäähän ihmisen olla vähän erikoinen että se repii ja treenaa ja teköö töitä. Painissa et tienaa mitään. En koskaan urheillut sen takia. Vaan treenistä sai mielihyvää.”

Kolme vuotta olympiavoiton jälkeen Salomäki oli sellaisessa kunnossa, että teki molskilla pisteen kun halusi. Tuloksena oli kultamitali Ranskan MM-kisoista, joissa olivat paikalla kaikki itäblokin parhaat painijat.

Uran oli tarkoitus huipentua Soulin olympialaisiin syksyllä 1988. Siellä Salomäki olisi 26-vuotias, painija parhaassa iässä.

Mutta toisin kävi. Salomäki oli jo nuorena saavuttanut kaiken, ja yhtäkkiä hän huomasi, ettei nevalle meno enää kiinnostanut sillä tavalla kuin olisi pitänyt. Hän oli treenannut koko elämänsä ja paiskinut töitä maansiirtokoneita kunnostavassa firmassa, jotta saisi elätettyä perheen. Esikoispoika Janne oli syntynyt, kun Salomäki oli 19-vuotias.

Ennen Soulia Salomäki vähän löysäsi suitsia harjoittelusta. Ja sitten hän päästi irti. Soulin kahdesta ottelusta tuli kaksi tappiota.

”Jos olisin vähentänyt hupia, olisin voittanut toisenkin olympiakullan. Ihan kevyesti. Mutta siinä oli jo tullut vatta täytehen. Olin nuori kaveri ja ajattelin, että mitä mä toisella olympiakullalla teen.”

Monella urheilijalla, Salomäelläkin, on ollut uran jälkeen vaikeita aikoja. Näistä asioista hän puhuu hieman empien. Kun on saanut osansa julkisuuden huonoista puolista, alkaa vältellä koko aihetta.

Salomäki oli 1980-luvulla eturivin julkkiksia, jonka perhe-elämä ja Linnan juhlien asut kiinnostivat lehtiä. Median kiinnostusta lisäsi sekin, että Salomäen painijaveljesten pikkusisko Maarit valittiin 1986 Miss Suomen perintöprinsessaksi. Jos Salomäki viihteellä ollessaan hölmöili, siitä kerrottiin lehdissä.

Ei ole mikään ihme, että urheilijat ovat huippuvuosiensa jälkeen hämmentyneitä.

”Sitä on tietyllä tavalla menettänyt alkuelämän. Pannut kaiken urheiluun. Ja sitten miettii, mitä mä nyt teen. Tuloo lieveilimiöötä”, Salomäki miettii.

”Urheilijalla on energiaa, jota pitääs kuluttaa. Ei se kulu soffalla maates.”

Yhteiskunta painostaa nousevia nuoria urheilijoita ja jättää nämä uran jälkeen yksin, joskus polkaisee päälle. Se tuntuu väärältä.

”Jos pystytään vaatimaan menestystä, pitäisi pystyä hoitamaan urheilijaa uran jälkeenkin. Ei tarvi holhota, mutta moni urheilija tippuu kuin aukkoon eikä tiedä missä sen pohja on. Jotenkin sitä pitäisi pystyä auttamaan.”

Monessa maassa vanhat tähdet pidetään lajin parissa, ja se olisi Salomäen mielestä parasta mahdollista apua. Etelä-Koreassa olympiavoittaja saa elinikäisen eläkkeen valtiolta. Vaaditaan mutta myös välitetään.

”Meillä tämä on lastenkengis.”

Salomäki ottaa itsensä esimerkiksi. Hän on painin viimeisin suomalainen olympiavoittaja, jolle on uran jälkeen soitettu Painiliitosta ehkä kaksi kertaa.

”Sen verran on pidetty lajiliittona huolta.”

Salomäki on ylpeä siitä, että on tullut omillaan toimeen.

”Kyllä mä pärjään, syön vaikka pienempiä perunoota. Mutta jotkut kaatuu. Seinä tuloo vastahan. Se on surkia juttu.”

Tätä asiaa hän tuntuu miettineen paljon. Miten kävi lopen uupuneelle Myllylälle dopingkäryn jälkeen, miten moukarinheittäjä Juha Tiaiselle. Kumpikin masentui, ajautui ongelmiin alkoholin kanssa ja kuoli nuorena. Esimerkkejä olisi muitakin.

Moni tilkitsee tyhjyyden tunnetta viinalla, ja sen kanssa Salomäelläkin oli vaikeaa. Hänen luonteensa on on–off: kun on treenattu, tehty töitä tai juhlittu, kaikki on aina tehty voimalla.

”Mä oon ottanu enemmän kuin lääkäri määrää. Tuli tyhjiötä ja tein ankarasti töitä. Nuorena oli hauskaa vähän aikaa. Mutta alkoholi masentaa, jos ryyppäät tarpeeksi kauan. En mä tunne yhtään iloosta juoppoa.”

Lopulta päivätyö maansiirtokoneiden myyjänä, yötyö Seinäjoen yökerhojen portsarina ja välillä turhan raskas juhliminen johtivat siihen, että terveys alkoi pettää. Viina sai jäädä. Salomäki tuli uskoon ja toimi jonkin aikaa aktiivisesti helluntaiherätyksen piirissä, mutta enää hän ei puhujana käy.

”Paljon asioita olisi voinut jättää tekemättä. Mutta elämä on eletty.”

Millaiset jäljet 20 vuoden ura kovan kamppailulajin parissa jätti painijan kehoon?

Salomäki pyytää tarttumaan vasempaan kylkeensä. Siinä on ”möltti”. Kylkikaari on vaurioitunut lukemattomissa vyörytyksissä ja vahvojen miesten rutistuksessa ja kääntynyt pystyyn. Se tuntuu siltä kuin kyljessä olisi iso pahka, johon voi tarttua. Ne Los Angelesin olympialaisissa murtuneet ja haljenneet kylkiluut on poistettu oikealta puolelta.

On muutakin. Takareiden lihas on poikki. Kun sinne tökkää sormella, tuntee kuopan. Ja kun Salomäki tarttuu vasempaan sääreensä ja pohkeeseensa ja nostaa ilmaan, sääri heiluu kuin olisi reidestä irrallaan. Polven etu- ja takaristisiteet ovat poikki.

Poskiluut ovat murtuneet, hampaita mennyt, hauislihas revennyt, sormia taiteltu.

”Jos ei aamulla mihinkään tee kipiää, sitä miättii, onko elos ollenkaan.”

Painijan kukkakaalikorva tuntuu kädessä jännittävältä. Korvanlehti on paksu ja kova, vähän kuin lyijykynä. Kukkakaalit syntyvät, kun korvat saavat iskuja ja niihin muodostuu verenpurkauksia. Nämä painijan tunnusmerkit ovat syntyessään hyvin kivuliaat, mutta eivät enää näin vuosien jälkeen.

”Näihin saa vaikka kauppakassin ripustaa.”

Jotakin entisen huippu-urheilijan kipukynnyksestä kertoo keväällä työmaalla tapahtunut onnettomuus. Maansiirtokonemyyjänä työskentelevän Salomäen jalka lipsahti kaivinkoneen telaketjulta, ja hän tuli maahan vasen käsi edellä. Olkapää pomppasi ulos kuopastaan.

Tuskasta hikisenä hän tarttui kiinni telaketjuun ja veti käden paikoilleen. Sitten hän otti kaksi särkylääkettä, ajoi tekemään kaivinkoneesta kaupat ja soitti matkalta lääkäriin, että nyt kävi pahemmin.

Ja sitten on vielä nenärusto. Sitä ei ole lainkaan. Salomäen ollessa 12-vuotias ja perheen asuessa vielä maalla hän käynnisti isänsä Valmet-traktorin suoraan starttimoottorista. Vaihde oli silmässä ja kaasu päällä, joten traktori nytkähti heti liikkeelle. Salomäki kaatui renkaiden väliin ja iso takapyörä vyöryi hänen päänsä yli. Sisarukset itkivät – nyt kuoli velipoika. Onneksi pää painui pehmeään saveen, pyörä meni yli muttei käynyt pahemmin. Pää kyllä paisui ja äiti säikähti.

Salomäen äiti on sanonut pojastaan, että on helpompi luetella ne asiat, joita Joukolle ei ole tapahtunut, kuin ne asiat, joita on.

”Oon tyytyväänen. Pystyn elämähän tavallista elämää.”

Vaikka huippu-urasta on jo 30 vuotta, Salomäki tunnetaan edelleen Seinäjoella. ”Morjensta Jokke”, kuuluu vähän väliä, kun hän illalla istuu ruokaravintolan pöydässä.

Tämän pöydän ääressä pitää esittää se vaikein kysymys urheilijalle – kysymys dopingista.

Marraskuussa 1990 Salomäki oli tulossa Virosta kilpailumatkalta, kun hänet pysäytettiin Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Tulli löysi hänen laukustaan 300 tablettia ja 40 ampullia anabolisia steroideja. Salomäki sai sakkotuomion kiellettyjen aineiden salakuljettamisesta.

Salomäen selitys on sama kuin kaikki nämä vuodet: joku laittoi aineet hänen laukkuunsa.

”Aina yritetähän miehiä pelistä pois. Kaikella lailla.”

Dopingista puhuminen urheilijoiden kanssa on hyvin vaikeaa. Hormonit kiellettiin urheilussa vasta 1975, sitä ennen ne olivat sallittuja. Vaikka Salomäki on erinomainen tarinaniskijä, ei hän tästä aiheesta innostu.

Hänet on olympialaisissa testattu ja todettu puhtaaksi. ”Hyvä omatunto ittellä riittää.”

Eikö DDR:n ja Neuvostoliiton dopingista urheilupiireissä tiedetty?

Salomäki leikkaa pippuripihviään hiljaksiin.

”Mulla on huono kielipää. Ei me oo tieretty mitään.” Sitten hän jatkaa: ”Me urheilijat tieretähän paljon asioota, mutta ei me viittitä niistä puhua.”

Salomäen mielestä dopingongelma on kuin alkoholiongelma: sitä ei voi koskaan kokonaan maailmasta kitkeä. Ei, vaikka testaamiseen syydettäisiin kaikki rahat. Aineiden käytön vapauttaminen tuntuu yhtä todennäköiseltä kuin se, että kaikki lopettaisivat käyttämisen.

”Totuushan on se, että lääketiere kehittyy. Mieti, mikä kunnia on Amerikalle tai Venäjälle, että niitten lippu on korkeemmalla.”

Ja siinä kaikki tästä aiheesta.

Suomalaisista yksilölajien menestyjistä huomattavan moni on rakennettu samalla tinkimättömällä menetelmällä: Jouko ja Tauno Salomäki, Jani ja Esa Sievinen, Tommi ja Juhani Evilä, Hanna-Maria ja Mirjami Seppälä.

Ilman tiukkaa isää ja kilpailuhenkistä veljessarjaa Jouko Salomäki ei olisi olympiavoittaja.

Kun olympiakulta varmistui, tämän vanhan kotitalon puhelin pirahti soimaan ja olohuone täyttyi onnittelukukista. Kun Salomäki itse soitti Los Angelesista kotiin, isä kehui poikaansa: ”Kyllä sä jollakin lailla painiit.”

Se oli psyykkausta, ettei poika ylpistyisi.

Suuri perhe oli Salomäelle suuri tuki uran vaikeina aikoina, ja suuri perhe Salomäellä on nyt itselläänkin. Hänellä on kuusi poikaa ja nykyisen Tiina-vaimon kanssa uusperheessä yhteensä yhdeksän lasta.

Rion olympialaisia Salomäki aikoo seurata niin paljon kuin ehtii. Ennen kaikkea hän toivoo painimitalia. Petra Olli, Rami Hietaniemi tai Tero Välimäki voisivat sellaisen tuoda. Se tuntuisi lajiveteraanista hyvältä.

Kuudesta pojasta viisi on käynyt painimolskilla kokeilemassa, mutta ketään isä ei ole sinne pakottanut. Vaan entä jos oma poika tahtoisikin huipulle ja kysyisi valmentajaksi?

Se olisi vaikea päätös. Salomäki tietää lajista kaiken, myös sen, mitä se tarkoittaisi omalle lapselle. Se olisi armottomat painiringit, kello viiden heräämiset, kuri ja järjestys, kipu ja puntit, suo ja paarmat, oksennustreenit ja kukkakaalikorvat.

”Mä oon sanonu, että valamennan, jos joku pyytää. Mutta se pitää lähtiä ittestä se into.”

Nuorin pojista on 8-vuotias Vili. Hän on pojista ainoa, joka ei vielä ole käynyt painikämpällä. Salomäki katsoo kodin keittiössä pyörivää liinatukkaista poikaa, jolta on juuri irronnut maitohammas.

Tässä eräänä päivänä Vili kyllä sanoi isälleen, että pitäisikö vetää leukaa. Sitä varten kotiin tarvittaisiin leuanvetotanko.

”Aloitettaisiinko yhdestä leuasta”, Salomäki vastasi pojalleen.

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Miksi tästä piti tehdä niin vaikeaa? Näin hahmotat paremmin uuden 327-ratikan reitin

    2. 2

      Helsingissä on tehty silpomisepäilyjen takia kiireellisiä sijoituksia – Lapsena silvottu kertoo: ”Menetin niin paljon verta, että melkein kuolin”

    3. 3

      Miksi Marokosta tulee turvapaikan­hakijoita? Nuorilla on suuret odotukset Euroopasta, mutta unelmat voivat vaihtua vihaksi, arvioi tutkija

    4. 4

      Hasan juoksi Turun puukottajan perään ja sai itse puukosta kaulaan – ”Hänen silmissään näkyi vain tyhjyyttä”

    5. 5

      Voiko terroritekoja estää ennalta? HS selvitti, mitä Suomessa olisi tehtävissä uusien iskujen estämiseksi

    6. 6

      Helsingissä asuvat marokkolaiset tuomitsevat Turun veriteon – ”En pidä häntä marokkolaisena, vaan pidän häntä terroristina”

    7. 7

      21-vuotias nainen raiskattiin pihalla Torniossa

    8. 8

      Peliala on tasa-arvoisempi Kiinassa kuin Suomessa, sanoo peligraafikko – ”Roviolla kysyttiin usein, että entä sitten kun sulla on lapsia”

    9. 9

      Kaj Linna istui murhasta 13 vuotta syyttömänä Ruotsissa ja saa siitä miljoona­korvaukset – HS seurasi Linnan uutta elämää Kanarialla, jonne hän aikoo perustaa skorpionifarmin

    10. 10

      Kasper Hannula viritti ovelan ansan pyörävarkaalle – poliisi oli mukana juonessa, ja väijytyksessä vastassa oli ”tavallisen oloinen suomalainen mies”

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Kasper Hannula viritti ovelan ansan pyörävarkaalle – poliisi oli mukana juonessa, ja väijytyksessä vastassa oli ”tavallisen oloinen suomalainen mies”

    2. 2

      Kaj Linna istui murhasta 13 vuotta syyttömänä Ruotsissa ja saa siitä miljoona­korvaukset – HS seurasi Linnan uutta elämää Kanarialla, jonne hän aikoo perustaa skorpionifarmin

    3. 3

      Miksi Marokosta tulee turvapaikan­hakijoita? Nuorilla on suuret odotukset Euroopasta, mutta unelmat voivat vaihtua vihaksi, arvioi tutkija

    4. 4

      Turun puukotuksissa apuun rientänyt Hassan Zubier saapui pyörä­tuolissa muisto­hetkeen – ”Tein sen, minkä oletan jokaisen tekevän samassa tilanteessa”

    5. 5

      21-vuotias nainen raiskattiin pihalla Torniossa

    6. 6

      Turun puukotusten pääepäilty ”ei ollut erityisen uskovainen”, kertoo hänet tunteva turkulais­yrittäjä

    7. 7

      Suomen viranomaiset joutuivat testiin, joka monessa maassa on jo koettu – poliisi toimi eurooppalaisia kollegoitaan varovaisemmin

    8. 8

      Hasan juoksi Turun puukottajan perään ja sai itse puukosta kaulaan – ”Hänen silmissään näkyi vain tyhjyyttä”

    9. 9

      Krp: Turun puukotuksien pääepäiltyä päästiin kuulemaan – esitetään vangittavaksi huomenna

    10. 10

      Ulkomailla moni hämmästyisi, jos kuulisi suomalaisten syvästä rakkaudesta Pentti Linkolaan – paitsi uusnatsit ja hörhöt

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Turun puukotuksia tutkitaan myös terrorismina – epäillyn henkilöllisyyttä varmistetaan sormenjälki- ja dna-tutkimuksilla

    2. 2

      Hussein al-Taeen ystävä meni estämään Turun puukkohyökkääjää ja sai itse puukosta monta kertaa – ”Ei voinut katsoa sivusta”

    3. 3

      Tukholmalaisturisti yritti pelastaa naisen hengen Turussa ja joutui itse sairaalaan – turkulainen Elina Rauhala näki tapauksen

    4. 4

      Tämä Turun puukotuksista tiedetään nyt: Terroriteosta epäillään kuuden marokkolaisen ryhmää – Supo: pääepäillyn profiili viittaa radikaali-islamistiseen terrorismiin

    5. 5

      Tutkija jakoi parisuhteet viiteen eri tyyppiin eroamisen todennäköisyyden mukaan – ”Lapset ovat hyvä syy laittaa hyvä suhde kuntoon”

    6. 6

      Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa

    7. 7

      Yhteenveto Espanjan terrori-iskuista: Ainakin 14 kuoli Barcelonaan tehdyssä iskussa – uhrien joukossa ei suomalaisia, kertovat Espanjan viranomaiset

    8. 8

      Osaa 1970- ja 1980-lukujen rivitaloista ei kannata korjata, koska ne ovat täynnä ongelmia – ”Olemme melkoisen pommin edessä”

    9. 9

      Kasper Hannula viritti ovelan ansan pyörävarkaalle – poliisi oli mukana juonessa, ja väijytyksessä vastassa oli ”tavallisen oloinen suomalainen mies”

    10. 10

      Järjestyksen­valvojat heittivät kaksi naisesiintyjää ulos alueelta Flow’ssa – festivaali hakee esiintyjille korvauksia

    11. Näytä lisää