Valikko

Päin seiniä

Arkkitehti Panu Kaila on tehnyt valtavan työn vanhojen suomalaisten rakennusten suojelijana. ”Jokainen voitto on tilapäinen, jokainen tappio on lopullinen”, hän sanoo silti.

Espoossa asuu mies, jonka nimi on Panu Kaila. Hänen elämässään on tietty rasite. Joka päivä hänelle soittaa ainakin yksi remontoija, joka kaipaa neuvoja. Rintamamiestalon sokkeli vaikuttaa kostealta. Tai sitten hän tarvitsisi kunnon reseptin vanhan puutalon ulkomaaliin.

Myös toimittajat soittelevat. Heillä on kysymyksiä homekouluista ja nykyrakentamisen ongelmista.

Kirjeitä tulee koko ajan. Niinpä Panu Kaila tekee esikarsinnan ja lähettää eteenpäin vain ne kirjeet, joiden kirjoittajat vaikuttavat epätoivoisimmilta.Ne hän postittaa Helsingin Kruununhakaan.

Siellä asuu toinen Panu Kaila, se, josta tämä juttu kertoo.

Tämä toinen Panu Kaila ajaa syksyisenä lauantaina kohti Rauman vanhaa kaupunkia pikkuruisella Citroënilla sen verran huolettomasti, että kyydissä istujaa hieman hermostuttaa.

”Kun on kerran ollut täydellinen auto, ei voi olla toista. Sen jälkeen olen ajanut näillä vanhoilla ranskalaisilla”, Kaila sanoo ja tekee yllättävän äkkijarrutuksen. Sen täydellisen auton hän osti aikoinaan kapellimestari Okko Kamulta. Se oli Jaguar Mark X, vuosimallia 1965, neljälitraisella moottorilla.

Panu Kaila harrastaa vanhoja autoja, mutta hänen ammattinsa ovat vanhat talot. Niistä hänet myös tunnetaan. Kaila on perinnerakentamisen äänitorvi, koko kansan talotohtori.

Sen niminen oli myös Panu Kailan pääteos,lukemattomista kirjahyllyistä löytyvä kirjajärkäleja rakentajan pikkujättiläinen.

Kirjasta otettiin viime vuonna 21. painos, ja se kädessään moni uusavuton ratkoo yhäomakotitalossa eteen tulevia yllätyksiä.

Neuvot ovat perinpohjaisia ja selkeitä, mutta kirjan sielu ovat Kailan ottamat valokuvat. Kuvatekstit ovat humoristisia mutta teräväsanaisia.Ja se käy selväksi, että virheitä on tämän maan rakentamisessa tehty.


”No mutta, sinähän olet talotohtori Kaila!”

Vanhan Rauman kahvilassa Kailaa kättelee paikallinen julkkis, taiteilija Lasse Kempas.

Jos on joskus nähnyt Panu Kailan kuvan,hänet kyllä tunnistaa. Hän on 77-vuotias ja pienikokoinen. Hänellä on harmaat, ylikorvien ulottuvat hiukset ja tuuhea parta, beige maihari, maripaita ja eloisat silmät.

Siis tyypillinen 1960-luvun radikaali!

Se arvaus on oikea ja väärä: radikaali Kaila kyllä oli, mutta vastakarvaan.

Panu Kaila oli 1960-luvulla niitä harvoja, jotka ajoivat Vanhan Rauman kaltaisten puutalokeskustojen säilyttämistä. Vanhoja taloja ja kokonaisia kirkonkyliä jyrättiin toinen toisensa perään, ja paikalle kaavoitettiin elementtitaloja.

Vaikka puutaloaktiiveja oli vähän, heistä tuli vaikutusvaltaisia: sellaisia kuin professori ja myöhemmin Museoviraston pääjohtaja Henrik Lilius, rakennussuojelun teorian kehittäjä ja professori Vilhelm Helander sekä Kaila.

Heidän viestinsä oli mullistava: vanhoilla taloilla oli arvoa ja suorastaan itseisarvoa.

Vanhan Rauman kannalta pohjoismainen puukaupunkiliike rantautui Suomeen viime hetkellä. Kauppatorin rakennuksista ehdittiin purkaa vain yksi. Paikalla on nyt laatikkomainen pankkirakennus, samanlainen kuin jokaisessa kirkonkylässä. Vanha Rauma pelastui. Se on nyt Pohjoismaiden laajin puutaloalue ja Unescon maailmanperintökohde. Siksi Kaila tunnetaan Vanhassa Raumassa hyvin.

Lasse Kempaksella onkin Kailalle tärkeää asiaa: kaupunki uhkaa sulkea Syvärauman koulun, vanhan keltaisen hirsirakennuksen. Kaksikko päättää lähteä tutkimaan taloa.

Päivä on ollut aamusta iltaan tyypillistä Panu Kailaa.

Hän on viettänyt sen rakennus- ja sisustusmessuilla puhumassa talojen kunnostamisesta ja perinnemaalauksesta ja pitänyt myös korjausklinikkaa, jossa häneltä on saanut kysyä mitä tahansa rakentamisesta.

Yleisö koostui päätään nyökyttelevistä keski-ikäisistä kaljupäisistä hupparimiehistä. Ehkä ei pidä olla ennakkoluuloinen – jos vaikka juuri he ovat niitä puutaloromantikkoja? Sillä vaikka Kaila on ollut julkisuudesta tuttu rakentamisen asiantuntija jo vuosikymmeniä, vasta viime vuosina hänestä on tullut guru – ja vieläpä kahden eri porukan guru.

Toista porukkaa kiinnostavat homeongelmat. Niiden takia niin sanottu terve rakentaminen kiinnostaa yhä useampia. Hirsirakentamisesta on tullut suorastaan buumi.

Toinen porukka on perinnerakentajat.Facebookin Rintamamiestalo- ja Pelastetaan vanhat talot! -ryhmissä keskustelijoita onkummassakin parikymmentätuhatta.

Vanhan säilyttäminen kiinnostaa. Loviisan wanhat talot ja muut perinnerakentamisen tapahtumat kasvavat vuosi vuodelta.

Näissä ryhmissä Kaila on auktoriteetti,ja näissä ihmiset osaavat talotohtorin opit. Iskusanoja ovat painovoimainen ilmanvaihto, perinteiset ja yksinkertaiset rakenteet, hengittävät materiaalit ja perinnemaalit.


Panu Kailan rakkaus vanhoihin taloihin olisi helppo selittää psykologisesti. Hänen lapsuutensa oli sarja koteja, jotka hän joutui jättämään. Sodan aikana perhe lähti evakkoon neljä kertaa.

Kaila on syntynyt toukokuussa 1939, vähän ennen talvisotaa. Ensimmäinen taakse jätetty koti oli Käkisalmessa. Talvisodan syttyessä perhe muutti Rovaniemelle. Sitä vanhaa puutaloa saksalaiset eivät polttaneet – suomalaiset purkivat sen ihan itse 1960-luvulla. Tontille rakennetut elementtitalotkin on jo purettu.

”Ne sentään purettiin syystä – ei ahneudesta, kuten alkuperäiset puutalot”, Kaila sanoo.

Vanhemmat olivat luonteeltaan optimistisia. Jatkosodan aikana he keksivät, että perhe muuttaa Viipuriin, kauniiseen jugendtaloon. Sieltä tuli lähtö sodan lopussa, ja perhe päätyi Pankakoskelle Lieksan naapuriin.

Kailan äiti oli opinnot keskeyttänyt arkkitehti, ja tämän jäljissä Kaila lähti nuorena opiskelemaan arkkitehtuuria. Opiskeluvuodet olivat intensiivisiä. 1960-luvulla piirrettävää piisasi.

Nuorista arkkitehdeista monet lahjakkaimmista kuuluivat Ruusun jengiin.

Ruusu eli Aarno Ruusuvuori oli modernistisen betonirakentamisen huippunimi ja tunnetuimpia arkkitehteja vuosikymmenten ajan.


”Ruusun toimistolla oli töissä monet Juhani Pallasmaat ja Kristian Gullichsenit. Se oli sellainen superjengi. Mutta mä ajattelin, että en kuulu siihen porukkaan”, Kaila sanoo.

Yhtenä kesänä Kaila vieraili Alvar Aallon kesähuvilalla. Se ja tutustuminen Aallon suunnittelemiin rakennuksiin saivat Kailan ymmärtämään, ettei hän ollut suunnittelija.

”Ajattelin, että nämä Säynätsalon kunnantalot ovat todellista arkkitehtuuria, ja minä en pysty tällaista tekemään.”

Mutta historia kiinnosti. Kailaa innostivat myös vanhat työtavat ja ammattiylpeät käsityöläiset, kuten rapparit ja kirvesmiehet.

Ja oli kuitenkin sielunkumppaneita, kuten Nisse, arkkitehtuurin historian opettaja Nils Wickberg. Kaila kuului Nissen jengiin.

”Nisse puhui hiljaisella äänellä, ja ympärille kertyivät ne, jotka olivat kiinnostuneita. Olin vasta kolmas, joka teki diplomityön Nisselle.”

Työ käsitteli pappila-arkkitehtuuria. Sekä Panu Kailan isä että äidinisä olivat syntyneet Kokkolan pappilassa, jota itse Anders Chydenius oli 1700-luvulla kunnostanut.

Vanhat pappilat eivät tiedostavalla 1960-luvulla olleet mikään erityinen trendi.

”Kurssikaverit ihmettelivät, että voiko tuollaista tehdä. Ei tuo ole oikeaa arkkitehtuuria.”

Opettajansa Nils Wickbergin kanssa Kaila pääsi tekemään kiinnostavia ekskursioita Ranskaan ja Italiaan.

Kaiken saa tehdä, kun tekee hyvin, Wickberg opetti.

”Mutta minä en ole ihan sitä mieltä, että kaiken saa purkaa, jos tekee hyvän tilalle. Ja yleensähän tilalle tulee huono”, Kaila sanoo.

Samaan aikaan kun Kaila innostui vanhoista taloista yhä enemmän, hän suunnitteli maaltamuuttajille elementtitaloja lähiöihin.

Elementtitalojen piirtäminen oli simppeliä. Esimerkiksi suuren rakennusliikkeen kaikissa taloissa oli mahdollista käyttää vain kolmea erilaista ikkunaa. Olohuoneen ja samalla parvekkeen leveysvaihtoehtoja oli kaksi. Oli putkilaiteseinä eli elementti, jossa oli vesijohdot, viemärit ja ilmahormit, ja sen ympärille rakennettiin vessat, keittiöt ja kylppärit.

Asuntohallitus tarjoili tuolloin demokraattista ajatusta, että jokainen huone olisi yhtä suuri ja asukas valitsisi itse, mikä huoneista on olohuone, Kaila muistelee.

”Hyvänen aika, eiväthän asukkaat halunneet sellaista. He olisivat halunneet yhden muita suuremman olohuoneen, johon kutsua vieraita, ja pienemmät makuuhuoneet.”

Niin demokraattisia ei sentään oltu, että talojen asukkaiden mielipiteitä olisi kysytty.


”Onneksi tein taloja toimiston nimellä enkä omallani. Joskus ajan sellaisen ohi ja tunnistan, että minun suunnitte­lemani, voi kauhistus!”

Niiden talojen ei tosin ollut tarkoitus olla enää edes pystyssä. Ne suunniteltiin kestämään noin kolmekymmentä vuotta.

”Meille sanottiin, että sitten on suuria leikkureita, joilla elementtitalot puretaan hetkessä.”

Kaila stressaantui.

”Oli jo vähän vatsahaavan alkua. Pomo jakoi mulle lääkkeitä.”

Sitten kävi tuuri: Museovirasto sai perintönä Ruoveden vanhan pappilan ja tarvitsi arkkitehdin kunnostajaksi. Kailan muistettiin tuntevan pappilat. Hän lähti Museovirastoon ja jäi.

Tai pelastui, kuten hän sanoo.

Museovirastossa Kaila innostui.

Kun arkkitehtikollegat 1970-luvulla syttyivät tiedostavasta asemakaava-arkkitehtuurista ja yhdyskuntasuunnittelusta, Kaila perehtyi vanhoihin taloihin ja kiersi neuvomassa kartanonherroja rakennustensa hoitamisessa. Kun nämä alkoivat kaivella neuvojen jälkeen lompakkojaan, Kaila nosti kättä ja sanoi, että kai nämäkin vastinetta verorahoilleen ansaitsivat.

 

Tuohon aikaan jopa Museovirastossa ajateltiin, että vanhat punamullalla maalatut puukirkot pitää maalata lateksilla.

Pitkään hän työskenteli myös Seurasaaren arkkitehtina. Niihin aikoihin hän löysi ruotsalaisen Ove Hidemarkin.

Se oli Kailalle valaistus, vallankumous.

”Yhtäkkiä joku kirjoittaa, että kulunut kynnys kertookin talon historiasta. Että sillä onkin jokin arvo. Se oli ennenkuulumatonta.”


Tuolloin jopa Museo­virastossa ajateltiin, että vanhat punamullalla maalatut puukirkot pitää maalata lateksilla. Ajateltiin, että pitää käyttää aina uusimpia ratkaisuja, jotta tulevat tutkijat osaavat ajoittaa korjausvaiheet oikein.

”Se oli sitä optimistista ideologiaa. Ei ajateltu, että lateksimaali pilaa puun. Tuomiokirkosta putosivat lateksimaalin takia kaksi kertaa rappaukset, koska toisella kerralla se maalattiin samalla tehtaan antamalla lateksilla.”

Suomessa oli haluttu sodan jälkeen unohtaa mennyt, tehdä kaikki uusiksi. Ruotsissa kulttuuri oli ollut toinen, vanhaa arvostettiin.

”Mälarenin ympärillä on sata historiallista kartanoa. Gotlannin saarella on kivikirkkoja enemmän kuin koko Suomessa. Ja jos Tanskassa on yksi kivikirkko pilattu, niin he voivat ajatella, että no joo, näitä täällä riittää.”


Sitten syntyi Elias Härön kanssa kirja pohjalaisista taloista. Sitä varten Kaila kiersi ja kuvasi vanhoja maataloja Pohjanmaalla.

”Kun menin oikein upeaan pohjalaiseen taloon, nuori isäntä yleensä kehui, että kyllä tämä alas revitään, kunhan pystytään.”

Viereen haluttiin rakentaa päärakennukseksi uusi tasakattotalo. Se oli ajan käsitys hienosta.


Kirjaa pohjalais­taloista on sanottu läpimurroksi vanhojen talojen säilyttämisessä. Maatalojen isoviha päättyi, kirjoitettiin sanomalehdissä.

Mikä oli niiden vuosien tärkein anti?

Tiettyjä taloja pelastui, Kaila vastaa vaatimattomasti.

”Koskaan en ole kuullut kenenkään sanovan, että kamalaa, tuokin piti säilyttää. Aina on sanottu, että onni, ettei tuota purettu. Mutta kaikkea ei onnistuttu säilyttämään, vaikka kuinka yritettiin. No, pitääkö muistella epäonnistumisia? Niitä purettuja talojahan piisaa. Valitettavasti vaan jokainen voitto on tilapäinen, mutta jokainen tappio on lopullinen.”

Opettajana Kaila on jättänyt jälkensä moneen arkkitehtipolveen.

Hän opetti eri yliopistoissa jo Museoviraston aikoina, mutta siirtyi lopulta täyspäiväisesti pitämään kurssejaan ensin Tampereelle ja sitten Ouluun.

Opettajana Kaila oli pidetty. Ja jos on aina samanlainen, tulee tasaisin väliajoin muotiin. 1970-luvun lopulla restauroinnista tuli hiljalleen suosittua. Luentosalit olivat täynnä, ja luennoilla kävi sellaisiakin, jotka eivät edes olleet yliopistolla kirjoilla.

Kailan luennot olivat erilaisia. Opiskelijat rappasivat duunarien opastuksella Rajaportin saunaa tai matkustivat kesäksi työleirille Viipuriin. Usein Kailan työleirit olivat kansainvälisiä, opiskelijoita tuli kaikkialta maailmasta.

Kailan opetukseen kuuluivat myös laboratoriotestit, joissa tehtiin tarkkoja mittauksia materiaaleista.

Entiset opiskelijat puhuvat innostavasta, käytännönläheisestä professorista, joka ryömi aina itse ensin talojen alapohjiin ja hämmensi opiskelijoiden kanssa keittomaaleja. Hän piti luentoja omituisiin kellonaikoihin ja hyvitteli sitten tarjoamalla koko porukalle kahvit.

”Panu opetti käyttämään moottorisahaa”, kertoo entinen oppilas, yleiskaava-arkkitehti Johanna Palomäki. ”Panun kursseilla mentiin pinnan alle, tutkittiin, mikä on käytetty puulaji, kuinka vanhaa se on, mikä on ollut maali.”


Palomäki oppi tunnistamaan vaurioita ja haistelemaan sieniä ja homeita.

”Hän vaikutti koko tapaani ajatella. Opin täsmällistä ja analyyttista ajattelua, ja luennoilla syttyi rakkaus vanhoihin taloihin.”

Vanha kollega, emeritusprofessori Jouni Koiso-Kanttila kiittää Kailan poikkeuksellista kansainvälisyyttä ja jatkuvaa tiedon kartuttamista. Kaila kävi Englannissa muun muassa pigmenttianalyysikursseilla, Italiassa hän kävi 15 vuotta opettamassa ja kiertämässä värikaivoksia ja väritehtaita. Japanissa hän opetti ja opetteli vanhaa puurakennuskulttuuria.

”Sehän on arkkitehdille aika poikkeuksellista, että tuo asiantuntemustaan suuren yleisön tietoisuuteen ja jaksaa tehdä sitä vuodesta toiseen”, Koiso-Kanttila sanoo.

Kaila jakoi oppejaan auliisti muille, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän tietoa kysyttiin.

1990-luvun alussa Kailalta kysyttiin, pitäisikö Ove Hidemarkin kirja kääntää ja sovittaa Suomen oloihin.

”Sanoin, että se on upea kirja, mutta en usko tuollaisiin sovituksiin”, Kaila kertoo.

Hänelle esitettiin pyyntö: entä jos hän kirjoittaisi suomalaiset oppinsa kirjaksi?

Talotohtori-kirja ilmestyi Wsoy:n kustantamana vuonna 1997.

Se on omistettu Kailan ainoalle omalle lapselle Villelle. Tämä kuoli auto-onnettomuudessa vain 18-vuotiaana.

Kirjaa seurasi ura kolumnistina. Sen takana on toimittaja, nykyinen demarien kansanedustaja Timo Harakka.

”Talotohtori-palsta oli Timon idea. Hän minua pyysi kirjoittamaan”, Kaila kertoo.

Harakka toimitti palstaa pitkään niin, ettei Kailan tarvinnut keskittyä muuhun kuin kysymyksiin vastaamiseen.

Niitä palstalle saapui röykkiöittäin ja saapuu yhä – osa löytää sille espoolaiselle kaimallekin. Ja epätoivoisimmat kysyjät saavat aina selville myös Kailan yksityisen sähköpostin.

Vastaukset eivät ole arkkitehtipuhetta, vaan niin käytännöllisiä ja napakoita, että maallikko hykertelee. Kailan haastatteleminenkin on hauskaa, siis näin:

Mitä mieltä olit Guggenheimista?

”Musta puinen talo Helsingin empirekeskustan kupeessa, hui kamala.”

Entä aikanaan Kiasmasta?

”Se kaivelee yhä, että se on väärässä paikassa. Sellainen rakennus olisi pitänyt rakentaa jonnekin teollisuuskortteleihin.”

Miten Suomessa käytetään värejä?

”Ihmisten infantiili maku ihmetyttää. Näyttää siltä, että monille mitä räikeämpi, sen parempi. Leijona-kortteli Helsingin keskustassa maalattiin aikanaan räikeällä lateksilla, ja kaikki meni kaaokseksi. Onneksi uudisrakentamisessa hallitaan nykyään värit. Käytetään pieniä väriläiskiä hallitusti ja kivasti.”

Mitä ajattelet vanhojen talojen remonteista?

”Se hirvittää. Jos on vähänkin aidompi ja vanhempi talo, niin lähtökohta monille on, että laitetaan kaikki uusiksi. Muistan, kun Porvoossa kävin vanhassa hienossa talossa, jossa kaikki lattiat oli kaivettu, ja isäntä sanoi, että seitsemän kerrosta tapettia revittiin seinästä – kuistin kangastapetissa oli kuulemma ollut kova repiminen. Ja ikkunaremontti, voi kun oli tullut kalliiksi! Roskiin oli pantu kaikki vanha.”

Entä vanhojen talojen ikkunaremontit?

”Ovelta ovelle kiertävät ikkunakauppiaat ovat kauhistus. Kukaan ei tienaa ikkunoiden säilyttämisestä. Sanoin Museovirastolle, että meidän pitäisi laittaa mainoksia lehtiin, että älä vaihda ikkunoita, vanha on parempaa.”

Osataanko täällä kunnioittaa perinnettä?

”Vedin kansainvälisen kokouksen osallistujille kierrosta Kristiinankaupungissa. Kyllä hävetti! Julkisivuihin oli vaihdettu ikkunoita, ja oli laitettu kaikenlaisia irtolistoja.”

Suomi tulee jäljessä.

Niin Kaila ajattelee: historia on lyhyt, eikä täällä tiedetä, kuinka vanhaa rakennusperinnettä pitäisi kohdella. Toki esimerkiksi Englanti on edellä: siellä on satojatuhansia suojeltuja rakennuksia. Englannissa Kaila on käynyt kodeissa, joissa talon toinen pääty miltei sortuu ja toisessa päässä asutaan antiikkihuonekalujen keskellä.

 

Panu Kailan neuvo vanhoissa taloissa asuville on yksinkertainen: tee mahdollisimman vähän. Älä ainakaan korjaa liikaa!

”Mutta vanhan arvostamista on vaikea saada ihmiseen, jos hänellä ei sitä ole. Täällä tehdään asiat karulla kouralla, ja se vähä vanha, mitä on ollut, sillä ei ole ollut arvoa.”

Tai jos arvostetaan vanhaa, sen pitää sitten olla varmasti hirveän hienoa.

”Asennemaailma on sellainen, että joko Disneyland-antiikkia tai ihan uutta. Eilispäivän vanha, jossa elämä näkyy, ei ole mitään.”

Hänelle sanotaan yhä, että ei kukaan voi asua museossa tai että pitäisikö tässä heinälatoon muuttaa. Mutta hiljalleen kaikki on alkanut muuttua, uskoo Kaila.

Kailan neuvo vanhoissa taloissa ja asunnoissa asuville on yksinkertainen: tee mahdollisimman vähän. Asu aluksi taloa mitään tekemättä vähintään vuosi. Äläkä ainakaan ylikorjaa!

Kaila muistelee Riilahden kartanoa Raaseporissa. Seinällä oli 1700-luvulta peräisin oleva maalaus, jonka kuvassa oli näkymä kartanon sisältä: pieni pöytä ja pyörätuoli.

”Ja siinä ne olivat taulun vieressä yhä, pöytä ja pyörätuoli.”

Mutta ei Kailakaan kaikkea halua säilyttää.

Kungfutselainen sananlasku menee näin: virheen jälkeen älä korjaa, se on aito virhe.

Panu Kaila ei ole ihan varma, kannattaako siihen viisauteen uskoa.

”Kun miettii vaikka Makkarataloa, ajattelee, että täytyisikö tuokin virhe todella säilyttää. Jos se on ikävän näköinen ja epäterveellinen. Kenelle voisi edes sanoa: tulkaa ostamaan asunto aidosti epäterveellisestä talosta!”

Jos tällä tarinalla olisi klassinen draaman kaari, se loppuisi näin: Kaila oli nuorena toisinajattelija. Nyt hän on arvostettu guru, joka näki monet asiat ennen muita. Hän ansaitsi kollegojen arvostuksen ja kirjoitti suomalaisen korjausrakentamisen raamatun.

Ja niinhän se menikin, tavallaan.

”Hirveän vähän on vihamiehiä. Luulisi, etten enää uskaltaisi kulkea pimeällä.”

Se on omituinen juttu. Panu Kaila on nyt 77-vuotias ja yhä oppositiossa.

Ongelma ovat nykyrakentamisen tavoitteet, jotka ovat ”kokonaan väärät”. Ne tuottavat Kailan mielestä homehtumiselle alttiita, mutkikkaita pullotaloja. Niiden rakentaminen on kallista, eivätkä asukkaat osaa niitä itse korjata.

Kailan mielenkiinto alkoi siirtyä vanhoista taloista ja niiden suojelusta terveelliseen rakentamiseen 1970-luvun Sveitsissä. Hän luki kriittisiä artikkeleja siitä, soveltuuko betonielementtitalo sisäilmaltaan ihmisten asunnoksi.

”Suomessa semmoista ei saanut puhua.”

Kaila tutustui asumisterveyslääkäri Esko Siltavuoreen, joka hyökkäsi elementtitaloja vastaan. Lehdet tarttuivat raflaavaan aiheeseen, vaikka homeesta ei vielä tuolloin puhuttu.

Nyt Kailan missiona ovat ylimitoitetut energiansäästötavoitteet ja niiden purku.

”Energiansäästöllä on helppoa rahastaa. Tavoitteet ovat sellaiset, että talot tehdään hosumalla ja tienaamalla.”

Kailasta kyse on rahasta.

”Esimerkiksi painovoimainen ilmanvaihto ei tuo rahaa kenellekään, mutta koneellista pitää sen sijaan jatkuvasti päivittää.”

Kaila on kohta kahdeksankymppinen, mutta hänellä on miltei anarkistinen haave. Hän haluaisi jonkin kunnan kaavoittavan yhden kokonaan säännöksistä vapaan asuinalueen, jonne saisi rakentaa ihan miten tahansa, normeista piittaamatta. Näissä taloissa voitaisiin tehdä käytännön kokeita, jotta voitaisiin mitata esimerkiksi rakennusten todellista energiatehokkuutta. Mittaamalla saisi osoittaa, että perinteiset menetelmät toimivat.

Eikö sellainen koe voisi onnistuakin näin norminpurku­talkoiden aikana?

Panu Kaila on skeptinen.

”Puretaanko koskaan sellaisia normeja, joiden avulla joku lypsää rahaa?”

Niinpä Kaila elää oudossa kuplassa: luennoilla kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä, mutta silti säädökset ovat päin seiniä.

”Kukaan ei koskaan nouse ja sano, että kuules Kaila, koneellinen ilmanvaihto on hyvä asia.”

Syyksi Kaila epäilee yhdistelmää: vahvat lobbarit ja tietämättömät päättäjät.

Toisen selityksen tarjoaa Rkp:n kansanedustaja, arkkitehti Anders Adlercreutz. Hänen mukaansa kyse on koulukuntaerosta.

”Panu oli vallankumouksellinen ja vaikutti koko uuden arkkitehtisukupolven ajatusmaailmaan”, hän sanoo.

”Vielä 1990-luvulla opetettiin sellaista betonisandwichia, mineraalivillaa, höyrynsulkuja, seinään lateksia ja muovipinnoitetta. Panun lähestymistapa, eli hengittävät rakenteet, luonnosta tulevat raaka-aineet ja kokemukseen perustuvat opit, oli mullistava.”

Ehkä Kailan suosiossa ja opetuslasten innostuksessa on kyse myös yleisemmin ajasta ja sen trendeistä: yksinkertaisuudesta, aitoudesta ja kaipuusta hallinnan tunteeseen.

Jospa sitä osaisi korjata edes omaa taloaan.

Kun haastattelee Panu Kailaa, yksi erityinen kysymys pyörii mielessä:

Millaisessa talossa talotohtoriitse asuu?

Ja koska Panu Kaila on tottunut vastaamaan kysymyksiin, hän vastaa tähänkin:

Hän asuu Kruununhaassa Helsingissä, mutta Oulun proffavuosina hankittu talo Pohjois-Pohjanmaalla on toinen koti.

Asukkaittensa mukaan se talo on kummallinen. Se on yli satavuotias ja paljon kylmillään. Kaksikymmenneliöinen aina lämmin lisäsiipi seisoo tolppien varassa, mutta sen lattia on hyvin paksu, 60-senttinen. Tila on olohuone, makuuhuone ja ruokasali, pesutila ja keittiö. Vanhin piharakennus on 1750-luvulla rakennettu aitta. Tallirakennus on 1830-luvulta.

Siivessä on venetsialainen kivilattia. Kaila on tehnyt mosaiikkilattian itse, ja se on pikkuisen muhkurainen, kuin luonnonkallio, ja tekijänsä mielestä ihana – talvella lämmin ja kesällä viileä. Lattiassa on käytetty Finlandia-talon marmoria – siis ripaus Alvar Aaltoa. Yhdessä kohdassa on muistoksi Helsingin kaupungintalon tiiltä – eli hieman C. L. Engeliä. Lattiassa on Iniön graniittia, sillä siellä oli Kailan äidin kesämökki.

Terassilla on kuusi pylvästä. Niiden yläpäässä on vesikattoa ankkuroiva tappiliitos. Tapit ovat kaikki eri puulajia. Ne ovat latinankielisessä aakkosjärjestyksessä: leppä, saarni, kataja, mänty, paju ja pihlaja.

Kun Kaila palasi Suomeen työskenneltyään pari vuotta Japanissa, hän rakensi taloon japanilaisen teehuoneen. Tatamilla on hyvä nukkua. Patjoja säilytetään japanilaiseen tapaan kaapissa.

Talon maali on – hui kauhistus – vanhaa lateksimaalia. Jonain pävänä Kaila vielä rapsuttelee sen pois, ja ikkunoihinkin pitäisi puuttua. Mutta kaikki tehdään hiljalleen.

Aitat on maalattu maidolla ja punamullalla vanhan lateksimaalin päälle. Yksi aitta odottaa vielä maalaamista.

Työ ei lopu ikinä, mutta sen pitää olla kivaa, sanoo Kaila.

Vaikka hän on tehnyt uransa suojelemalla vanhoja taloja, hän painottaa:

”Pihan pitää palvella minua eikä minun pihaa. Talon pitää palvella minua eikä minun taloa.”

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Pariskunta osti ”aidot italialaiset nahkatakit” 1 200 eurolla Kannelmäen Prisman parkkipaikalta – Poliisi varoittaa vanhaa kikkaa käyttävistä huijareista Helsingissä

    2. 2

      Suomeen paennut nigerialaisnainen kertoo poikajoukon polttaneen hänen tyttöystävänsä hengiltä – veivätkö tulkkausongelmat turvapaikan?

    3. 3

      Oululainen Venla Karppinen, 19, sai himoitun paikan maineikkaasta Oxfordin yliopistosta – Suomeen paluu ei enää innosta

    4. 4

      Tuleva pormestari Jan Vapaa­vuori lyttää maakunta­uudistuksen, vaikka hänen oma puolueensa on ollut päättämässä siitä – ”Haitallisin uudistus miesmuistiin”

    5. 5

      Töitä olisi heti 9 000 osaavalle koodarille, mutta tekijöitä ei löydy – ”Vaikka maksaisit mitä, se ei muuttaisi tilannetta”, sanoo ohjelmistoyrityksen teknologiajohtaja

    6. 6

      Tutkimus: Neuvostoliitto oli riippuvainen Suomesta ja lännestä tuodusta teknologiasta

    7. 7

      Maahanmuuton vastustajien leiri siirrettiin nyt julkisen käymälän viereen – Jälleen uusi käänne Rautatientorin sekavassa mielenosoitustilanteessa

    8. 8

      Kuuntelulaitteilla tehty tutkimus paljasti, miten eri tavalla isät puhuvat pojilleen ja tyttärilleen – tytöille kehosta, pojille pärjäämisestä

    9. 9

      Koomikko Iikka Kivi tuohtui stand up -kiertueen ”seksistiseen viestiin”, jätti kiertueen antaakseen tilaa naisille ja muunsukupuolisille – Promoottorin mukaan 24 miehen kiertue luultavasti peruuntuu

    10. 10

      Kalliolta pudonnut 14-vuotias loukkaantui vakavasti Porissa

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Pariskunta osti ”aidot italialaiset nahkatakit” 1 200 eurolla Kannelmäen Prisman parkkipaikalta – Poliisi varoittaa vanhaa kikkaa käyttävistä huijareista Helsingissä

    2. 2

      Alkoholin liikakäyttö on paljon vakavampi uhka kuin tupakanpoltto – silti vain tupakoitsijat ovat ajojahdin kohteina

    3. 3

      Himoautoileva toimittaja vaihtoi viikoksi kaupunkipyörään: poliisi pysäytti, kuntosalilla käynti lopahti – ja ihan eri Helsinki avautui

    4. 4

      Oululainen Venla Karppinen, 19, sai himoitun paikan maineikkaasta Oxfordin yliopistosta – Suomeen paluu ei enää innosta

    5. 5

      Trump töni Montenegron pääministerin sivuun astuakseen yhteiskuvan eturiviin

    6. 6

      Koomikko Iikka Kivi tuohtui stand up -kiertueen ”seksistiseen viestiin”, jätti kiertueen antaakseen tilaa naisille ja muunsukupuolisille – Promoottorin mukaan 24 miehen kiertue luultavasti peruuntuu

    7. 7

      Maahanmuuton vastustajien leiri siirrettiin nyt julkisen käymälän viereen – Jälleen uusi käänne Rautatientorin sekavassa mielenosoitustilanteessa

    8. 8

      Töitä olisi heti 9 000 osaavalle koodarille, mutta tekijöitä ei löydy – ”Vaikka maksaisit mitä, se ei muuttaisi tilannetta”, sanoo ohjelmistoyrityksen teknologiajohtaja

    9. 9

      Suorasukaisen musiikkikriitikon Seppo Heikinheimon itsemurhasta on 20 vuotta – kollegani oli muutakin kuin muistelmien ”mätämuna”

    10. 10

      2,5-vuotias kiinalaistyttö on niin kova syömään, että hänestä tuli nettisensaatio – syömisvideovillitys leviää maailmalla ja hivuttautuu ehkä Suomeenkin

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Britannia ei usko Manchesterin pommittajan toimineen yksin, poliisi otti kiinni lisää ihmisiä

    2. 2

      Luokkahyppy voi myös kaduttaa – yliopistoon päätynyt duunarin lapsi ikävöi takaisin työväenluokkaan

    3. 3

      Pariskunta osti ”aidot italialaiset nahkatakit” 1 200 eurolla Kannelmäen Prisman parkkipaikalta – Poliisi varoittaa vanhaa kikkaa käyttävistä huijareista Helsingissä

    4. 4

      Luokkajako lentokoneessa näkyy ilmaraivona

    5. 5

      Suomalaisen tunnistaa ulkomailla jo kaukaa

    6. 6

      Kemikaalein puhdistettu järvi nousi supersuosituksi, video veden alta todistaa häkellyttävän hyvän näkyvyyden: ”Norjan meret jäävät toiseksi”

    7. 7

      Paljonko rahaa on sopiva lahja? Tapakouluttaja kannustaa kohtuuteen ja ihmettelee työikäisten matkakassoja

    8. 8

      Kauppatieteiden opiskelija havahtui turhanpäiväiseen kulutukseensa ja alkoi vältellä kaikkea muoviin pakattua – nyt hän tekee jopa deodoranttinsa itse

    9. 9

      Onko tämä kaikkien aikojen seuramatka? 800 suomalaista lähtee Afrikkaan testaamaan ripulirokotetta, joka voi pelastaa miljoonia lapsia – sinä voit hakea mukaan matkalle

    10. 10

      Kiky-sopimus teki monien helatorstaista tavallisen työpäivän, eikä se miellytä kaikkia – ”Toki tämä päähän ottaa”

    11. Näytä lisää