Pohjois-Karjala. Sula voi valuu sormien välistä kohti paidan hihaa, mutta en välitä. Kurkotan ottamaan uuden karjalanpiirakan – jo kolmannen. Itse viljelty ohratäyte katoaa suuhun pehmeän voin sekaan.

Sitten emäntä Anni Korhonen kantaa pöytään kuhan. Se on uinut Oulunjärvessä vielä hetki sitten. Kuhan kaverina tarjotaan uunissa piipahtanutta voimuusia. Kotikalja on tehty maltaista eikä uutteista.

Tässä pöydässä kaikki on luomua: se mitä ei itse pystytä tuottamaan, ostetaan lähiseudun kalastajilta, lihatiloilta ja maidontuottajilta.

Olen poikani kanssa Äksyjen Ämmien järjestämällä hiihtovaelluksella Pohjois-Karjalan keväthangilla. Tarkoitus on neljän päivän aikana hiihtää noin 70 kilometrin matka ja tutustua samalla karjalaiseen ruokaperinteeseen matkan varren majataloissa.

Reitin lähtöpaikka on majatalo Puukarin pysäkki Valtimossa.

Hiihtoa on takana tunnin verran lähivaaralla, ja jo nyt kaiken huomion on vienyt ruoka.

Tällä reissulla ei vedetä perässä ahkiota eikä raahata raskaita rinkkoja. Hiihtäminen on tehty mukavaksi: matkalla yövytään neljässä majatalossa. Laukut kuljetetaan yöpaikasta toiseen, joten reitin voi hiihtää kevyt eväsreppu selässä.

Karjalaiselle ruokaperinteelle tyypillisintä ovat uunissa kypsytetyt ruuat ja monenlaiset leivonnaiset. Ne mielessä lähdemme aamun hiihtotaipaleelle. Edessä on 22 kilometriä: ensin makkaranpaistolaavulle ja sieltä uudelle majatalolle.

Aamiaispöydästä emäntä kehottaa pakkaamaan eväitä. Hamstraan ohrapiirakoita. Harmi, ettei marjoja ja leseitä saa reppuun.

Hiihtokeli on täydellinen, noin kolme astetta pakkasta.

Reitti kulkee halki lumisten peltojen, synkkää metsätaivalta ja tien reunaakin. Muutamissa tien ylityksissä on otettava sukset pois jalasta, sillä tie on jäinen.

Hangella on tuoreita jäniksen jälkiä, mutta emännän lupaamia metsäkauriita ja metsäkanalintuja ei näy.

Latu sukeltaa kuusikkoon, joka on kuin sadusta: puissa on harmaanruskeata naavaa, ilma kimmeltää lumihiutaleista.

Laavu pitää huomata kartasta, sillä se on sivussa reitiltä. Siellä istuu pari paikallista herraa paistamassa makkaraa ja juomassa olutta.

Alkaa pyryttää kunnolla. Maisema muuttuu harmaaksi.

Hämärtää jo, kun saavumme Laitalan Lomien majataloon. Se on reitin uusin majatalorakennus, vaikka onkin pystytetty 1920-luvun hirsistä. Nuori emäntä Henna Nevalainen paimentaa meidät saunaan.

Sitten syödään taas. Tällä kertaa lihaa ja pottuja sekä lohta. Ja tietysti karjalanpiirakoita.

Aamulla käymme tervehtimässä Laitalan poroja, jotka ovat paljon isompia kuin Lapissa. Nekin ehkä elävät hyvällä karjalaisella ruualla. Täällä poroja käytetään vetojuhtina.

Toisen hiihtopäivän reitillä kartta näyttää jyrkkiä nousuja. On jaksettava 26 kilometriä.

Kun latu ylittää Nurmeksen rajan, reitti johtaa järven jäältä omakotitalon pihaan.

Kappas. Karttaan merkitty kahvipaikka onkin jonkun koti.

Talossa Aimo ja Raija Hulkko ovat keittäneet meille kahvit ja tarjoavat keittiössään itse leivottua pullaa ja kuivakakkua.

On alkanut tuulla ja vihmoa lunta. Aimo Hulkko käy ajamassa peltoaukealta lähtevän ladun uudestaan auki. Silti vastatuuli vie voimia ja liuku lyhenee.

Pihlajapuuhun Viemenjärven rantaan tulemme rättiväsyneinä.

Talo on Salmenkylän vanha koulurakennus ja nykyisin Äksyjen Ämmien päämaja. Täällä emännöi Minna Murtonen, jolla on keittiössä jo hiivaleipätaikina kohonnut.

Tuvassa pöytään on katettu riisitäytteisiä pyöröjä ja karjalanpiirakoita. Emäntä on oppinut leipomisen mummoltaan. Onkohan mikään ikinä maistunut paremmalta?

Illallisella on juuresvuokaa, tattikastiketta, muusia ja hirvenlihaa.

Silmät lurpallani luen hyllystä löytynyttä Salmenkylän kansakoulun historiaa. Koulu perustettiin vuonna 1902. Alkuaikoja hämmensi kolmiodraama, kun kouluun valittu opettajatar rakastui käsityönopettajaan, vaikka oli jo kihloissa toisen kanssa. Hän joutui lähtemään.

Noista tapahtumista on jo yli sata vuotta. Koulu toimi pitkään: vielä 12 vuotta sitten täällä oli oppilaita.

Aamulla on vielä viimeinen pitkä järvenylitys ja kova nousu. Lunta sataa niin, että latu on kadonnut näkyvistä. Siellä täällä jäällä makaa pilkkijöiden punaisia kairoja. Aurinko paistaa pyryn takaa.

20 kilometrin jälkeen olemme perillä Männikkölässä.

Tavaroidemme päällä odottaa ensimmäisestä majatalosta tilattu tuore luomuruisleipä. Vaellus on ohi, mutta vielä on monta piirakkaa maistamatta. Seudun piirakkamestarin, Ritva Ryttyläisen, kahvipöydässä on valmiina tuoreita karjalanpiirakoita, omenataskuja, rahkapiirakoita ja vatruskoita.

Piirakkamaa on todella maineensa veroinen.