Arjen nyrjäyttäjä
Kaupunkitaiteilija Meiju Niskala haluaa kaivaa hyvyyden esiin ihmisistä.
Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.
TIILIKKAJÄRVI. Kuuluu hentoja kopsahduksia, kun maahan putoilee pisaroita. Puut ovat yhä märkiä yöllisestä sateesta.
Sumussa järven ja taivaan raja häviää. Saaret ja niiden varjot muodostavat palloja, jotka leijuvat keskellä ei-mitään.
Tällaista on Tiilikkajärven kansallispuistossa Savon ja Kainuun rajalla, helsinkiläisen mielestä jossain hevonkuusessa. Linja-autolla ei pääse lähemmäksi kuin 15 kilometrin päähän Rautavaaralle. Sieltä on otettava taksi. Parkkipaikalta on patikoitava pari kilometriä perille, Kosevan autiotuvalle. Se on harvoja autiotupia Lapin ulkopuolella.
Mikä olisi suomalaisempi tapa hiljentyä kuin mennä metsään?
Jo pelkkä syksyisen metsän kuvitteleminen tekee hyvää. Kokeile! Mieti, miltä tuoksuvat mätänevät lehdet. Millaisilta näyttävät puiden ja mättäiden vihreät, ruskeat ja keltaiset sumun himmentäminä? Miltä kuulostaa, kun ei tuule ja useimmat linnut ovat lähteneet etelään?
En kohtaa muita retkeilijöitä, mikä ei yllätä. Syksyn ja talven taitteessa on haastavaa liikkua luonnossa. Ilta koittaa niin äkkiä. Koska lunta ei ole ja sää on pilvinen, tulee pian säkkipimeää. Ja sitä kestää pitkään.
Niinpä on vietettävä aikaa autiotuvassa. Halonhakkuuta, tulen virittelyä, pussikeiton hämmentelyä, syömistä. Sitten välttämättömät työt on tehty.
On aika ryhtyä hämärähyssylle: lojua laverilla, antaa ajatusten laiskistua, torkahtaa.
Havahdun hytinään. Hiillos uhkaa hiipua, eikä kämppä pidä kauan lämpöä. Täytyy lisätä puita. Pieni tupa lämpiää nopeasti uudestaan.
Juuri kun löydän mukavan asennon, ulvahtaa. Palohälytin! Ovi auki ja savu ulos. Ulina vaimenee mutta sen muisto jää korviin soimaan.
Miten korni ääni öisessä korvessa! Jos lähistöllä oli villieläimiä, enää ei taatusti ole.
Valkoinen vekotin killittää tummuneessa katossa omahyväisen näköisenä. Olen tarpeellinen, se kailottaa.
AAMULLA talsin hoikalla kannaksella, joka melkein halkaisee järven kahtia. Polku kulkee niin korkealla, että tyyntä vettä näkyy molemmin puolin. Metsä on puistomaisen sievä: harvaa männikköä, varpuja tasaisena turkkina.
Kuntassa ei erotu kulumia. Kävijät ovat olleet kuuliaisia: herkällä harjulla ei saa lumettomana aikana kävellä muualla kuin merkityillä poluilla.
Ja mikäs tässä on astellessa, valmista reittiä pehmeällä neulasmatolla. Kävely rauhoittaa jopa kaupungin hälyssä, kosteassa männikössä se käy mietiskelystä.
Pohjoisniemen kärjessä harju sukeltaa veden alle ja nousee taas esiin Kalmoniemessä. Välissä on vain sata metriä ulappaa. Kesällä miettisin, uidako yli.
Tiilikkajärven kansallispuisto on tunnettu soistaan, joissa sekoittuvat pohjoiset ja eteläiset piirteet. Alueen suosituin kohde on Venäjänhiekka, iso luonnon luoma hiekkaranta.
Tällä kertaa usvaiset suot ja autio hiekkaranta jäävät näkemättä. Pimeä ehtii ensin.
www.luontoon.fi/Retkikohteet/kansallispuistot/tiilikkajarvi
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi