Reili johti unelmien työpaikkaan

"Vuosi oli 1972. Lähdin heti lakkiaisten jälkeen reilaamaan. Mukaan tulivat luokkakaverini Tuija ja Leena.

Reissun ainoa uimaranta löytyi Jugoslavian rannikolta Rijekasta, joka on nykyisen Kroatian Opatian lomakaupungin kupeessa. Vaatimattomalla nupukivirannalla otettiin aurinkoa teollisuusalueen vieressä. Illalla ulkoilmadiskossa paikalliset nuoret olivat huoliteltuja ja muodikkaita. Minulla oli löysät samettihousut ja Rukan sadetakki.

Junassa Budapestiin olin kuulevinani suomen kieltä viereisiltä penkeiltä. Mutta se oli unkaria, joka vain kuulosti suomelta, kun se sekoittui radiosta soivaan Demis Roussoksen hittibiisiin Mamy Blue. Ihmettelin, että rautaesiripun takana voi soida samat biisit kuin lännessä.

Vuonna 1987 kälyni vinkkasivat minulle työpaikasta, jossa tuotettiin seura- ja ryhmämatkoja Euroopan kaupunkikohteisiin. Pääsin työhaastatteluun talon ulkopuolelta ilman alan kokemusta. Haastattelussa kysyttiin, olinko vieraillut työtehtäviin liittyvissä Euroopan kaupungeissa. Vastaus oli kyllä. Sitä en tosin kertonut, että kyse oli interrailista ja vierailut kestivät vain päivän tai yön."

Eila Kuronen, Helsinki

Suukkoja hampaattomalta

"Olin mielestäni tottunut reissaaja, kun lähdin 17-vuotiaana reilaamaan. Olinhan liftannut Pohjoismaissa jo pari vuotta aiemmin. Lopulta tein interrail-matkoja yhteensä seitsemän vuosina 1973–1981. Kaikkia niitä valtioita, joissa kävin, ei ole enää olemassa.

Junissa ventovieraat jakoivat hytin ja parin tunnin päästä oltiin kuin samaa perhettä: eväät ja huovat menivät tasan.

Mutta heräsin myös hampaattoman albanialaisen yösuukkoon, kuuntelin tuntemattoman jugoslaavin serbokroatialaisia rakkaustarinoita ja yritin taiteilla kuivin jaloin eritteitä lilluvassa vessassa.

Reilillä ei ollut soveliasta kieltäytyä vuoristolaisperheen valkosipulituoremakkarasta eikä sveitsiläisopiskelijan yrttilikööristä. Junassa matkustettiin vieraassa porukassa monta vuorokautta putkeen, kuten Englannista Orient Expressillä Kreikkaan.

Englannin tullissa kyseltiin, miksi olin käynyt Unkarissa: 'Opiskelemassa kommunismia vai?' Vastaukseni 'Täh?' riitti.

Roomassa päädyin kansainvälisen futisjoukkueen kanssa yöpitsalle. Silloin söin ensimmäisen oikean pizza Napolitanani, joka maistui vähän erilaiselta kuin Belgradista ostamani karmeat upporasvassa tiristetyt, makeat lihapiirakat. "

Ulla Hyytiäinen, Helsinki

Pimeästi Puolassa

"Lähdin kiertämään parhaan kaverini kanssa Itä-Eurooppaa kesällä 2005. Olin 19-vuotias ilman luottokorttia.

Varsovassa myöhästyimme Krakovan-junasta, koska lipunmyyjä myi liput ja löi luukun neniemme edestä kiinni. Hakkasimme vihaisina kopin ovea vaihtorahojen perään. Lipunmyyjät eivät puhuneet englantia, joten ystäväni piirsi paperille kuvan naisesta ottamassa rahojamme. Lopulta saimme vaihtorahat takaisin, mutta hermoja se kiristi.

Junassa tajusin, että olin hukannut hostellimme varauspaperit. Tyhjensin taskut ja rinkat, mutta papereita ei löytynyt. Junamatka kului hiljaa TUC-keksejä mutustellen.

Saavuimme illalla väsyneinä Krakovaan. Ilman karttaa saimme arvailla, missä päin kaupunkia olimme. Asemalla kaksi belgialaista reppureissaajamiestä olivat myös vailla yöpaikkaa. Lähdimme porukalla hostellijahtiin.

Siisti, pyylevä mies kurvasi autolla eteemme ja tarjosi taksikyytiä. Hän puhui vähän englantia, joten hyppäsimme kyytiin. Kesken matkaa tajusimme, ettei taksissa ollut mittaria. Kaveri ajoi taksia pimeänä. Hän vei meitä tunnin ajan ympäri Krakovaa.

Lopulta päädyimme rähjäiseen majapaikkaan, jossa oli vapaita huoneita. Vastaanottovirkailija kurkisti passejamme ja totesi, että meillä oli jo sinne huone varattuna. Olimme sattumalta hostellissa, jonka varauspaperit olin hukannut."

Marinella Ruusunen, Espoo

Latinistit näkivät Rooman

"Toukokuussa 1985 Outi ja minä, mahassa 21-viikkoinen esikoiseni, lähdimme junalla kohti Roomaa. Neuvolatäti ja suku olivat kauhuissaan, mutta 23-vuotiaan varmuudella tiesin, että raskaus ei ole sairaus. Matka oli toinen interrailini, joten ymmärsin olla pelkäämättä Eurooppaa.

Me ompelimme samanmalliset haalarit, johon piilotimme sisätaskuja käteistä rahaa varten. Minulla oli sininen, Outilla violetinkirjava. Reisitaskusta sitten kaivettiin junan vessassa seteleitä esille, kun tuli tarve kolikkoa suuremmalle summalle.

Pyöristyvä mahani oli meille eduksi. Kun italialaiset naiset näkivät, että olen odottava äiti, puheen volyymi nousi ja minulle haluttiin antaa tietä jonoissa. Käytimme sitä huvittuneina hyväksemme.

Olimme innokkaita kulttuurihistorioitsijoita Turun yliopiston Klassillisen filologian laitokselta. Matkapäiväkirja paljastaa hurman:

'Epätodellinen tuntu! On ihmeellistä kävellä Colosseumin käytäviä ympäri!' Tarkoitus oli myös opiskella: valokuvasin diafilmille jokaisen Capitoliumin marmorisen keisarinpään."

Johanna Ailio, Turku

Romaniassa diktatuurin aikaan

"Vuonna 1976 reilasin ystäväni kanssa Romaniaan Konstantaan. Makoilimme Mustanmeren rannalla ja keräsimme simpukankuoria. Rannalla valkotakkiset rantavahdit huitoivat vitsoillaan. Kaduilla poliiseja oli kaikkialla.

Tiesimme, että maan valuutalla ei olisi käyttö- eikä vaihtoarvoa ulkopuolella. Siksi tuhlasimme taksikyyteihin.

Paluumatkalla Konstantasta Bukarestiin konduktööri vaati lisämaksua. Koska meillä ei enää ollut valuuttaa, hän panttasi matkaliput ja hävisi vaunuunsa. Dollareista tai matkasekeistä ei ollut hyötyä.

Viimein löysimme konduktöörien vaunun ja kerjäsimme englanniksi, ruotsiksi, latinaksi, saksaksi ja suomeksi lippujamme takaisin. Mies heltyi. Hymyilimme pelon sekaisesti, kun hän ojensi liput.

Salainen poliisi kontrolloi Romaniaa diktaattori Nicolae Ceaus¸escun johdolla reilin aikana. Pohdin usein, olisimmeko uskaltaneet sinne, jos olisimme tienneet tilanteesta."

Terttu Seppänen o.s. Kemppainen, Oulu

Paikallisopas Marokossa

"Saapuminen Marokkoon jännitti. Kun laiva rantautui, ympärillemme kerääntyi "turistioppaita", jotka halusivat ilmaiseksi neuvoa tulokkaita. Me suomalaispojat valitsimme vastahakoisesti yhden ja lähdimme kohti halpaa hotellia. Odotukset eivät olleet korkealla.

Hotelli oli upea. Huoneessa oli sängyt, ei paljon muuta, mutta seinät oli päällystetty mosaiikkiornamenteilla. Katolta näkyi meri ja Tangerin sokkeloiset korttelit. Rannalta taas sai maailman parhaita täytettyjä patonkeja ja munkkirinkilöitä. Aurinko paistoi täytetiskin salaatteihin, mutta hygieniasta viis, kun herkkua sai dirhamilla, noin markalla.

Eräänä iltana hampaaton mies tuli myymään kultaa. Tyrkytys oli kova, mutta meitä eivät helyt kiinnostaneet. Äijä esittäytyi Hassaniksi ja sanoi tietävänsä paikan, jossa tarjoiltiin alkoholia – harvinainen paikka muslimimaassa.

Joimme parit cocktailit hienon hotellin yökerhossa, mutta baari oli kallis. Siirryimme paikalliseen kahvilaan, jossa vesipiiput pulputtivat ja miehet pelasivat lautapelejä. Hassan tarjoili avokätisesti hasista eri muodoissa, oli paloja ruskean eri sävyissä ja mustaa öljyä, jota hän siveli sätkään. Kieltäydyimme kohteliaasti ja joimme minttuteetä.

Hassan tarjoutui saattamaan kotiin ja kysyi hotellimme nimeä. Valehtelimme yöpyvämme Miramar-hotellissa, jonka olimme nähneet keskustassa. Kun olimme hyvästelemässä, Hassan sanoi yllättäen: 'Mennäänkö panemaan?' Kieltäydyin jälleen, ja pienen kinuamisen jälkeen hän luovutti."

17-vuotias reilaaja vuonna 1977

Viinivarkaita ja mahatauteja Ranskassa

"Huomasin tammikuussa 1972 jutun Hesarissa. Euroopan rautatieyhtiöt tarjosivat 18–21-vuotiaille uuden tavan tutustua Länsi-Eurooppaan: 290 markan lipulla sai reilata kuukauden. Syttyi lähtökuume, jonka tartutin Timoon.

Olimme juuri täyttäneet 18, kun matka alkoi Kotkan rautatieasemalta kohti Tukholmaa. Meillä ei ollut matkasuunnitelmaa, mutta interrail-lipun mukana tuli Euroopan kartta.

Ruotsinlaivalla halpaan alkoholiin tutustumisen hintana meiltä katosi yksi lompakko ja Kööpenhaminassa silmälasit, mutta passit ja liput säilyivät housujen salataskuissa.

Matka jatkui Ranskaan ja Pariisiin, sitten Bordeaux'hon. Siellä jouduimme heti poliisilaitokselle. Olimme ainoat silminnäkijät, kun Rellu törkkäsi Mersua rautatieaseman parkkiruudussa. Esikuulustelussa poliisipomo osasi englanniksi 20 sanaa, konstaapelit eivät sitäkään. Elekielellä pääsimme pälkähästä.

Sen jälkeen litkimme onnellisina maitoa litran pulloista puistossa. Ranskalaiset katselivat epäuskoisina.

Helle yltyi, kun pääsimme Marseille'hin. Leirintäalueella joimme vesijohtovettä, josta saimme mahataudin. Kaupungissa varoiteltiin, ettei kannata mennä afrikkalaissiirtolaisten kortteleihin. Menimme silti. Siellä laitapuolen kulkijat tunsivat arvonsa. Yksi tuli pummaamaan ruokaviiniämme. Kaveri tyhjensi pullon kerralla, palautti sen asvaltille ja käski olla kukkoilematta. Meni perille. Viihdyimme silti Marseille'ssa pari viikkoa.

Reilin alussa päätimme olla tuhlaamatta rahaa ruokaan. Söimme kuukauden aikana kolme lämmintä ateriaa ja vähän patonkia. Farkkuni pysyivät loppumatkan päällä vain naruvyöllä. Olin laihtunut 9,5 kiloa.

Kun saavuin kotiin, äiti oli tehnyt lihapullia ja keitettyjä perunoita. Ruoka tuoksui taivaalliselta jo ulko-ovelle."

Kaksi Karhulan, nykyisen Kotkan poikaa ilman siipii, Heikki ja Timo

Kielikylvyssä Euroopassa

"Matkustin Pekka Haaviston Nuori Eurooppa -kirjan innoittamana junalla pitkin Eurooppaa 1986. Tuntui rennolta puhua monta viikkoa vain englantia, vähän saksaa ja ruotsiakin, paitsi suomalaiselle matkakaverilleni.

Länsi-Saksassa junassa matkalla kohti kotia kuulimme jonkun huutavan: 'Urkki on kuollut!'

Tieto pysäytti. Koin historiallisen hetken keskieurooppalaisen maalaismaiseman vilahdellessa ohi. Kohta meitä oli puoli tusinaa suomalaista ihmettelemässä asiaa. Oli hienoa jakaa uutinen suomeksi. Elämässäni Urho Kekkonen oli aina ollut olemassa."

Anne Koski, Heinola

Rahattomana reissussa

"Lähdin reilille rahattomana. Ystäväni oli luvannut maksaa satojen markkojen velkansa parin päivän kuluttua.

Kun menin nostamaan rahaa Göteborgissa, tililläni ei ollut katetta. Samalla nousi korkea kuume. Päätin lähteä Saksan yöjunaan lepäämään. Rahaa ei ollut edes vesipulloon. Join laivalonkeroitani.

Kuumehöyryissäni katsoin aikataulut väärin ja päädyin yöllä Kööpenhaminaan. Nuokuin asemalla, kunnes se suljettiin. Vain Burger King oli auki. Siellä toivoin voivani napata ranskalaistenjämät. Nuhjuinen mies oli samalla asialla. Hän iski hylättyyn hamppariin. Itse en uskaltanut, vaikka olin pyörtymäisilläni. Yhtäkkiä ravintolan työntekijä toi eteeni hampurilaisen ja juoman. Ruoka ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä.

Sinnittelin hereillä aamujunaan. Amsterdamissa nukuin hostellissa kolme päivää putkeen syömättä.

Lopulta sain velkarahat. Mutta olin arvioinut budjettini väärin. Viikon päästä Espanjassa olin pennitön. Äitini lähetti rahaa Western Unionin kautta. Kului taas viikko, ja laukkuni varastettiin Pariisissa. Olin jättänyt sen hostellissa vahtimatta. Passini, lippuni ja rahani vietiin. Äitini osti lentolipun Suomeen. Palasin nolona kotiin."

Tuhlaajatytär interraililla vuonna 2000