Lenkki on vain 14 kilometriä pitkä mutta niin kaunis ja konstikas, että sitä kiertäessä iltapäivä kuluu huomaamatta. Kuu ehtii nousta ja nauraa liukkaassa mäessä horjuvalle hiihtäjälle.

Kekkose rada -niminen latu kulkee Käärikun alueella lähellä Otepäätä, Viron talvipääkaupunkia.

Maasto on pelkkää myötäleiden ja vastaleiden vuorottelua. Raskainta nousua ei jaksa sujutella ylös asti. Viimeiset metrit on pakko kavuta työläästi, eli mennä ankkaa, kuten kilpahiihtäjät sanovat. Heti perään saa jarruttaa alamäessä, jottei syöksy mutkassa metsään.

Täällä presidentti Urho Kekkonen hiihti kuuluisalla Viron-matkallaan vuonna 1964. Hän ei kaatunut kertaakaan, mutta yksi ja toinen perässähiihtäjä muksahti hankeen. Niin kävi muun muassa KGB:n agentille: mies kellahti kinokseen ja joutui etsimään lumesta asettaan.

Tuohon aikaan Viro kuului Neuvostoliittoon. Siellä ei juuri nähty länsimaisia vieraita, saati valtionpäämiehiä. Merkkitapausta juhlistettiin panemalla paikat kuntoon.

Kekkosen reitille näkyviä taloja maalattiin. Tarton yliopistossa kunnostettiin portaikkoa – siihen saakka jonne Urkin tiedettiin kävelevän. Maljakot täytettiin appelsiineilla, jotka tuolloin olivat äärimmäisen harvinaisia herkkuja. Ne vietiin pois pian presidentillisen seurueen lähdettyä.

Muualla maassa kaupoissa oli tyhjiä hyllyjä, mutta yksi puoti Adaveressa pursui tavaraa. Siinä myymälässä Kekkonen poikkesi.

Kiihkeä varustautuminen synnytti viron kieleen uuden sanan, joka on jo tainnut unohtua. Kekkoneerimine tarkoitti samaa kuin Potemkinin kulissien pystyttäminen: ehostetaan äkkiä julkisivut mutta jätetään takaosat ennalleen.

Jotain pysyvääkin jäi: seuraavana vuonna avattiin pitkän tauon jälkeen Helsingin ja Tallinnan välinen lauttayhteys. Siihen kyllä vaadittiin paljon enemmän kuin yksi ystävällinen vierailu.

Kekkonen ei hiihtänyt aivan nykyisen nimikkolatunsa uraa vaan pitemmän, 17 kilometrin kierroksen. Ja hän painoi kovaa. Retkueeseen kuuluneen Tarton kaupunginjohtajan Heino Sisaskin mukaan "Kekkosen hiihto oli täysin suvereenia, rentoa, vapaata ja pelkäämätöntä, suorastaan lennokasta". Hän itse oli yksi niistä harvoista, jotka pysyivät vauhdissa.

Suomessa Kekkosen menoa ei ihailtu yhtä varauksetta. Häntä moitittiin ikämiehille tyypillisestä "norsutyylistä", eli saman puolen sauvan ja suksen käyttämisestä yhtä aikaa.

Oli tyyli mikä hyvänsä, Kekkosen latua ei pidä sivakoida hätiköiden. Silloin vilahtavat ohi esimerkiksi vanhat maalaistalot ja lumen kuorruttamat, käkkyräiset omenapuut. Ja alueen luonnosta kertovat opasteet! Niissä on suorastaan runollisia kohtia, joissa kielot ovat "poimureunaisia posliinikulkusia" ja kielon marjat "kyyneliä, jotka kukka vuodattaa kevään jättäessä sen".

Hissun kissun hiihdellessä ennättää myös nauttia "suurenmoisista kuhmuista", kuten reitin esite kuvaa lystikkäällä suomella.

Kumpareet ja syvänteet ovat jääkauden peruja. Jää tuli ja suli ainakin viidesti; jokaisella kerralla siirtyi massoittain maata ja kiviä. Kerrostumien alle hautautui jäälohkareita. Kun ne hitaasti hupenivat, niiden kohdalle muodostui äkkisyviä painanteita, suppia.

Nyt kumpuilevaa maisemaa peittävät metsät, pellot, hiljaiset kylät – ja lumi. Otepäällä on monesti lunta silloinkin, kun maa on musta Helsingissä tai vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tartossa.

Otepään ylänkö sijaitsee toistasataa metriä ympäristöään korkeammalla. Täällä on kylmempää ja sateisempaa kuin alempana. Talvisaikaan sade putoaa hiutaleina eikä pisaroina.

Otepää on hiihtäjälle pieni onnela, ei ollenkaan hullumpi vaihtoehto Lapille.

Kuun hämyssä latu erottuu juuri ja juuri. Onneksi kyltti näkyy selvästi. Siinä lukee: "Kurviline laskumine."

Onkohan tämä se mäki, jossa Kekkosen saattueen turvamiehiä ja toimittajia keikahteli kaarteissa nurin?

Vaaranpaikkoja riittää. Ensimmäistä kurvia seuraa toinen, kolmas. . . ei niitä jouda laskea.

Filmi Kekkosen hiihdosta Käärikussa on nähtävillä Otepään talviurheilumuseossa Tehvandin stadionilla. Perusteellinen kuvaus löytyy Pekka Liljan ja Kulle Raigin kirjasta Urho Kekkonen ja Viro, Minerva Kustannus Oy 2006.