GUSTAVSVÄRN. Olen tullut Gustavsvärnin majakkasaarelle hiljentymään, mutta ensin täytyy tottua meteliin.

Tuulee navakasti, 12 metriä sekunnissa. Entinen sumusireeninhoitajan talo, yli satavuotias hirsimökki pitää puhurissa merkillistä ääntä.

Ikkunaluukut kolisevat. Nyt marraskuussa osa luukuista on jo käännetty ikkunoiden eteen, osa on vielä aukinaisina kiinni seinissä. Jokainen niistä paukkuu omalla tavallaan. Myös ulko-ovi hakkaa. Tuuli tempaisee sen ammolleen aina, kun menen ulos.

Meren kohinan yllä kaikaa lipputangon kolke, sinkoilevan narun soitto.

Vanhasta sumusireeninhoitajan talosta pitää huolta Suomen Majakkaseura. Jos liittyy seuraan ja osallistuu ainakin kerran talkoisiin Gustavsvärnillä, pääsee yöpymään mökkiin. Kovin monelle muulle saarelle ei tavallinen ihminen voikaan mennä leikkimään majakanvartijaa.

Etukäteen pelkäsin, että alkaisin yöllä kuvitella nurkkiin pahoja miehiä ja säikkyä olemattomia.

Synkältä täällä kieltämättä näyttää. Saarella on linnoituksen raunioita, jotka piirtyvät tummaa merta vasten outoine muotoineen. Laivoja lipuu ihan vieressä kulkevalla väylällä. Ne ovat aavemaisia, koska tuuli ja muu melu peittävät moottorien hurinan.

Täällä ei kuitenkaan pelota. Saisi olla melkoinen rosvo, joka näin pimeällä selviytyisi ristiaallokossa liukkaalle laiturille, sehän oli valoisallakin hankalaa.

Muualle kuin laiturille ei hevin voi rantautua, sillä saari kohoaa merestä kuin vuori. Ympärillä on syvää: pohjoisessa ja idässä vettä on kolmisenkymmentä ja lännessä parikymmentä metriä. Etelästä lähestymisen estävät luodot ja karit.

Gustavsvärniä voisi melkein kutsua luodoksi: se on vain hieman yli sata metriä leveä ja kaksisataa metriä pitkä.

Tuntuu uskomattomalta, että Krimin sodassa tätä saarenpahasta ja sen linnoitusta puolusti parisataa miestä. Ja vuosina 1900–1939 vakituisina asukkaina oli kolme perhettä, yhteensä 15 lasta. Kaksi isää työskenteli majakanvartijoina, yksi sumusireeninhoitajana.

Aikuiset tekivät töitään, mutta mitä lapset puuhasivat?

Luultavasti he leikkivät ulkona, koska keittiön ja kamarin kokoiset kodit olivat ahtaita. Mahtoivatko he kiipeillä linnoituksen raunioilla, vai kielsivätkö vanhemmat sen heiltä yhtä jyrkästi kuin viranomaiset nykyajan kävijöiltä? Ihmiset ja säät ovat kohdelleet 1700-luvun lopussa pystytettyjä muureja niin kaltoin, että jotain voi romahtaa milloin tahansa.

Toisinaan lapset varmaankin saivat hupia rantojen kiertämisestä. Kivien välistä voi löytyä laineiden tuomaa hylkytavaraa. Omalla kierroksellani löydän vain puolikkaan haahkanmunan kuorta.

Välillä pysähdyn katsomaan horisonttia. Miksi ihminen tykkää tuijottaa merta? Pilvisellä säällä ulappa ei ole minkään värinen, eikä siellä liiku mitään eikä ketään.

Etsimättä osun kahdelle nähtävyydelle. Molemmat ovat kalliokirjoituksia, toinen majankanvartijan pojan Sven Wiklundin kaunolla kaivertama nimikirjoitus viime vuosisadalta, toinen Ruotsin kuninkaan monogrammi linnoituksen perustamisen ajalta.

Koukeroiden kaapiminen kovaan kiveen on varmaan ollut vaikeaa ja hidasta.

Muinaiset tägit sijaitsevat niillä harvoilla sileillä kallioilla, joita Gustavsvärnissä on. Muuten maasto on täynnä ruhjeita.

Lähes kaikki linnoituksen lohkareet on louhittu saaren omasta punaisesta graniitista. Vieläkin erottuu, mistä kiveä on rikottu.

Rumimman arven synnytti iso jysäys 27. elokuuta 1854. Siihen vaadittiin 10 000 kiloa mustaa ruutia ja Venäjän vallanpitäjien määräys. Heidän mielestään saarilinnake sai mennä, sen ylläpito maksoi liikaa eikä sotilaallinen merkitys vastannut kuluja.

Kului kymmenisen vuotta, ja Gustavsvärnistä tuli uudestaan tärkeä. Keisarillisella mahtikäskyllä sinne rakennettiin johtoloisto. Siitä lähtien Gustavsvärnin valot ovat ohjanneet laivoja Hangon karikkoisilla vesillä.

Alkaa jo pimetä. Päivä humahti saarta kiertäessä.

Koillisessa häämöttävät Hangon valot ja sataman nostokurjet. Kaupunkiin on vain kolme kilometriä. Russarön majakka taas vilkkuu parin kilometrin päässä lounaassa.

Olen yhtaikaa lähellä ja kaukana, turvassa pienellä saarellani.

Tiedustelut:

matkat@majakkaseura.fi