Aroa halkoo yksinäinen, kapea maantie. Tuju tuuli huojuttaa pensaita, aamuviiden aurinko värjää ne kultaisiksi.

Kun kaamos kurittaa pohjoista Suomea, valo on täällä, Etelä-Argentiinan Patagoniassa.

"Joulukuussa mielialamme nousee, mutta maalis–huhtikuussa alamme masentua. Talvisin menemme töihin pimeällä ja palaamme pimeällä", kertoo Trelewin kaupungissa asuva Ana María Juan.

Nyt valoa piisaa iltakymmeneen. Jos Patagoniaa halkovaa tietä numero 3 jatkaisi Argentiinan eteläkärkeen asti, saisi pari valotuntia lisää.

Etelämpänä on vain Etelämanner. Siellä on viime viikot eletty yötöntä yötä.

Valoisaan vuodenaikaan Trelewin lähirannikolle ui puoli miljoonaa kesäsiirtolaista. Ne ovat mustavalkoisia ja saapuvat lisääntymisaikeissa joka syyskuu.

"Antakaa pingviineille tietä!" huikkaa valvoja Valeria Rodrigo Punta Tombon luonnonsuojelualueella.

Polkua ylittävä patagonianpingviini pysähtyy ja tapittaa vierailijoita edessään. Sietääkin tapittaa: ihmiset ovat täällä ylimääräisiä.

Punta Tombo on yksi suurimmista pingviinireservaateista Etelämantereen ulkopuolella. Täällä pingviineillä on etuajo-oikeus, tai pikemminkin etuvaappumisoikeus.

"Pingviini ei ole aggressiivinen, mutta uhattuna se voi hyökätä. Jotkut turistit yrittävät koskea niitä, jolloin ne purevat heti", Rodrigo sanoo.

Aamuvarhaisella isot matkailijaryhmät eivät ole vielä ehtineet paikalle. Rannalla vaeltaa pingviinien lisäksi vain guanakoita, suorakaulaisia laaman sukulaisia.

Arimmat pingviinit piiloutuvat pensaiden taa. Yksi seisoo nokka kohti viilentävää tuulta, jotkut alkavat pyöritellä päätään ihmisen nähdessään.

Onko se tervehdys? Vääntelen päätäni varmuuden vuoksi takaisin.

Valvoja paljastaa, että pingviinit tekevät niin nähdäkseen laajemmalle.

Kukkuloiden pesäkoloilta rantaan käy jatkuva pingviinivirta. Toiset sukeltavat Atlantin aaltoihin ruuanhakureissulle, toiset palaavat.

Kun syksy parin kuukauden päästä saapuu, siirtokunta muuttaa mereen ja ui 6 000 kilometrin päähän Etelä-Brasilian korkeudelle.

Paitsi arojen avaruutta, Patagonia on myös jyrkkää jylhyyttä. Jotta kohtaisi vuorten kesän, on kuljettava bussilla mantereen halki länteen.

Jälleen viheliäinen puhuri piiskaa arojen ruohotupsuja. Taivas kaartuu ylle kirkkaansinisenä.

"Patagonian tasangot kulkevat jatkuvasti silmieni edessä, vaikka niitä sanotaan kaikkein köyhimmiksi ja hyödyttömimmiksi. Miksi nuo karut aavikot ovat sitten painuneet niin voimakkaasti mieleeni?" pohti alueella matkaillut luonnontieteilijä Charles Darwin vuonna 1833.

Ehkä siksi, että ne ovat tyhjyydessään hypnoottisia. Avaruus ruokkii vapauden tunnetta. Bussinkuljettaja Elvis Mornaccon mukaan vastaavaa rauhaa saa hakea.

"Joskus kuluu tunteja, ettei vastaan tule ketään. On aikaa pohtia asioita ja juoda mate-teetä", Mornacco sanoo.

Tuuli on ainainen seuralainen. Lajeihin kuuluu ráfaga, yli sadan kilometrin tuntivauhtia liikkuva puuska, joka kiidättää kiviäkin. Ja viento blanco, valkea tuuli, joka puhaltaa talvisin lumipölyä.

"Jos näkee ajoneuvon tien varressa, täytyy pysähtyä. Tuuli yltyy nopeasti, ja lämpötila voi laskea rajusti. Täällä on paljon solidaarisuutta, sillä etäisyydet ovat pitkiä."

Karut tasangot muuttuvat kummuiksi, kun lähestytään länttä. Kummuista kasvaa jyrkkiä, lumihuippuisia vuoria: Andit.

Vuorista erottuu violettia, ruskeaa, vihreää, punaista ja harmaata. Laaksojen joet ja kymmenet järvet vastaavat koko sinivihreän kirjollaan.

Kesälomailevat lapset laskevat jokea auton sisärenkailla El Bolsónin pikkukaupungissa. On raukea keskipäivä. Pariskunta on kiikuttanut rantatuolit veteen.

Juan Alejandro Moll pesee joessa hevostaan Mariposaa (Perhonen).

"Talvella joki on liian kylmä, joten täytyy nauttia nyt", mies sanoo.

Uinti kesävedessä ja yö puisessa mökissä tuovat mieleen pohjoisen kesän. Patagoniasta muistuttavat vain ylväät vuoret. Ja tuuli.

Järvistään kuululle vuorialueelle saapui viime kesäkuussa harmaa tuuli, viento gris. Naapurimaa Chilen puolella sijaitseva Puyehue-tulivuori purkautui ja sylkee edelleen tuhkaa.

Tuulet kuljettavat sitä välillä Argentiinaan, etenkin järvialueen pääkaupunkiin Barilocheen. Kaduilla tuntuu kuin silmiin lentäisi hiekkaa.

Osa vuorista piirtyy tuhkan vuoksi haaleina, kuin sumussa. Näkyvyys kirkastuu vasta järvialueen pohjoislaidalla.

Vedet ovat syviä ja kylmiä, varoittaa kyltti Lago Lácar -järven hiekkarannalla. Ihmisiä polskii silti vedessä. Täälläkin kesä on lyhyt.

"Kesä on paras vuodenaika. Talvella ihmiset muuttuvat täysin, he ovat hiljaisempia", sanoo opiskelija Anabel Fernández. Kuulostaa tutulta.

Rannalla odottaa tuttu matkaseuralainen. Sukka lähtee villiin nousukiitoon heti, kun sen vetää jalasta. Tuuli on täällä taas.

Mutta niin on valokin. Kultainen ilta-aurinko levittelee viipyviä säteitään.

Pikkuhiljaa valon voima siirtyy kohti pohjoista pallonpuoliskoa. Kun Suomessa juhlitaan juhannusta, valvovat Patagonian alkuperäisasukkaat mapuche-intiaanit vuoden pimeimpänä yönään auringonnousuun asti.

"Juhlimme energian muutosta", kertoo Fabio Inalef, El Bolsónissa asuva mapuche.

"Valo on tarpeen, mutta niin on pimeyskin. Ne ovat osa vuodenaikojen jatkuvaa kiertokulkua. Myös tuuli kuuluu elämään, kuten vesi ja maa."