Seison asfaltoidussa rinteessä, rintamasuunta ylöspäin, ja tuijotan varpaitani. Ympärillä kymmenkunta ihmistä tekee samoin.

"Eivätkö jalat näytäkin normaalia pienemmiltä?" johdattelee kiharatukkainen oppaamme Ned Opdyke.

Seuraavaksi hän pyytää kääntymään kohti alamäkeä. Ja kas, nyt jalat näyttävät normaalia isommilta!

Virnistän vieruskaverille. Aikamoinen mysteeri!

Jatkamme kiipeämistä ylämäkeen, kohti puoliksi romahtanutta mökkiä.

"Eikö tunnukin normaalia raskaammalta?" Ned kyselee taas.

Kieltämättä vähän hengästyttää. Mutta enemmän naurattaa.

Kaksi tuntia sitten ajoimme kaveriporukalla pitkin Kalifornian rannikkoa. Matkaoppaasta olimme lukeneet salaperäisestä nähtävyydestä: Mystery Spotista.

Se sijaitsee 10 minuutin ajon päässä Santa Cruzin rantakaupungista, 120 kilometriä San Franciscosta etelään.

Perillä odottivat ravintola, matkamuistomyymälä, iso joukko intialaisia turisteja, korkeat punapuut ja mäki, johon on asfaltoitu kulkureitti.

Lippuluukulla selvisi, että opastettu kierros on pakollinen. Emme vieläkään tienneet, mistä on kyse.

Sitten Ned kutsui ryhmämme kokoon ja alkoi kertoa oudoista asioista, joita täällä tapahtuu. Kompassit näyttävät väärin. Puiden oksat eivät kurkota etelään eivätkä linnut laula. Ja kaikki tänne pystytetyt rakennukset valuvat lopulta rinnettä alas.

Mökin rakentaja ei uskonut varoituksia – ja kaikki voivat nähdä, miten siinä kävi.

Mystery Spot perustettiin vuonna 1940. Vastaavat tienvarsinähtävyydet olivat aikansa ilmiö – mutta jotkut ovat selvinneet 2010-luvulle. Santa Cruzin Mystery Spot on niistä kuuluisin, ja vierailijoille jaettavat keltaiset puskuritarrat legendaarisia.

Kierrokset ovat pysyneet ennallaan vuosikymmenestä toiseen. Miksi muuttaa toimivaa reseptiä? Sen ainekset ovat sujuvasanaiset oppaat, pienet ovelat temput ja optiset illuusiot.

Pelin henkeen kuuluu, että kaikki leikkivät uskovansa oppaan tarinoihin – ja aina joukossa on niitäkin, joille esitys menee oikeasti täydestä.

Suurin mysteeri on, että tällainen paikka on vielä olemassa. Että vinoon rakennetun tönön ympärille on saatu rakennettua kierros, jolle matkailijat jonottavat.

Olemme edenneet mökin edustalle, kun keski-ikäinen mies esittää Nedille kysymyksen: "Onko normaalia tuntea huimausta?"

"Kyllä, se on hyvin yleistä", Ned vakuuttaa. Matkalla mökille hän on kertonut ainakin kahdesti, että monia ihmisiä alkaa salaperäisen voiman vuoksi huimata.

Ned ottaa esiin laudanpätkän ja asettaa sen kallelleen vasten ikkunalautaa. Sitten hän kaivaa taskustaan metallisen kuulan ja asettaa sen liukumaan pitkin lautaa.

Mutta se ei liu'u alaspäin vaan kapuaa ylös. Ned todistaa oikein vatupassilla, että lauta todella on kallellaan.

Ihmeellistä.

Edellinen ryhmä on päässyt mökistä ulos – ja on meidän vuoromme astua sisään. Siellä odottavat vekkulamaisen vino lattia, seinään kiinnitetyt askelmat, katosta roikkuva metallinen kuula ja kahvat, joista voi roikkua.

Taas Ned esittelee ihmeitä: hän nousee askelmille ja näyttää siltä kuin seisoisi seinällä. Heilauttaa metallikuulaa, joka ei yllättäen heilahdakaan symmetrisesti molemmille puolille. Roikkuu kahvoista – ei suoraan alaspäin, vaan vinosti.

Kaikki tämä todistaa siitä, että täällä vaikuttaa salaperäinen voima.

Ja nyt saamme itsekin kokeilla! Tönimme metallikuulaa, kapuamme askelmille ja mikä tärkeintä: otamme valokuvia itsestämme tässä oudossa mökissä, roikkumassa vinossa asennossa.

Kolmen vartin kierros päättyy vähän mökin alapuolelle. Yritän piiloutua muiden taakse, mutta Ned huomaa sen ja ottaa minut viimeisen kokeen esimerkkihenkilöksi.

Maassa on ruksi, jonka yhteen päähän käyn seisomaan. Tuijotan minua pidemmän ystäväni nenää. Vaihdamme paikkaa. Nyt olemmekin samanpituisia.

Lopuksi Ned selittää, minkälaisia teorioita oudoille ilmiöille on esitetty. Yksi niistä on, että paikalle on pudonnut avaruusalus, joka vaikuttaa luonnonilmiöihin.

"Toivottavasti totuus ei koskaan selviä, koska silloin minä joutuisin hankkimaan oikean työn", Ned virnistää ja alkaa jakaa puskuritarroja.