Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Uuden-Seelannin uskomattoman upea luonto kutsuu patikoimaan

Geologinen mestariteos hätkähdyttää kauneudellaan. Testasimme kaksi upeaa vaelluskohdetta, joista kokemattomankin patikoijan on helppo aloittaa.

Heidi Rostén
Fakta

Näin pääset vaeltamaan

Abel Tasmanin ja Routburnin reiteillä yövytään kansallispuiston ylläpitämissä mökeissä tai omassa teltassa. Makuu- tai telttapaikat on varattava etukäteen.

Reittien varsilta ei voi ostaa ruokaa tai juomaa.

Lisätietoa ja varaukset: Department of Conservation www.doc.govt.nz

Abel Tasmanin reitti

 Kesto 3–5 päivää, pituus 54 kilometriä.

 Punkka noin 20 euroa yö.

 Lähin kaupunki Nelson.

Vesitaksi takaisin varattava etukäteen (noin 25 euroa) www.aquataxi.co.nz

Routburnin reitti

 Kesto 2–4 päivää, pituus 32 kilometriä.

 Punkka noin 30 euroa yö.

 Lähimmät kaupungit Te Anau ja Queenstown.

Helsingistä Aucklandiin on linnuntietä lähes 17 000 kilometriä. Matka on pitkä mutta vaivan arvoinen.

Saarivaltio on uskomaton yhdistelmä vehreinä kumpuilevia kukkuloita, mystisiä sademetsiä, jylhää rannikkoa, lumihuippuisia vuoria ja sinivihreän opaalin väreissä hehkuvia vesiä.

Lähimmäksi huikeaa luontoa pääsee patikoimalla. Vaellusreiteille johtavat pikkukaupungit ovat kiireisimpinä lomakuukausina matkailijoiden vallassa, joten suurissakin kaupungeissa kannattaa malttaa piipahtaa.

Kaupunkien rentoon elämäntapaan ihastuu, ja luontokin on urbaaneissa keitaissa lähellä.

Auckland: kaupunki kahden meren välissä

Pohjoissaaren subtrooppisessa ilmastossa kylpevä Auckland hurmaa heti. Suloiset pitsikuvioin koristellut puutalot ovat kuin suoraan satukirjasta. Kukkulaisen kaupungin lukuisat puistot värittävät kaupunkikuvaa vihreän eri sävyin.

Noin puolentoista miljoonan asukkaan Auckland on useimmille ensikosketus Uuteen-Seelantiin.

Vaikka valtaosa saarivaltioon matkustavista suuntaa heti maan luontokohteisiin, kaupungissakin kannattaa viipyä tovi.

Heidi Rosten
Leppoisa Little & Friday -kahvila on aucklandilaisten ylpeys.
Leppoisa Little & Friday -kahvila on aucklandilaisten ylpeys.

Tyynenmeren ja Tasmaninmeren väliin sijoittuva Auckland on loistava paikka tutustua uusiseelantilaiseen elämäntyyliin.

Mutkattomien paikallisten kanssa voi tehdä tuttavuutta trendikkäässä mutta rennossa Ponsonbyn kaupunginosassa. Kaupungin kahvila- ja ravintolakulttuuri elää siellä kukoistuskauttaan.

Lähes kahden kilometrin mittaisen Ponsonby Roadin varrella on myös pieniä putiikkeja. Kaupoissa kuluu helposti tunteja.

Pääkadulta kannattaa poiketa paikallisten suosimaan Little & Friday -kahvilaan, jossa maan kiireetön kahvilakulttuuri on tarjoiluineen hiottu huippuunsa.

Kofeiiniryöpyn jälkeen voi piipahtaa viereiseen Grey Lynn -puistoon. Sitä ympäröivät koristeelliset viktoriaanisen ajan talot ovat oma viehättävä nähtävyytensä.

Parhaan näkymän Aucklandista saa hyppäämällä Devonporttiin suuntaavaan lauttaan. Idyllinen ja kylämäinen alue on perustettu niemenkärkeen, ja lauttamatka keskustasta kestää alle 15 minuuttia. Asuinalue on kaupungin vanhimpia.

Noin kymmenen minuutin kapuaminen 87-metrisen Mount Victorian huipulle kannattaa. Kukkulan toiselta puolelta avautuu komea näkymä kohti kaupungin horisonttia.

Heidi Rosten
Mt Victoria -kukkulalta avautuu näkymä kohti Aucklandia. Kaupungin pinta-alasta yli 50 neliökilometriä on puistoja.
Mt Victoria -kukkulalta avautuu näkymä kohti Aucklandia. Kaupungin pinta-alasta yli 50 neliökilometriä on puistoja.

Toisella puolella voi ihailla Hauraki-lahdesta 260 metriin kohoavaa kartiomaista Rangitoton vulkaanista saarta.

Reippailun jälkeen itsensä voi palkita loikoilemalla loppupäivän Devonportin hiekkarannoilla.

Devonportin lauttaterminaali, 99 Quay Street. Ponsonby, Ponsonby Road. Little & Friday, 42 Douglas Street.

Abel Tasman: pala paratiisia

Aamun ensimmäisinä tunteina muista patikoijista ei näy jälkeäkään. Alle metrin levyistä polkua reunustaa sammaleinen seinämä, ja meri avautuu kauempana oikealla.

Valtavat viuhkamaiset saniaispuut luovat kauniita varjoja polulle. Suojaisalle polulle ei auringon polte yllä.

Lähes 15 kilon rinkka tuntuu hankalalta jyrkkänä laskevalla kinttupolulla, mutta urakka palkitaan lopulta.

Sivupolku johdattaa autiolle hiekkarannalle. Auringossa kimmeltävä turkoosi meri lyö aaltojaan rannalle.

Heidi Rosten
Abel Tasmanin vaellusreitit vievät myös meren rannalle.
Abel Tasmanin vaellusreitit vievät myös meren rannalle.

Paria meriharakkaa lukuun ottamatta täällä ei muita näy. Viilentävän pulahduksen jälkeen voi kaivaa eväät esiin.

Eteläsaaren pohjoisrannikkoa myötäilevä Abel Tasmanin patikkareitti houkuttelee vuosittain lähes 200 000 kävelijää. 54 kilometrin mittainen helppokulkuinen polku mukailee silmiä hivelevän kaunista rantaviivaa.

Toisinaan polku sukeltaa syvemmälle purojen solinasta täyttyvään metsään.

Suuresta kävijämäärästä huolimatta poluilla on rauhallista.

Maorit asuivat näillä pehmeähiekkaisilla rannoilla yli 600 vuotta sitten.

Kansallispuistoksi 22 530 hehtaarin Abel Tasman julistettiin 1942.

Monine nousuineen ja laskuineen reitillä kävely käy toisinaan työstä. Edessä avautuvien näköalojen ansiosta uurastus unohtuu nopeasti.

”Ikoninen Jim Kilby raivasi näitä polkuja useita vuosia pelkkä koira seuranaan. Kilby vei transistoriradionsa etäälle metsään ja raivasi sitten polkua ääntä kohti. Isäni teki aikoinaan töitä hänen kanssaan”, Steve Franklin kertoo.

Hän on työskennellyt kahdeksan vuotta puistonvartijana.

Franklin harppoo pitkin askelin kohti symmetristä, hevosenkenkää muistuttavaa Te Pukatea Bayn poukamaa. Rauhallinen lahti on yksi hänen suosikeistaan.

”Ihmiset menevät patikointireissustaan väsähtäneinä harmittavan aikaisin nukkumaan. Tänä yönä tähdet näkyvät, huomenna on pilvisempää. Kannattaa siis pysyä hereillä”, Franklin vinkkaa.

Yön hiljaisuudessa on siis pujahdettava vaivihkaa ulos mökistä, jossa majoittuu 24 patikoijaa. Yöllinen näkymä on huumaava.

Linnunrata erottuu tiheänä massana suoraan yläpuolella. Eteläinen tähtitaivas tuntuu runsaudessaan yltävän miltei maahan saakka.

Heidi Rostén
Abel Tasmanin nousut palkitaan huikeilla näkymillä. Suosittu patikkareitti houkuttelee vuosittain lähes 200 000 kävelijää.
Abel Tasmanin nousut palkitaan huikeilla näkymillä. Suosittu patikkareitti houkuttelee vuosittain lähes 200 000 kävelijää.
Routeburn: vuorten valloitus

Etäältä kuuluva vesiputouksen jylinä saa sydämen hakkaamaan. Sateen piiskaamat purot ovat alkaneet muistuttaa pieniä jokia, ja polku on hetkessä muuttunut solisevaksi puroksi.

Vaelluskengät ovat ensimmäisen tunnin jälkeen litimärät.

Vaikka reitillä sataa keskimäärin seitsemän metriä vettä vuodessa, Fiordlandin ja Mount Aspiringin kansallispuistot yhdistävä Routeburn on alueen vaellusreiteistä kuivimpia.

Nyt alueelle on luvattu ennätyksellisen rajuja sateita. Hollantilaispariskunta ojentelee käsiään avuksi vesiputouksen luoman virran vastakkaisella puolella.

Pudotus alas on useita metrejä ja veden virtaus voimakas, joten tarraudun käsiin kiitollisena.

Routeburn sijaitsee eteläsaaren lounaisosassa. 32 kilometrin pituinen reitti kulkee Etelä-Alppien jylhissä vuorimaisemissa. Reitin lukuisista vesiputouksista korkein on 174 metrin mitalla vettä syöksevä Earland Falls.

Alueen luonto on valtaosin koskematonta, ja useat vuoretkin ovat vielä nimeämättä. Vain näillä seuduilla voi törmätä harvinaiseen Kea-vuoristopapukaijaan.

Vuodesta 1880 matkailijoita houkutelleen reitin kävelee vuosittain noin 13 000 patikoijaa. Valtaosa viipyy matkalla muutaman yön.

Vaikka sääolosuhteet saattavat muuttua nopeastikin, reitti on joulukuusta huhtikuuhun vaikeusasteeltaan keskitasoa.

Suuret joet ylitetään siltoja pitkin, ja selkeästi merkityllä reitillä ei ole eksymisvaaraa. Talvisin alppimaastossa trekkaaminen vaatii jo kokemusta.

Polku kulkee tiheässä pyökkimetsässä ja nousee tasaisesti. Paksuun sammalpeitteeseen verhotut puut näyttävät ikivanhoilta, ja sitä ne ovatkin.

Aukealla rinteellä sateen synnyttämän sumuverhon takaa paljastuu vuorenseinämä. Sitä peittävät lukemattomat vesiputoukset. Maisema katoaa sumupilveen yhtä nopeasti kuin sieltä ilmestyikin.

Täällä yksityiskohdat saavat aivan uudenlaisia merkityksiä. Kristallinkirkas vesi solisee polun vihreiden ja violettien kivien päällä. Niels van Bakergem, 30, kerää pieniä kiviä muistoksi taskuunsa.

”Uskomattoman kauniita, taidamme kävellä jadekivien päällä”, hän ihastelee. Nappaan itsekin muutaman rinkkaani.

Viiden tunnin patikoinnin jälkeen maisema avautuu laaksoksi, jota peittävät valkoiset vuoristokukat. Ensimmäisen yön majapaikka häämöttää jo edessä.

Mökin ulkoterassi on muuttunut vaatteiden kuivatuspaikaksi. Tuvassa palavaa takkaa ympäröi vaelluskenkien märkä rivistö.

Vuorten kupeessa sijaitsevan mökin pihasta on vain muutama metri smaragdinvihreälle MacKenzie-järvelle. Jotkut harvat uskaltautuvat 12-asteiseen veteen uimaan.

Routeburnin korkein kohta on 1 515 metrissä Conical Hill -kukkulalla. Sieltä näkee aurinkoisena päivänä Hollyfordin laakson yli Tasmaninmereen asti.

Sateisena päivänä ympäröivien vuorten rosoiset ääriviivat näkyvät himmeämpinä mutta yhtä lailla ylväinä. 1 255 metrin korkeudessa kulkevaa Harrisin solaa lähestyttäessä vastaantulijat kehottavat riisumaan rinkan sadesuojastaan.

Yli 20 metriä sekunnissa puhaltava tuuli pyyhkäisisi suojan hetkessä lentoon. Tuulen tuivertamien alppikasvien sinnikkyyttä ei voi kuin ihailla.

Kun loputtomalta tuntuvan nousun jälkeen alapuolella näkyy mykistävän kaunis Lake Harris, uupumus väistyy hetkessä. Outojen maamuodostelmien puserruksissa sijaitseva järvi hohtaa hopeanharmaana.

Tyyneltä vaikuttava järvi kallistuu lopulta voimakkaaseen laskuun ja jatkaa voimakkaana virtana kohti alla olevaa laaksoa. Vaikutelma on vähintäänkin mystinen.

”Näiden näkymien takia sitä on valmis rämpimään kaksi päivää sateessa ja viimassa. Tämä on vaan niin uskomatonta. Niin kaunista”, Linda Oostrum, 27, huokaisee onnesta.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!