Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Manilassa saa tanssia haudoilla, mutta Sinatran laulaminen voi viedä hengen

Maailman ehkä tunnetuimman karaokebiisin epävireiseksi koettu tulkinta oli aiheuttanut puolen tusinaa murhaa, kirjoittaa Riku Rantala.

Matka
 
Riku Rantala
Riku Rantala
Kirjoittaja on lauantain kolumnisti.

Bagbagin hautausmaa Manilassa ei ole pelkästään kuolleiden kaupunki: siellä asuu ja elää tuhansia ihmisiä. Valtaosa on köyhiä filippiiniläisiä, jotka ovat tulleet pääkaupunkiin onnea etsimään.

Heille vallattu kämppä kalmistossa on luova mutta ainoa ratkaisu. Useimmat haudat ovat kivisiä laatikoita päällekkäin – tonttimaa on vainajillekin kallista.

Marssimme hautuumaalle rinkat selässä. Pian meidät on kutsuttu yöksi Joel Regaladon tilkulle, joka koostuu Bonifagio J. Ferolenan ja Alfonso G. Salgadon halkeilleista leposijoista.

Alta nelikymppinen Joel elää täällä vaimonsa ja seitsemän lapsensa kanssa. Työtä ei ole, mutta ei ole vuokraakaan.

Illan hämärtyessä Joelin naapuri pitää ulkomaalaisten vieraiden kunniaksi pippalot. Tuomme olutta ja viskiä, luutarhan asukkailla on pontikkaa ja suolapalaa.

”Tätä elämämme on”, Joel sanoo. ”Jos meillä ei ole ruokaa, joku naapureista auttaa. Seuraavalla viikolla on meidän vuoromme. Yksin emme pärjäisi.”

Naapuri kaivaa laatikosta vanhan matkatelevision ja halvan kiinalaisen VCD-soittimen. Joku tuo auton akun ja karaokelevyjä. Musa pannaan soimaan: vanhaa pinoy-rokkia, iskelmää. Joel vetää Guns’n’Rosesia sydämensä kyllyydestä.

Suomalaista biisiä pyydetään. Vedän pontikkapäissäni Don McLeanin klassikon American Pien päälle suomeksi, Hectorin hienosti sanoittaman Suomi-neidon – tai sen mitä siitä muistan.

Kansainväliselle yhteistyölle kippistetään. Huomautamme, että suomalaisia ja filippiiniläisiä yhdistää selvästi karaokehulluus.

”Kyllä täällä ollaan hullumpia”, Joel sanoo. ”Älkää ikinä – painotan, ikinä – laulako täällä Frank Sinatran My Wayta. Teidät voidaan ampua.”

Se oli totta. Maailman ehkä suosituin karaokebiisi herätti köyhälistöbaareissa niin voimakkaita tunteita, että ärsyttäväksi tai epävireiseksi koettu tulkinta saattoi johtaa tulitaisteluun.

Osuutensa oli varmasti myös Paul Ankan mahtailevalla sanoituksella: My Wayn päähenkilö puhuu suoraan ja uhoaa ottavansa iskut vastaan, tyylistään tinkimättä.

My Way -karaoke oli laukaissut ainakin puolen tusinaa murhaa väkivallan, macho-kulttuurin ja köyhyyden runtelemissa kaupunginosissa. Useimmat karaokemestat olivatkin poistaneet biisin kokonaan valikoimistaan.

Mutta täällä olimme turvassa, tanssimassa yli hautojen.

”Toivoa meillä on. Vaikkei mitään muuta, meillä on toivoa. Ja ystäviä. Niitä ei saa rahalla”, Joel summasi, kun rätisevä kaiutin luukutti kalmistoon Creedence Clearwater Revivalia.

Kirjoittaja on Madventures-seikkailija ja tietokirjailija, jonka karaokebravuureja ovat Juhamatin Volga ja Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!