Jään syleilyssä

Kemi. Laura Harrisin toppatakin kauluksessa on puuteritahra. Sen on täytynyt olla siinä jo jonkin aikaa, sillä tällä matkalla hän ei ole meikannut.

Kun Harris pakkasi lomakamppeitaan kotona Plymouthissa Englannissa, hän täytti laukkuaan mekoilla. Viime tipassa poikaystävä Clive Brown paljasti, ettei pariskunta lähdekään lomalle Northamptoniin, vaan Suomen Lappiin.

Korkokengät jäivät kaappiin ja meikkikerros vaihtui kerrastoon.

Matkan toisena päivänä koiravaljakkoajelulla Brown ojensi Harrisille kihlasormuksen.

"Lumiset puut kimaltelivat ympärillä. Se oli taianomaista", Harris huokaa.

Nyt Harris seisoo Brownin kanssa jäänmurtaja Sammon kannella. Laiva murahtelee liikkeelle Kemin Ajoksen satamasta ja rusauttaa jään kokkareiksi alleen.

Viimassa sinkoilevat lumihiutaleet tarttuvat Harrisin valkoiseen toppatakkiin.

"Hyvä jumala, miten pureva tuuli!" Brown huudahtaa.

Jäänmurtaja Sampo on uljaan näköinen 49-vuotias. Se on 75 metriä pitkä, 17 metriä leveä ja painoa sillä on runsaat 3500 tonnia.

Tonneja tarvitaan.

Edessä näkyy metrien paksuinen ahtojää. Sampo tärisee jalkojen alla.

Ahtojää murtuu. Kuulostaa kuin Sampo lipuisi valtavassa cocktail-lasissa.

Laivan ravintolassa istuu turisteja eri puolilta maailmaa. Sammon matkustajista 97 prosenttia on ulkomaalaisia.

Laivaopas Nanna Salmea jännittää. Hän on työskennellyt Sammolla kolme talvea ja nyt on vasta kolmas kerta, kun hän opastaa suomeksi.

Sammon on määrä pysähtyä noukkimaan jäältä kyytiin moottorikelkkasafarilaisia, joista viisi on suomalaisia.

Keskellä jäätä kohoaa yksinäinen kuusi, noutopaikan merkkipaalu.

Mutta, mutta. Paikalla on vain belgialaisia kelkkailijoita.

Komentosillalta yritetään saada yhteys suomalaisten safarijohtajaan. Turhaan.

Kai he ovat kunnossa?

Jäämme odottelemaan.

Oppaat kierrättävät laivan 150:tä matkustajaa komentosillalta konehuoneeseen. Opastusta saa espanjaksi, italiaksi, saksaksi, kiinaksi, ranskaksi ja englanniksi.

Risteilyisäntä Esa Ruuskanen kiertää laivaa saksankielisen ryhmän kanssa. Hän on työskennellyt Sammolla siitä asti, kun Kemin kaupunki vuonna 1987 osti eläköityneen jäänmurtajan matkailukäyttöön.

Komentosilta näyttää yhä samalta kuin silloin, mitä nyt kapteenin tuolin päälliset on vaihdettu.

Itse risteilyt ovat tyystin erilaisia kuin aluksi.

"Alkuperäinen ajatus oli, että 6-8 tunnin risteilyllä ihmiset istuskelevat baarissa konjakkilasit kädessä ja puvut päällä katselemassa ulos", Ruuskanen kertoo.

"Eihän se niin toiminut."

Uusi konsepti on ollut menestys: turistit saavat neljän tunnin risteilyn aikana ruokaa, opastetun kierroksen laivalla ja pääsevät kellumaan jäälohkareiden keskelle pelastuspuvuissa.

1980-luvulla Kemissä kävi talvella 300 ulkomaista matkailijaa. Nyt vastaava luku on 10000.

Silti kemiläisten suhtautuminen laivaansa on ristiriitainen. Turistien tuomia tuloja on vaikea hahmottaa, mutta menot on helppo laskea.

"Veronmaksajat tuohtuvat, kun kaupunki pakkolomauttaa työntekijöitään ja samalla Sampoon ja Lumilinnaan laitetaan rahaa ulkomaalaisten matkailijoiden iloksi", Nanna Salmi kertoo.

Hurraa! Suomalaisiin kelkkailijoihin on saatu yhteys. He ovat kurvanneet lähtöpaikaltaan oikealle, kun olisi pitänyt suunnata vasemmalle.

Yhdeksän kilometrin päässä alkuperäiseltä noutopaikalta jäällä jököttää jälleen kuusi ja kuusen ympärillä eksyneet moottorikelkat.

Kadonneet suomalaiset suhtautuvat hukkareissuunsa rennosti. Missään vaiheessa ei kuulemma pelottanut.

"Kävimme lähellä Ruotsin rajaa. Oli lähellä, ettei loikattu!" Ulla Nylund sanoo ja repeää nauruun.

Nylund on matkassa kaveriporukan kanssa.

"Kellunta on oma pitkäaikainen haaveeni. Ehdotin reissua muille, ja he innostuivat", kertoo Nylundin matkakumppani Pirkko Antikainen.

On aika lähteä pukeutumaan kelluntaa varten.

Kannen alla tunnelma on kuin karjanajossa. Pukuhuoneisiin on sulloutunut kymmeniä matkustajia, jotka odottavat kärsimättöminä pelastuspukujaan ja pääsyä veteen.

"Los Teletubbies!" espanjalaiset naureskelevat toisilleen, kun he vaappuvat ylös kannelle.

Pelastuspukuja ei riitä kerralla kaikille.

Clive Brown olisi valmis veteen, mutta jää odottamaan kihlattuaan. Hän ei aio uimaan ilman Laura Harrisia.

Nanna Salmi poimii Harrisin jonosta ja alkaa pukea tätä rivakoin ottein jäähileitä tihkuvaan kelluntapukuun.

Harrisin edessä seissyt hollantilaisnainen raivostuu: "Olisin minäkin halunnut uida yhdessä mieheni kanssa!"

Salmi ei hätkähdä.

"Jalat sisään!" hän komentaa Harrisia.

"Pää eteen! Leuka ylös!"

Salmi riuhtaisee vetoketjun kiinni. Harrisin vaalea tukka on vähällä jäädä väliin.

Brown ja Harris kävelevät laskusiltaa jäälle ja pulahtavat peräjälkeen isoon avantoon, jonka Sampo on murtanut.

Harris jäykistää niskansa: häntä pelottaa, että vettä hulahtaa puvun sisään.

Ei hätää. Puku pitää lämpimänä ja kuivana, kunhan ei käänny mahalleen - ja pysyy kaukana italialaisista. He roiskivat vedessä kuin pikkulapset.

Turvallisinta on kellua japanilaisten vieressä. He pysyvät rauhallisina paikoillaan. Kiinalaiset turistit eivät edes tahdo ehtiä veteen, kun he imitoivat jäällä pingviinejä.

Vedessä olo on leijuvainen.

"Olemme kuin jäävanukasta!" Clive Brown huutaa selällään.

Kelluessa unohtaa, että ilmassa on 10 astetta pakkasta.

Viimeisten uimareiden joukossa vedestä nostetaan hyväntuulinen Pirkko Antikainen.

Sampo lähtee takaisin satamaan.

Harrisin ja Brownin sormet ovat umpijäässä ja tuuli on palelluttanut nenänpäät vitivalkoisiksi.

Se on Harrisista ihanan eksoottista.

"Voisimme tehdä tästä perinteen, käydä Kemissä vaikka kymmenen vuoden välein."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi