Källskär odottaa jo kevättä

Ahvenanmeren jylhästä saaresta tuli ruotsalaisen vapaaherran yksityinen paratiisi. Kökarin kenties kiinnostavimpaan saareen pääsevät myös matkailijat.

 "Jokaisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus kokea kevät Kökarissa", aloittaa runoilija Katarina Gäddnäs viime vuonna ilmestyneen kirjansa Ääressä – elämää Kökarissa.

Miksi ihmeessä?

Siksi, Gäddnäs jatkaa, ettei kevät missään muualla ole niin hilpeä, soliseva, ihana ja odotettu. Että kun kaikki – kalliot, meri ja taivas – on kuukausia ollut valkeaa ja harmaata, pienikin uuden kesän merkki on riittävä aihe juhlaan.

Juuri nyt viiden kylän Kökarissa, Ahvenanmaan saaristossa, nautitaan vielä harvinaisen runsaslumisesta talvesta ja hienoista jäistä. Koska lunta ei ole paikoin jäällä lainkaan, Kökarissa on käynyt paljon retkiluistelijoita. Saarelaiset itse menevät mieluummin pitkille jääkävelyille ja pilkkivät.

Paksujen jäiden takia kunnan noin kolmesataa ympärivuotista asukasta ovat viettäneet tavallista enemmän aikaa yhteysaluksilla: matka taittuu nyt paljon hitaammin kuin sulan veden aikaan.

Kevään ensi juhlia Ahvenanmaalla on demilitarisoinnin muistopäivä 30. maaliskuuta. Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta Pariisin rauhansopimuksesta 1856, jonka perusteella Ahvenanmaata ei saa miehittää tai linnoittaa. Kökarissa poltetaan sen kunniaksi kokkoa, ja koulun kaikki 35 oppilasta esiintyvät.

Huhti–toukokuun arktista lintumuuttoa odotellaan tänä vuonna pelonsekaisin tuntein. Lintuinfluenssan suhteen Kökar on muun ulkosaariston tavoin riskialuetta.

"Koulussa, tarhassa ja kodeissa on koetettu tolkuttaa lapsille, ettei kuolleisiin lintuihin tai elävienkään höyheniin saa koskea", Katarina Gäddnäs kertoo.

Huolestuneimpia kökarilaiset ovat merikotkista, joiden kanta on vihdoin alkanut kasvaa. Kyhmyjoutsenten perään ei niinkään itketä, niitä on muutenkin liikaa.

Silti Gäddnäs odottaa kevättä – myös siksi, että kesällä pääsee taas Källskäriin, Kökarin kenties kiinnostavimpaan saareen.

Kolmen merimailin venematka vie kuin toiseen maailmaan: kallioiseen, kiviseen, kaikesta etäälle.

Källskärin kallioperä on samaa Ahvenanmaan punagraniittia, jota on käytetty rakennusaineena myös Tasavallan presidentin virka-asunnossa Mäntyniemessä. Lisäksi jääkauden eteneminen on jättänyt saareen hyvin dramaattisia jälkiä.

Kun lähtee kulkemaan pohjoissatamasta pitkospuita saaren ympäri, ymmärtää pian, mistä Tove Jansson kirjoitti novellinsa Kivipelto. Tasakokoisia kiviä on miljoonia. Meri on huuhtonut ne pyöreiksi ja järjestänyt jättiläisaalloiksi toinen toisensa perään.

Ympärillä kohoavat valtavat, jyrkät tai laakeat kalliot rotkoineen ja koloineen. Komein on Källskärin kannu, joka muodostui, kun suuret kivilohkareet pyörivät jäätikön sulamisveden pyörteissä.

Tulos on naisellinen, sileä ja pyöreä onkalo, jota Katarina Gäddnäs vertaa kirjassaan "valtavaan vulvaan". Sinne käpertyminen ja tuulen ja meren loiskeiden kuuntelu on hyvin meditatiivista. Voi jopa kuvitella syntyvänsä uudelleen.

Jylhä luonto on kuitenkin vain Källskärin toinen puoli.

Vuonna 1958 ruotsalainen vapaaherra Göran Åkerhielm nousi purjeveneestään saaren pohjoissatamassa. Hän ihastui ja alkoi havitella sitä itselleen. Jo 1965 hän osti saaren keskiosan ja alkoi rakentaa sinne ikiomaa paratiisiaan.

Satamaa tehtiin kivistä vuosikausia, sillä Åkerhielm ei hyväksynyt betonia ja jäät rikkoivat sataman joka talvi. Eikä siinä kaikki: rannoille tehtiin pitkospuut, arkkitehti Reima Pietilä kutsuttiin suunnittelemaan taloa, ja vapaaherra itse alkoi rakentaa rehevää puutarhaa sen ympärille.

Palkattuna apuna oli kökarilaispoikia, palkattomana vapaaherran lukuisia kesävieraita. Aateliset, taiteilijat ja liikemiehet perkasivat suota ja sahasivat katajia.

Puutarhaan istutettiin yrttejä, ruusuja, rhododendroneita ja jalopuita. Viiniköynnös talvehti, aprikoosi ja setri eivät.

Kun päivän työt oli tehty, pelattiin krokettia ja juotiin cocktaileja ennen juhlaillallista. Sen jälkeen Åkerhielmin serkku, skotlantilainen neiti Morris vetäytyi mökkiinsä, jota kutsutaan yhä "Noidan taloksi", ja Tove Jansson huvimajaan kirjoittamaan.

Täältäköhän ovat peräisin Muumipapan ja meren majakkasaaren soinen risukko ja jylhät kalliot?

Vapaaherran estetiikan kruunasi korkealle kalliolle kiinnitetty pronssinen Hermes-patsas. Sieltä se katsoo yhä suoraan etelään.

Kun Åkerhielm ei enää jaksanut viettää kesiään Källskärissä, hän lahjoitti osansa saaresta Ahvenanmaan maakuntahallitukselle. 1990 sinne alettiin järjestää retkiä, ja nykyisin niitä tehdään kesäaikaan päivittäin. Taiteilijoiden ja muiden kulttuurityöläisten on myös mahdollista anoa oleskelustipendejä saaren vierasmökkeihin.

Kesäisin saarella on valvoja, ja vierailijoiden on muutenkin liikuttava varovasti. Poluilla on pysyttävä, kiviä ei saa viedä mukaansa, ja lintujen pesimisaikaan huhti–kesäkuussa maihinnousua saarelle on vältettävä kokonaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi