Komi - kaunis mutta kaukainen

Kiehtovaan ikimetsään on vaikea päästä, ja siellä kulkeminen käy työstä

JuGyDVA,KOMI. Olen pitkään haaveillut retkestä suureen metsään, jota ei ole ikinä hakattu.

Olen kuvitellut sen sammaleella vuoratuksi, hämyiseksi saloksi, jossa pehmeä maa keinuu askelten alla.

Nyt unelmani on toteutumassa.

Olen Komin tasavallassa, Uralin kainalossa. Määränpääni on Jugyd va -kansallispuisto, osa Euroopan laajinta ikimetsää.

Kartalla Suomi ja Venäjän Komi ovat lähellä toisiaan, mutta oikeasti ikimetsä on kaukana ja sinne pääsy on kovan työn takana.

Lento Pietarista Komin pääkaupunkiin Syktyvkariin kesti vain pari tuntia, mutta täältä alkavat kuoppaiset tiet ja yksitoikkoiset pusikot eli "venäläiset kilometrit", kuten Sergei Gabov virnistelee. Hän on suomalaisille Komin-kävijöille tuttu tulkki, joka työskentelee myös Komin päämiehen Vladimir Torlopovin neuvonantajana.

Seitsemän hengen suomalaisryhmämme nousee pikkubussiin ja pomppii sen kyydissä kaksi päivää, yhteensä yli kymmenen tuntia.

Pikkukaupunki Vuktylissa siirrymme laivaan ja lähdemme lipumaan mahtavaa Petšoraa myötävirtaan.

Rannat jäävät etäälle. Kohti Jäämerta mateleva, kaksituhatta kilometriä pitkä joki on satojen metrien levyinen.

Parin tunnin kuluttua vaihdamme alusta. Ahtaudumme eväinemme ja nyssäköinemme kapeisiin puupaatteihin. Niitä ohjaavat paikalliset oppaat.

Etenemme hitaasti Štšugorjokea vastavirtaan. Vesi on juuri sellaista, johon kominkielinen Jugyd va -nimi viittaa: kirkasta, läpinäkyvää ja vielä jollain hankalasti käännettävällä tavalla ihmeellistä.

Lopulta olemme perillä kansallispuistossa, mutta puksutamme yhä jokiveneillä eteenpäin.

Lähdimme Pietarista sunnuntaina, nyt on keskiviikkoilta.

Ympärillä leviää erämaa, komin kielellä parma. Se ulottuu metsien ja soiden mosaiikkina aina Euroopan itärajalle, Uralvuorille asti.

Huomenna patikoin sinne, syvälle neitseelliseen metsään.

Mutta sitä ennen yövymme Mitšabetševnik-nimisessä joenmutkassa, jossa oli kymmenen savun kylä 1900-luvun puoliväliin asti. Miehet metsästivät soopeleita Uralin takaa ja naiset oravia lähistöltä. Kalansaaliit olivat niin suuria, että niiden kuljettamiseen tarvittiin apuvoimia muualta.

Tätä nykyä törmällä on pari vuotta sitten rakennettu tupa ja pienempi mökki. Saunaksi kutsutun töllin muuri lienee läiskitty kasaan kännissä. Löylyt eivät ole hääppöiset.

Meitä on varoitettu viheliäisistä hyttysparvista, mutta niitä ei ilmesty yölläkään häiriöksi asti.

Aamiainen tuodaan ämpäreillä. Vaihtoehtoja on kaksi: eilistä illallista eli lihalla, porkkanalla ja sipulilla höystettyä tattaria tai kaurapuuron näköistä "herkulesta", joka maistuu säilykemaidon ansiosta makealta. Jälkimmäinen on tiettävästi tavattoman terveellistä.

Oppaat aikovat kuljettaa meidät seudun upeimmille nähtävyyksille: kahdelle portille, joissa joki kulkee jyrkänteiden välistä. Kuuluisista kalkkikivimuodostelmista jälkimmäinen sijaitsee niin etäällä, että istuisimme taas koko päivän veneessä.

Me tahdomme metsään.

Käy ilmi, ettei alueella ole polkuja.

"Valitettavasti ihmiset eivät halua kävellä, vaan kellua", väittää opas Ivan Denisov.

Hän itse vastaa Podtšeremjoen rantojen palveluista. Siellä olisi kuulemma parinkymmenen kilometrin vaellusreitti, kaikin puolin mukavammat olot ja kauniimpaakin. Juuri nyt on tosin niin vähän vettä, ettei sinne ole menemistä veneillä.

Päätämme tehdä maihinnousuja poluttomiin maisemiin, vaikka komilaiset vakuuttavat, että metsässä liikkuminen on työlästä ja siellä voi eksyä.

Se tosiaan käy työstä. Puita rehottaa pystyssä ja lojuu maassa. Vähän väliä joudun kipuamaan yli maatuvien runkojen tai peruuttamaan, kun en pääse ryteiköstä läpi.

Lopultakin olen ikimetsässä.

On paljon valoisampaa kuin mielikuvassani. Tiheikköjen välissä on aukkoja, joihin paistaa aurinko.

Jossain rysähtää, sen täytyy olla kaatuva puu.

Siro lintu vilahtaa latvustossa, ja samassa kajahtaa nuolihaukan varoitusääni: "Ki-ki-ki."

Jokirannan lehtomainen luonnonmetsä on hämmentävän runsas: Kotoisten puulajien seassa näkyy eksoottisia pihtoja ja sembramäntyjä. Kenttäkerroksessa on kasveja, joita me vaalimme puutarhoissamme, kuten jättimäisiä ukonhattuja, liaaneina kiemurtavia siperiankärhöjä ja kuolanpioneja pulleine siemenineen.

Oppaat kertovat, että kevätkesällä marjamol saa joen penkereet hehkumaan punaisena.

Kannattaisiko tänne pyrkiä juuri kuolanpionin kukkimisen aikaan?

Parasta on silloin tai syksyllä, kun ruska värjää maiseman, he vastaavat.

Kyllä täällä näin elokuussakin kelpaa. Aurinko lämmittää, moottori hyrrää. Nuokun veneessä ja katson pohjakiviä.

Pitkän venekyydin aikana tulee puhutuksi ties mistä, vaikkapa ö:stä. Se on i:n lisäksi kyrillisiä aakkosia käyttävän komin "oma" kirjain. Sergei Gabov ylistää sitä "sankarikirjaimeksi" ja komilaisuuden symboliksi. Ensi vuonna muutkin saattavat ihastua ö:hön. Syktyvkarissa järjestetään tapahtuma, jossa kuvanveistäjät esittävät tulkintojaan kahdesta kirjaimesta.

Yksi oppaista on juuri hahmotellut lehtiööni kesäkeittiönsä, kun kolahtaa.

Vene juuttuu kiinni. Denisov hyppää veteen ja työntää meidät liikkeelle. Välillä hän onnistuu ajamaan matalikkojen yli vauhdilla, mutta joutuu tuon tuosta kahlaamaan kivikossa.

Etenemme hitaasti. Puheenaiheet ehtyvät.

Yhden kerran joki kääntyy niin, että kaukaa metsän takaa avautuu sininen Uralin huippu, jonka nimi on suomeksi Tuulenpesä.

Joku katkaisee hiljaisuuden: "Kuvittele, kolme miljoonaa hehtaaria yhtä metsää."

Me veneilemme 150 kilometriä erämaajokea edestakaisin, mutta pääsemme vain kurkistamaan valtavan taigan reunaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi