Kummitusten Louhisaari
Marskin syntymäkoti Askaisissa on täynnä legendoja

Tarja Saarivuori, teksti

Juhani Niiranen, kuvat

ASKAINEN. Louhisaaren kartanolinnaan johtaa kaunis koivukuja. Tie itse asiassa alkaa jo Askaisten kirkolta, lähes kolmen kilometrin päästä. Heleänä heinäkuun päivänä koivukujaa astelee turisteja, ei tungokseen asti mutta niin, että tasatunnein alkaville opastetuille kierroksille on aina osallistujia.

Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkodissa kävi viime vuonna 13000 vierasta.

Museonvalvoja Sari Tauriainen iloitsee erityisesti siitä, että Louhisaari on suosittu luokkaretkikohde.

Myöhäisrenessanssin

tyyliin ankaran symmetrinen, valkoiseksi rapattu tiilirakennus ei heleänä heinäkuun päivänä muistuta yhtään kummituslinnaa. Mutta synkät tarinat kauheasta Flemingistä ovat säilyneet halki vuosisatojen.

Nuori Mannerheim käytti niitä hyväkseen pelotellessaan pikkusiskojaan. Mustasukkainen Fleming ei saa levätä rauhassa haudassakaan, vaan kuljeskelee linnassa öisin. Käytävillä kaikuvat raskaat askeleet, joiden alla lattiapalkit nousevat ja laskevat. Näkymätön kulkija sovittelee myös avaimia laatikoitten lukkoihin.

Marskin synnyinhuoneen lisäksi Louhisaaren kuuluisuus on Pirunkamari. Sen sanotaan saaneen nimensä tapettiin maalatusta satyyrinpäästä.

Pirunkamarin kangastapetteihin on maalattu maisemia. Tapetit olivat niin kallisarvoisia, että ne testamenteissa mainittiin erikseen. Peräseinää koristaa ranskalaistyylinen barokkipuisto, joka mahdollisesti esittää Drottningholmin puutarhaa tai sitten Versaillesin puistoa.

Pirun kammarissa

Louhisaarella on usein kummitellut. Muunmuassa kuuli ylioppilas Lihtonen Pirunkamarissa maatessaan eräänä yönä valittavaa ääntä, joka oli kuuluvinaan seinässä olevan pilarin sisästä, sekä raskasta henkitystä ja viimein vahvan kolauksen. Samassa kerroksessa ei maannut ketään muuta. Mainitussa pilarissa pitäisi tarinan mukaan olla muurattuna Flemingin puoliso. Samassa kerroksessa on eräs pieni ahdas komero, jossa Flemingin on pitänyt kauan kiduttaa vaimoansa vedellä ja ohrilla, jotka antoi päivittäin vankitulle erään pienen, komerossa olevan luukun kautta.

Pirunkamari samoin kuin Marskin syntymähuone sijaitsevat kartanon juhlakerroksessa eli kolmannessa kerroksessa. Sen yläpuolella olevalla ullakolla pieni Carl Gustaf kuulemma viihtyi erityisen hyvin.

Ison juhlasalin

kattoa kannattaa tutkiskella pitemmän tovin: maalaukset ovat alkuperäiset ja uskomattoman hyvin säilyneet, koska niitä ei ole koskaan pilattu päällemaalauksella.

Kattomaalauksissa näkyy Louhisaari mutta myös kohtauksia amiraali Herman Flemingin meritaisteluista.

Suomen marsalkan syntymähuone on ainakin kotimaisten kävijöiden suosikkikohteita. Pieni sininen makuukamari on säilytetty 1860-luvun asussa. Carl Gustaf Emil, tuleva Suomen marsalkka, syntyi siellä 4. 6. 1867 Carl Robert Mannerheimin ja Helena von Julinin kolmantena lapsena.

Ensimmäinen Louhisaaren

Mannerheim oli Carl Eric, joka osti kartanon 1795. Hänet korotettiin yhteiskunnallisten ansioiden johdosta kreivilliseen säätyyn 1824.

Marskin isä kreivi Carl Robert Mannerheim myi Louhisaaren sisarelleen Eva Vilhelminalle 1881. Faster Mimmi puolestaan myi sen 1903 ja muutti Ruotsiin.

Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunta oli onnistunut rahankeräyksessään niin hyvin, että patsashankkeen toteuduttua se lunasti 1961 Louhisaaren linnan ja 7,5 hehtaarin suuruisen puistoalueen lehtikujineen ja lahjoitti ne Suomen valtiolle.

Entisöinnin jälkeen kartano avattiin yleisölle kesäkuussa 1967.

Louhisaarelle tuli

Ruotsista herra ja pyysi ostaa talosta maata niin paljon kuin hän voi härän vuodalla peittää. Isäntä lupasikin hänelle kernaasti myödä senverran, mutta tämä "Ruatin herra" leikkasikin härän nahan hienoksi langaksi ja ympäröi sillä niin suuren maa-alan, että isäntä suuttui ja jätti koko talonsa herran haltuun.

Louhisaaren varhaisin tunnettu omistaja oli valtaneuvos Niilo Kurki, jonka tytär Elin meni naimisiin 1400-luvun puolivälissä asemies Maunu Flemingin kanssa. Flemingit hallitsivat kartanoa lähes neljä vuosisataa. Tarinat julmuuksista ovat syntyneet heidän aikanaan.

Reipasta menoa tuntuu olleen joka sukupolvessa! Ei ihme, että suuren suvun jäsenet yhä kulkevat sovitusta etsimässä. Kapeat ja pimeät salaportaat, jotka johtivat Louhisaaren pohjakerroksesta ylempiin huoneisiin, olivat muinoin olleet kellarin vankityrmään asti ja tarina kertoi, että sieltä oli joskus ollut maanalainen käytävä Naantalin luostariin. Sitä tietä Herman Fleming hiipi öisin taloon, kun ei saanut rauhaa kirkon lattian alla olevassa haudassaan. Hän oli ollut julma ja verenhimoinen herra.

Kapeat kierreportaat

ovat jäljellä, ja vierailijat voivat laskeutua niitä kolmannesta kerroksesta toiseen. Kellariin ei pääse.

Nykyinen päärakennus valmistui 1655. Toisen sivurakennuksen kellarin on todettu olevan peräisin jostain 1500-luvun rakennusvaiheesta, mutta mitään varmaa tietoa ei ole.

Louhisaari ja parikymmentä vuotta myöhemmin valmistunut Sarvilahden kartano ovat ainoat Italian myöhäisrenessanssin edustajat Suomessa. Tyyli tuli Hollannin kautta Ruotsi-Suomeen 1640-luvulla.

Sekä rakennusten ryhmittelyssä että päärakennuksen jäsentelyssä näkyy symmetria. Tarkalleen päärakennuksen keskellä on komea hiekkakiviportaali. Se on suoraan koivukujan päässä.

Niin ovet kuin ikkunatkin on sijoitettu symmetrisesti, jos ei muuten niin maalaamalla.

Kartanon pohjakerroksessa on ollut talous- ja varastosuojia sekä linnanväen ja palveluskunnan arkiset oleskelutilat. Toinen kerros oli herrasväen varsinainen asuinkerros ja kolmas oli juhlakerros.

Tuntuu uskomattomalta,

että syysmyrsky on muinoin nostattanut tyrskyt, jotka rikkoivat kolmannen kerroksen ikkunoita. Meri siintää nyt kaukana, hädin tuskin sen puiden lomitse näkee.

Meren ja kartanon välissä on nurmikenttä ja sen laidalla leikkimökki, jossa Carl Gustaf Mannerheim ja hänen kuusi sisarustaan aikoinaan leikkivät.

Kursivoidut lainaukset ovat Ervo Vesterisen kirjasta Louhisaaren herra ja Kankaisten kukka. Totta ja tarua kartanolinnan vaiheilta. Kirja on hiljan ilmestynyt, sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hinta (Suomalaisessa Kirjakaupassa) 26,01 euroa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi