MUSEOT

Nanoq viskaa kävijänsä pohjoisnavalle

Pietarsaaren arktinen museo kertoo huikeata tarinaa pohjoisesta

Pietarsaari. Moninkertainen Grönlannin-kulkija Pentti Kronqvist, 66, tuo pohjoisen tullessaan.

Nanoqissa, Pietarsaaren arktisessa museossa, kävijän ei tarvitse kauankaan kuunnella Kronqvistin puhetta kaukaisesta Thulesta, sen kylistä ja asukkaista, kun hänen ympärillään jo jäähtyy ja alkaa tuulla. Hylkeet ja valaat uivat kulman takaa, Robert Pearyn ja Matthew Hensonin eskimojälkeläiset vilahtavat näkyviin, ja aurinko paahtaa pitkin jäälakeuksia ja loputonta sinistä merta.

Miten ihana onkaan Arktis ja kuinka taitavia Kronqvist ja hänen Nanoqinsa , kun ne pystyvät kuljettamaan kävijän sinne, minne hän ei todennäköisesti eläissään päädy.

Museon vitriineissä ja seinillä on aseita, päähineitä, villahuiveja, lääkkeitä, kirjoja, kanootteja ja vaikka mitä muuta sellaista, jota aidot naparetkeilijät ovat tarvinneet. Siellä on valokuvia ja lehtileikkeitä pohjoisen asukeista ja niistä, jotka ovat janonneet saada lippunsa navalle ennen ketään muuta, oman kuolemansakin uhalla.

Ennen muuta Nanoqissa on Pentti Kronqvist. Museonjohtajan mukana kulkija pääsee tapaamaan niin löytöretkeilijöitä kuin heidän miehistöään, jäätikkötutkijoita ja lähetyssaarnaajia, hyvin eläviä ja hyvin kuolleita.

Kronqvist matkusti Grönlantiin ensimmäistä kertaa 1971. Naparetkeilijä Christer Boucht oli etsinyt retkikuntaansa vielä yhtä miestä , Kronqvist selittää: "Ja joka paikassa sanottiin, että Pentti olisi varmaan sopiva."

Hän olikin. Hyväkuntoinen mies oli juossut kilpaa, sukeltanut ammatikseen palomestarina ja hankkinut lääkintävahtimestarin koulutuksen.

Pohjoinen tarrasi hänestä kiinni heti. Irti hän uskoo päässeensä vasta nyt, kuuden matkan jälkeen, kun hän on nähnyt, miten suuresti elämä Thulessa on muuttunut: "Nuoriso elää niin kuin meillä. Työtä on vaikea löytää, eikä pyyntimiehiä enää synny."

Mutta arktis on ja pysyy.

Kronqvistin perustaman museon seiniltä tuijottavat kuuluisat miehet niin kuin nyt Robert Peary, joka yritti Pohjoisnavalle jo 1906, mutta jäi vielä 160 kilometrin päähän. Oda, paikallinen kylänvanhin, tuli kertomaan hänelle, että Pearyn palkkaamat asukkaat aikoivat kääntyä takaisin. Niin pohjoisesta ei enää löytynyt riistaa.

Peary ei piitannut aikeesta. "Me jatkamme", hän ilmoitti.

Hetken kuluttua Oda palasi uudestaan.

"Muut lähtevät", hän kertoi Pearylle, "mutta minä jään luoksesi, ettei sinun tarvitse kuolla yksin."

Vasta silloin Peary ymmärsi kääntyä. Navalle hän pääsi 6. huhtikuuta 1906 , kun Oda ja Matthew Henson auttoivat hänet sinne. Itse asiassa he olivat siellä ennen Pearya, Kronqvist ilvehtii: "Pohjoisnavan valloittivatkin neekeri ja eskimo!"

Napojen valloitus näyttää olleen tärkeiden miesten ja heidän näkymättömien apuriensa historiaa.

Matthew Henson oppi eskimoiden kieltä myöten kaiken paremmin kuin esimiehensä. Molemmilta jäi Grönlantiin jälkeläisiä, mutta sitä Pearyn paluuta juhlineet eivät koskaan saaneet selville. Theodore Roosevelt teki Pearysta amiraalin, joka kuoltuaan pääsi Arlingtonin hautausmaalle, Henson taas haudattiin yhdelle New Yorkin hautausmaista. Vasta Ronald Reagan antoi luvan siirtää hänenkin luunsa Arlingtoniin. Anakaq Henson, Matthewin poika, kävi isänsä haudalla New Yorkissa. Nanoqissa on siitä kuva.

"Nyt voin matkustaa kotiin", hän sanoi. Kolme viikkoa myöhemmin hän kuoli.

Kuvissa Pearyn jälkeläiset näyttävät eskimoilta, mutta Kronqvistin mukaan Hensonin suku erottuu yhä: "Kaikilla kihara tukka ja musta iho. Paljon mustempi kuin eskimoilla."

Vanhan tavan mukaan eskimoperheen isäntä osoittaa vieraalle makuupaikan vaimonsa tai tyttärensä vierestä. Tervettä! Biologia ohittaa moraalin, ja eristyksissä elänyt pieni yhdyskunta saa vierasta verta.

Tehtiinkö Kronqvistillekin tarjouksia?

"Toki", Kronqvist hymyilee. "Mutta kun minulta kysytään, onko Thulessa minun näköistäni väkeä, tapaan sanoa, että olen elänyt modernissa yhteiskunnassa."

Exploratore polare finlandese, suomalainen naparetkeilijä Pentti Kronqvist! Niin julistaa italialainen kunniakirja museon seinällä.

Kaikki naparetkeilijät eivät palanneet, ja joskus oli Kronqvistkin aika lähellä hätää, esimerkiksi silloin, kun syötäväksi piti teurastaa koira.

"En halunnut syödä raakaa koiraa", Kronqvist selittää, ja kuulija hämmästyy: hentomielinen naparetkeilijä!

Ei sentään. Kronqvist veisti lihasta ohuita siivuja, antoi niiden jäätyä ja söi lihan vasta sitten.

Joiltakuilta loppui kaikki syötävä. Nanoqin vitriinissä lehtileike vuodelta 1930 kertoo, miten insinööri Andréen ja hänen miestensä ruumiit oli löydetty kolmen vuosikymmenen jälkeen.

Andrée stupade sist, Andrée tuupertui viimeisenä, teksti väittää. Se ei pitänyt paikkaansa, mutta apumiehet eivät kelvanneet otsikkoon.

Rajoista pidettiin kiinni. Fridtjof Nansen asui apulaisensa Hjalmar Johansenin kanssa Novaja Zemljalla kivimajassa yli kaksi vuotta. Miehet nukkuivat samassa makuupussissa, mutta kesti kaksi vuotta ennen kuin säätyjen välinen raja meni rikki.

"Jouluaattona he skoolasivat vedellä ja tekivät sinunkaupat."

Nanoq, Pörkenäsintie 60. Ajo-ohje: Raatihuoneenkatua Fäbodan suuntaan, Nanoqin opaste noin 6 kilometrin päässä. Museo avoinna kesäkuukausina joka päivä kello 12-18. Pääsymaksu: aikuiset 6, opiskelijat ja yli kymmenvuotiaat lapset 3,5 euroa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi