Ruanda vuonna 13

Afrikan pienin maa aloitti alusta vuonna 1994. Nyt silmittömästä kansanmurhasta toipuva Ruanda on tullut teini-ikään - ja kansanmurhan ajan lapset ovat kasvaneet aikuisiksi.

kigali. "Ne, jotka osallistuivat kansanmurhaan, eivät ole ihmisiä ollenkaan. He ovat eläimiä", 22-vuotias rakennustyömaan vartija Jean-Pierre Mugiraneza toteaa.

Rakennustyömaan katolta aukeaa näkymä Ruandan pääkaupungin Kigalin yksi- ja kaksikerroksisten savitiilitalojen huonosti suunniteltuun ryteikköön. Alkuillan ihmisvilinään.

Mugiraneza katsoo alas: siellä niitä kansanmurhan eläimiä kulkee, satojatuhansia.

Hän valvoo työmaata, jolla rakennetaan Ruandan ensimmäistä julkista kirjastoa. Se ei ole aivan mitätön hanke köyhässä ja kehittymättömässä keskiafrikkalaisessa maassa, joka on kärsinyt paljon.

"Työskentelen osa-aikaisesti myös työmaan muurarin apulaisena", Mugiraneza sanoo. "Toivon, että jonakin päivänä minusta tulee ammattimuurari."

Mugiraneza on hutu. Mutta se ei ole hänestä kovin oleellista. Ei sen jälkeen, kun edellinen hutusukupolvi 13 vuotta sitten toteutti silmittömän raa'an teurastuksen, jossa kuoli 800000 ihmistä.

Silloin tutsit, se Ruandan toinen iso etninen ryhmä, oli tarkoitus lahdata viimeistä naista, miestä ja lasta myöten.

Nyt Ruandan uusi sukupolvi - se, joka eli kansanmurhan aikaan lapsuuttaan - ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Muuta vaihtoehtoa ei oikein ole. Kyse kun ei ole nuorista itsestään. Nyt ei puhuta isänmurhasta vaan isien tekemästä kansanmurhasta.

Vaikka kalentereissa Ruandassakin on luku 2007, maa elää oikeastaan vuotta 13. Ruandalaiset potevat lähimenneisyydestään lähes yhtä hurjaa krapulaa kuin saksalaiset Hitlerin ajasta.

Ongelmien syyt ovat pitkälti perintöä 1900-luvun alkupuolelta Belgian siirtomaa-ajalta, joka synnytti rasistisen ja militantin yhteiskunnan sekä rappeutuneen hallinnon. Hutujen ja tutsien vihalla oli pitkät juuret. Nyt niitä kitketään.

"Joskus jopa unohdan kokonaan, että on edes olemassa erikseen hutuja ja tutseja. Niitä sanoja ei enää kuule niin usein käytettävän", 28-vuotias Maggie Kenyama, hujoppimainen tutsi, sanoo kahvilassa Kigalin keskustassa.

Etniset ryhmät eivät ole kuitenkaan kadonneet minnekään Ruandasta. Usein ulkomaalainenkin näkee erot: Tutsit ovat laihoja ja luisevia honkkeleita, tilastollisesti yksi maailman pisimmistä kansoista. Monet hutut ovat pottunenäisiä, lyhyitä ja vantteria.

Tosin kansanmurhan jälkeen etnisyydestä ei ole voinut puhua, siitä on tullut tabu. Niinpä Ruandan nuorison virallinen mantra kuuluu nyt näin: jokainen on ensisijassa ruandalainen.

"Mutta ihan rehellisesti sanoen en voi unohtaa sitä, mitä hutut tekivät minulle ja perheelleni. Menetin kansanmurhassa vanhempani, veljeni ja siskoni", kannettavaa tietokonetta kahvilassa näpyttävä 26-vuotias vaatemyyjä Chantal Uvringabire sanoo.

"Tosin jos haluamme rakentaa uuden Ruandan, tutsienkin pitäisi unohtaa menneet."

Menneisyyttä inhoaa moni kaupunkilaisnuori: Helvettiin esi-isien Ruanda. Helvettiin kyläperinne ja takapajuisuus. Helvettiin heimo-Afrikka. Lehmänlannan luonti ei enää kiinnosta.

Nyt ne kigalilaiset nuoret, joilla on siihen pienikin mahdollisuus, hinkuavat yliopiston penkille ja bisneselämään. Ja ne, jotka tietävät, ettei Ruandassa juuri ole talouselämää, hinkuavat vaikkapa hiphop-tähdiksi.

"Vanhempieni nuoruudessa perinteinen ruandalainen kulttuuri oli syvällä. Meidän sukupolvemme kulttuuri on sekoittunut niiden kanssa, jotka ovat tulleet maanpaosta takaisin Ruandaan. Se tekee hyvää meille", 22-vuotias kigalilainen hiphoppari Jah-Cent sanoo.

Hän kelpaisi ruskeassa 80-luvun nahkatakissaan ja halvoissa poliisimallin aurinkolaseissaan hiphop-jengiin Los Angelesissa, Bukarestissa tai Lieksassa.

Kuuden neliön kellaristudiossa nauhoitetaan musiikkia, jonka erottaa itähelsinkiläisestä hiphopista vain astetta maltillisemmasta uhosta.

Ruandan kansanmurha myrkytti monta sukupolvea, kenties monta syntymätöntäkin. Puretaanhan Suomessakin vielä vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia, vaikka joka ikinen rintamalla ollut punainen ja valkoinen makaa jo mullassa.

Maita yhdistää tällä hetkellä myös rikostutkinta, jossa kansanmurhasta epäiltynä on Porvoossa asuva ruandalaismies.

Tapausta Ruandassa tutkivan Suomen keskusrikospoliisin kaiken nähnyt rikosylikomisario Thomas Elfgren on pessimistinen maan tulevaisuuden suhteen.

"Kansanmurha täällä voi tapahtua uudestaan, kun tähdet ovat oikeassa asennossa", hän sanoo.

"Ihminen kun ei lajina ole juurikaan muuttunut siitä, kun se putosi puusta. Käden taidot ovat vähän kehittyneet, mutta ajattelu pohjautuu eläimellisyyteen", Elfgren sanoo. Eikä hän puhu nyt pelkästään ruandalaisista, vaan yhtä lailla serbeistä tai vaikkapa suomalaisista.

Osin pessimismiin on syytä. Ruandan nuorisossa on myös niitä, jotka ovat omaksuneet kansanmurhan rotuopit. Se ei ole ihme, sillä yhteensä yli 800000 ruandalaisesta on tehty kansanmurhaan liittyvä tutkintapyyntö. Se on aivan käsittämättömän paljon maassa, jossa asuu yhdeksän miljoonaa ihmistä.

"Tunnen henkilökohtaisesti yliopistosta hutuopiskelijoita, jotka kannattavat edelleen kansanmurhaa. Mutta emme me ole tekemisissä, sellaiset eivät suostuisi edes puhumaan kanssani", 23-vuotias it-alaa opiskeleva tutsi Gustave Mukunde kertoo.

Katkeruutta on paljon, sillä Ruandan nykynuorilta lapsuus loppui lyhyeen vuonna 1994. Noin 4000 alaikäistä vangittiin osallistumisesta kansanmurhaan. Sadattuhannet lapset vammautuivat, traumatisoituivat tai jäivät orvoiksi. Moni päätyi kadulle. Osalta lähti järki, kun ihmisiä silvottiin veitsin, nuijin ja vasaroin keskellä kirkasta päivänvaloa.

Sen takia Kigalin kaduilla näkee edelleen paljon tyhjiä pöhkön katseita.

Kansanmurhan oikeustapauksia on vuodesta 2006 lähtien purettu viikoittaisissa gacacoissa eli perinteisissä kyläkäräjissä. Gacacoissa syytetyt seisovat oman kylänsä edessä vastaamassa uhriensa esittämiin syytteisiin. Tuomarit on valittu kyläläisten joukosta vaaleilla, ja heillä on valta antaa jopa vankeustuomioita.

Kigalin lähiössä Kanobessa käräjät pidetään lauantaisin, ja kaikki kyläläiset ovat periaatteessa velvoitettuja osallistumaan.

Katetun katsomon tukipuuhun nojaa 19-vuotias Jean-Pierre Musabe. Hän tuijottaa vaiti syytettyä, keski-ikäistä lyhyenläntää hutumiestä. Ilmeetön mies ei myönnä, että hän olisi tahallaan antanut tutsivaimonsa tapettavaksi. Hän kiistää myös sen, että olisi heilunut humalassa kylillä kiväärin ja käsikranaatin kanssa.

"Tänään gacaca on erityisen mielenkiintoinen, koska paikalla on yhteensä kolme syytettyä", Musabe sanoo.

Etupenkissä istuu kaksi vaaleanpunaisiin vanginasuihin pukeutunutta rotevaa hutumiestä. Heidän vuoronsa on tulossa myöhemmin.

Musabe oli kansanmurhan aikaan kuusivuotias. Hän ei siitä paljoa muista.

"Nyt on tärkeää, että ruandalaiset nuoret osallistuvat kyläkäräjiin. He saavat tietää, mistä syistä vanhempien sukupolvea syytetään ja vangitaan."

Pakki päälle, katse peruutuspeiliin, kytkin ylös... Pieni osa Ruandan nuorisosta elää kuin nuoret länsimaissa. Investointipankin virkailija Roselyn Uvamahoro peruuttaa Daihatsun lähtöviivalle.

Etupenkillä on taatusti kuumat oltavat. Kello kahdentoista trooppinen aurinko tiristää hien otsalle; Uvamahoron ajokortti on kiinni seuraavista minuuteista. Virkailijat mittaavat katseellaan, kun hän liu'uttaa autoaan muovitötsien keskeltä niihin edes hipaisematta.

"Meidän sukupolvemme on niin erilainen kuin vanhempiemme", Uvamahoro sanoo onnistuneen kokeen jälkeen.

Ruandassa on taas yksi nainen enemmän auton ratissa.

"Vanhempani olivat jo 18-vuotiaina naimisissa, nyt naiset voivat ihan normaalisti käydä autokoulun, olla töissä kodin ulkopuolella ja tehdä paljon muutakin."

Roselyn Uvamahoro edustaa Ruandan pientä ylempää keskiluokkaa. Hän on rikkaampi kuin suurin osa ruandalaisista, sillä kansanmurha romahdutti maan surkean talouden. Eikä se ole paljon toipunut, sillä suurin osa Ruandassa syntyvästä vauraudesta valuu ulkomaalaisille.

Ruandalaisten elämää pitää pystyssä kansainvälinen apu. Vielä pitkään kigalilaisen pääkadun tyypillinen näky on jonkin ulkomaisen avustusjärjestön valkoinen nelivetomaasturi.

Tummansininen sadepilviverho aukeaa rankkana kuurona Nyamirambon kaupunginosan jalkapallokentälle. Peli hyytyy. Lähiöpojat juoksevat baarikatoksen alle sadetta suojaan.

Kigalilainen automekaanikko Ismail Renzanho, 19, kertoo olevansa hyvin väsynyt, sillä hän tekee töitä kuutena päivänä viikossa, seitsemästä aamulla kuuteen illalla.

"Sen jälkeen tulen usein vielä pelaamaan jalkapalloa."

Ismailin elämä on todellisuutta useimmille muillekin ruandalaisille: rahaa on vain asuntoon ja ruokaan. Tulevaisuus tuskin on paljon parempi, sillä mitä enemmän kansanmurhasta kuluu aikaa, sitä vähemmän muu maailma jakaa apua.

Unelmat - ne pienetkin - on siis toteutettava omin avuin. Niinpä Ismail muutti Kigaliin pienestä Cyangugun kylästä Lounais-Ruandasta. Pääkaupungissa on edes pieni mahdollisuus saada kunnon töitä.

"Kun minulla on tarpeeksi rahaa, toivon, että löydän vaimon ja saan paljon lapsia."

Ismailin arkinen haave kuulostaa baarissa oudon kaukaiselta - Ruandassa köyhälle pojalle elämä tulee kalliiksi. Baarin nurkassa on televisionrähjä, jossa pyörii suosittu ugandalainen musiikkivideo: köyhä slummipoika nai rikkaan naisen ja tulee onnelliseksi limusiinien ja uima-altaiden äärellä.

Kigalin katulamputtomassa lähiössä on jo pilkkopimeää. Vain televisioruutu säihkyy. Nyamirambon pojat tuijottavat vaiti, kun musiikkivideon slummipoika iskee rikkaalle naiselle silmää.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi