Seikkailua kaivaten

Olin epäileväinen. Lähteä nyt Malesian Borneolle - tuolle tarunhohtoiselle saarelle - 29 hengen Aurinkomatkat-ryhmän kanssa.

Olen 38-vuotisen elämäni aikana kolunnut maailman eksoottisia kulmia rinkka selässä seikkaillen, aitoa paikallista menoa metsästäen.

Pääseeköhän ryhmämatkalla seikkailun makuun?

Heti kättelyssä selvisi, että matkailutoimittajanakin olin seurueessa matkustamisen noviisi. Osa oli kiertänyt yli sata maata. Käsidesiä oli joka repussa, eikä kukaan örveltänyt kertaakaan.

Ensimmäinen retki vei kulttuurikylään. Eri alkuperäisheimojen talokopiot oli rakennettu niin hyvin, etteivät kansallispukuiset tanssit tuntuneet kovinkaan korneilta.

Tosin penan-heimolaista näytellyttä puhallusputkimetsästäjää katsellessa tuli outo olo: Oikeat penanilaiset ovat Borneon Malesian puolella ainoita, jotka yhä elävät sademetsässä vaellellen. Heillä ei riitä aikaa turistinäytöksiin, sillä heitä uhkaavat metsänhakkuut.

Puoliperinteistä elämää näimme retkellä bidayuh-heimon pitkääntaloon. Korkealle tolppien päälle tehdyt puurakennukset ovat kuin rivitaloja, joissa asuu 25 perhettä.

Nyökkäilin katiskoita paikkaaville ja riisiä putsaaville naisille ja kurkin oviaukoista. Sisältä pilkahteli televisioita, mutta koteihin en päässyt.

Sain tosin kiivetä torniin, jossa oli oikeita ihmisten pääkalloja. Ennen muinoin Borneolla metsästettiin kalloja tuomaan onnea. Ne pidettiin hyvällä tuulella, tarjottiin vettä ja ruokaa. Nyt pääkallohuone on vain turistien ilona.

Sitten olikin harmillisen kiire palata taas bussiin ja hotellille.

Jos olisin ollut rinkkareissulla, olisin jäänyt yöksi tai kahdeksi pitkääntaloon perhemajoitukseen ja juopotellut kyläläisten kanssa riisiviiniä. Nyt en tutustunut kehenkään.

Jatkuvista bussikyydeistä oli hyötyäkin, sillä oppaamme Anne Raassina - alansa aatelia - selitti kaiken perin juurin. Vaikkapa, että jos paikallisella on tatuointi nilkan ympärillä, hän on käynyt kaukomailla.

Rinkkareissulla en olisi ymmärtänyt niin paljon näkemästäni.

Enkä ehtinyt säätää itseäni niin moneen paikkaan. Kun lensimme Kuchingista toiselle puolelle Borneota Kota Kinabaluun, laukkupojat veivät kassit huoneesta suoraan kentälle ja opas antoi lipun käteen.

Matkan tärkein retki tehtiin Semanggokiin, jossa vankeudessa olleita orankeja, ihmisten lähisukulaisia, kotiutetaan viidakkoon. Niille opetetaan, kuinka ruokaa kerätään ja kuinka puuhun pedataan peti.

Olimme onnekkaita. Näimme orangit. Aina ne eivät ilmesty metsän syövereistä näytille.

Nyt ne kahistelivat puusta puuhun lähemmäksi meitä.

"Seduku", hoitaja maanitteli.

Seduku kiipesi puuta alas poikanen vatsan alla roikkuen ja nappasi maitopullon hoitajan kädestä. Ihan siinä minun vieressäni!

Orangit ovat vaarassa hävitä, metsäkato uhkaa niitäkin.

Niin kuin uhkaa koko Borneon laajaa, uskomattoman monipuolista ja salaperäistä viidakkoa. Borneolla on erilaisia kasvilajeja yhtä paljon kuin koko Afrikassa. Opas kertoi, että pelkästään toissa vuonna löytyi 52 uutta kasvia ja eläintä, muun muassa David Bowien mukaan nimetty hämähäkki.

Odotukset olivat siis korkealla, kun lähdimme Kinabalun luonnonpuistoon. Pettymys oli kova, kun kiersimme lyhyen luontopolun kuin kouluretkellä.

Ei auttanut vaikka opas selitti, että näistä marjoista saa yskänsiirappia ja tästä juuresta seksilääkettä.

Villi luonto tuntui olevan aivan muualla.

Rinkkareissulla olisin lähtenyt vaellukselle oikeaan viidakkoon. Ja vihannut joka hetkeä: viidakossa iilimadot kiipeävät puntteja pitkin ja kuppaavat verta niskasta asti.

Olisin myös yrittänyt äheltää Kinabalun kuuluisalle vuorelle.

Molemmista kärsimyksistä olisi jäänyt syvät muistot.

Ryhmämatkan viimeisellä retkellä koin kyllä söpön elämyksen.

Garamajoen töyräiden puissa isomahaiset nenäapinat istuivat jalkoja roikotellen kuin ihmiset. Illalla tulikärpäset tuikkivat rannan puskissa tuhansina valopilkkuina.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi