Syrjässä Syötteellä

Syötteen kansallispuisto. Suomen eteläisimmän tunturin Iso-Syötteen laelta aukeaa avara maisema: vaarojen rinteitä, kynttiläkuusia ja kellertävinä auringossa hohtavia suolänttejä.

Näkyvissä on myös hiihtohissejä, hakkuuaukeita ja avohaavan lailla erottuvia laskettelurinteitä. Niistä vaeltajan katse siirtyy nopeasti eteenpäin, kohti metsämeren koskemattomia osia.

Luontokeskuksella suositellaan aloittamaan retki pohjoisesta, vaikkapa Kaunislammen luonnonsuojelualueelta. Reitin alkuosa on uusi.

Saan illansuussa kyydin Kaunislammen parkkipaikalle, josta lähtee parin kilometrin polku lammen rantaan rakennetulle päivätuvalle.

Syötteen pohjoispäässä on merkittyjä polkuja sen verran harvakseltaan, että lähtöpisteeseen palaavaa ympyräreittiä ei voi toteuttaa suunnistamatta polkujen ulkopuolella. Helpointa on kävellä takaisin etelään Iso-Syötteelle.

Kilometrejä kertyy noin 40. Sen kulkee ilman kiirettä kolmessa päivässä.

Kaunislampi on synkänoloinen korpilampi vaarojen kupeessa. Lammelta on vielä muutama kilometri varsinaisen kansallispuiston rajalle. Matkalla kuljetaan välillä avohakkuiden kuvetta, mikä ei erätunnelmaa kohota.

Kansallispuiston rajalla vanhat kuuset kohoavat kuin seinä hakkuuaukean reunassa. Ankeat tunnelmat unohtuvat nopeasti, kun polku nousee jyrkkää vaaranrinnettä syvemmälle metsään. Hiki pukkaa pintaan.

Käki kukkuu kuin heikkopäinen.

Reitti on vielä niin uusi, että polku häviää välillä kokonaan. Hetken aikaa ajatuksissaan kuljettuaan huomaa, että suuntaa osoittavat puihin maalatut läikät ovat kadonneet. Ei auta kuin palata vähän takaisin ja yrittää uudestaan.

Vähän kuljettu polku on tavallaan luksusta. Sitä pitkin on paljon hauskempi astella kuin suosikkiseutujen leveillä ja kuluneilla urilla.

Vaikka polku välillä katoaa, rakenteet ovat hyvässä kunnossa. Reitillä on komeita rinnesoita, joiden yli pääsee vaivattomasti pitkospuita pitkin.

Suolla tulee hieman epämukava tunne, että metsän laidassa kynttiläkuusien välissä kulkijaa seuraavat karhun valppaat silmät. Illan edetessä tunne voimistuu.

Vatisuon reunassa kulkevilla pitkospuilla aavistuksille tulee katetta: kuivalla puulla erottuvat selvästi karhun märät käpälänjäljet. Mesikämmen näyttäisi olevan matkalla samaan suuntaan, kohti yöpaikaksi suunnittelemaani Raatetupaa.

Mahtaako köriläs olla jo autiotuvalla odottelemassa?

Matka tuvalle sujuu vislaillen ja tömistellen. Karhua ei uudenkarhealta Raatetuvalta löydy - eikä ihmisiäkään. Edelliset merkinnät vieraskirjassa ovat kuukauden takaa, jolloin kulkijat ovat olleet vielä liikkeellä suksilla.

Raatetuvalta reitti vie jo hieman enemmän kuljetuille seuduille. Kansallispuiston läpi kulkevan UKK-vaellusreitin polku on helppokulkuinen ja selvästi erottuva.

Ei silti kannata suoraan jolkotella seuraavana tulevalle Rytituvalle. Muutaman kilometrin pohjoiseen koukkaamalla näkee aution Rytivaaran kruununmetsätorpan. Jo 1850-luvulla perustetun ja sata vuotta myöhemmin autioituneen torpan pihapiirissä aistii menneen maailman.

Seuraava yö kuluu Lomaojan puisella laavulla ylhäällä rinteessä. Nuotion savu nousee suoraan ylös, ja ympärillä pyörii vain muutama hyttynen.

Laavullakaan ei ole tungosta: vieraskirjan edelliset merkinnät ovat maaliskuun loppupuolelta. Koko päivänä ei ole näkynyt yhtään ihmistä.

Harvassa paikassa pääsee näin vähällä vaivalla erämaiseen tunnelmaan. Näkymät ovat Lapin komeimpiin paikkoihin verrattuna hieman yksitotisia - kuusia, rinteitä ja soita - mutta mitä siitä? Tänne on tultu istumaan tulille ja nauttimaan hiljaisuudesta.

Auringonsäteet kultaavat vastapäisen vaaran rinteet. Ja taas käki kukkuu.

Loppumatka on paluuta sivistykseen. Alussa vastaan tulee hengästyttävä nousu Ahmavaaran päälle. Vaikka Syötteellä on paljon korkeita mäkiä, näkymät avautuvat kunnolla vain muutamasta paikasta.

Näkötornista erottuvat Iso- ja Pikku-Syötteiden runnellut rinteet. Tornin vieraskirja kertoo, että vielä toukokuun lopulla metsässä on ollut puoli metriä märkää lunta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi