Täsmämatka eiliseen

Suomalaisserkut ovat Marinmaan matkailun ensimmäiset asiakkaat - ja ainoat

"Enää en voi luokses tulla!"

Venäläinen yöjuna jyskyttää, kolisee ja nytkii päin Uralia, mutta viimeiset laulunhaluiset eivät vieläkään ole taittuneet vuoteisiinsa.

Suomalais-ugrilaisen matkatoimiston hämmästyttävä seuramatka on alkanut Pietarista, missä hyvä joukko savusaunaklubin jäseniä ja kourallinen muita suomalaisia on noussut junan kyytiin. Luvassa on täsmämatka Volgan mutkaan, ja mitä onkaan luvassa: syrjittyjä kielisukulaisia, heidän uhrilehtojaan, saunojaan ja samaaneitaan; lauluja, piirasia, kansantansseja ja ristipistotöitä.

Ei ihme, ettei uni tule.

Marinmaalle on pitkä matka. 20 tunnin ajan juna ylittää jokia ja halkoo soita, lehtipuumetsiä ja kyliä. Vaunupalvelija keittää kiivaasti lisää teetä samaan aikaan kuin paikalliset asukkaat kipittävät hengästyneinä kohti asemia. Ostaako joku sangollisen karpaloita tai herkkutatteja?

Neljän hengen makuuhyttien vuoteet ovat niin kapeita, etteivät ne luultavasti täytä Geneven sotavankisopimuksen minimejä, mutta niille mahtuu paljon väkeä. Nytkin Pentti soittaa huuliharppua, ja muut laulavat tyhjenevien lasien tahtiin.

Saksaan rekisteröity Suomalais-ugrilainen matkatoimisto järjestää matkoja vain suomalaisille: Inkeriin, Laatokan taakse, sukulaiskansojen luo. Tämä on seitsemäs Marin-matka, ja ensi kesänä mareihin matkustetaan joka viikko. Matkanjohtaja Leo Baskin, entinen vepsäläisopetttaja ja vähemmistökulttuurien tallettaja, väittää tietävänsä jo ensimmäisen illan perusteella, millainen seurue junassa istuu.

Yksi pyytää tuomaan kaikkialta olutta niin paljon kuin käsiin mahtuu: "Mutta vain olutta." Toinen ei juo mitään. Kolmas kaivaa esiin omat jalalliset pikarinsa.

Ja nyt? Sanokaamme, että nyt ei ole pikareita.

Iltapäivällä juna seisahtuu Kotelnichissa. Tämä ei ole vielä Marinmaata, mutta ensimmäiset saunat odottavat.

"Löyly oli nautinnollista ja pehmeää", Esko Leppäkorpi kirjoittaa myöhemmin matkastaan. "Ainoastaan pistävä kisu haittasi pitempiaikaista nautintoani."

Siitä Leppäkorpi kirjoittaa selvinneensä toistuvalla kurkun huuhtelulla.

Vasta Joskar-Olan jälkeen ymmärrämme, mitä Baskin on tarkoittanut mainostaessaan paikallisia maisemia: "Tällaisia ette Suomessa näe."

Ne ovat uskomattomia, ja horisonttiin asti kurottuvat pellot sumentaisivat suomalaisen maataloustuottajan järjen valon. Edempänä pellot pienenevät vähäsen, mutta valtavia ne ovat yhä.

Kaikki kasvavat perunaa, ja kaikkien laidoilla ahertaa kyläläisten koukkuselkäinen joukko korjaamassa satoa pelkkien lapioiden avulla. Koneita ei näy missään.

Meille entisille rajaseutulapsille matka Marinmaalle on täsmämatka eiliseen.

Eivätkö kotikylänkin laidat paistaneet samanlaista harmaata hirsisalvosta kuin Nursolassa tai Untsossa? Ja entäpä kovapintaiset savitiet, jotka sateella pehmenivät, tai vesijohdot tai sisäklosetit, joita ei ollut.

Ei täälläkään. Vettä kannetaan ämpäritolkulla sisään ja ulos, liejuisen pihamaan yli pääsee vain lautapolkuja pitkin ja huussi on pahainen reikä puukopin lattiassa.

Pienet linja-autotkin muistuttavat niitä, joilla Suomessa ennen ajeltiin. Niiden moottorit katkuavat vähäsen ja niissä on kunnollinen maavara.

Ne pääsevätkin melkein kaikkialle. Vain Noidurin kylässä niiden on annettava periksi, sillä sateet ovat tehneet kylätiestä lintulammikon. Sadoittain ankkoja, hanhia, sorsia sekä jättimäisiä sinisorsia muistuttavia sorsan ja hanhen risteytymiä ui vastaan, kaakattaa, kakkii nurmelle, soralle ja kaikkialle muuallekin, parkuu, kähisee ja seurustelee.

Kuivalla maalla kulkee kanoja ja kukkoja. Kissat livahtelevat aitojen raoista, ja koirat louskuttavat aidan takana, kun eivät pääse lähemmäs. Talojen seinustoilla kukkivat suuret ja rehevät kukkapenkit, ja ikkuna-aukkojen värikkäät koristelaudat on maalattu verevin kukkasin ja köynnöksin.

Nursolassa samaani on seissyt talonsa edessä saunalakki päässään ja kertonut pojistaan, seuraavista samaaneista. Täällä häntä ei näy, mutta sittenkin näky on kuin Brueghelin keskiaikaisista maalauksista tai Andersenin saduista.

Eteenpäin, mäelle asti!

Siellä odottavat jo kansallispukuiset rouvat Loshkina, Petrova ja Volkova, joita puhuttelemme kohtsillään enää Elviraksi, Nadjaksi ja Zojaksi, ja siellä odottaa notkuva pitopöytä.

Naiset laulavat ja kaatelevat suomalaisten kurkkuun omatekoisia ryyppyjä. Ottakaa toki syötävää! Ja sitten mennään taas saunaan.

Ne, jotka eivät sauno, viedään seuraavaan ruokapöytään. Kun se on tyhjennetty, kävellään hakemaan saunojia, ja kas: täälläkin on tarjolla ateria. Juuri kun voimattomat ruokavieraat uskovat lopulta päässeensä karkuun, jostakin ilmestyy pieni mummo, joka tempaa pakenijan armotta takaisin sisälle, sillä hänen ruokiaan ei ole vielä syöty. Tästä marilaista konjakkia! Ja melnaa, marilaisten omaa leipää! Ota, ota!

Muut seuraavat talon olohuoneessa, miten isäntä ahtautuu jalat edellä leivinuuniin esitelläkseen marilaisten omituisinta saunomistapaa.

Vielä tilkkanen vodkaa! Ja tässä eväspussi!

Yövymme Untson kyläläisten luona.

Aamulla joku kertoo nukkuneensa huoneessa, jonka lämpötila ei ole noussut yli 10 asteen. Toisille on annettu talon ainoa lämmitettävä huone.

Kylä on juuri niin köyhä kuin miltä se näyttääkin. Turistien majoittamisesta saatavat rahat ovat kipeästi tarpeen, vaikka kylässä onkin tuottoisa sovhoosi. Sitä johtaa marilainen kansanedustaja Gennadi Saveljevitš Grigorjev, temperamenttinen paksukainen.

Kilpahevosia! Grigorjev esittelee ylpeänä. Tämäkin tässä on menestynyt hienosti; voittanut jo toisen hevosen ja lukuisia pesukoneita.

Jo matkan alussa olemme nähneet ensimmäisen marilaisten pyhistä paikoista: kaivon ja sen vieressä kasvavan jättimäisen lehmuksen. Tutkija Rosa Tsetkareva on noussut bussiin kertomaan marilaisten luontouskonnosta.

Silti emme usko kaikkea. Luonto on marilaisille epäilemättä tärkeä, mutta hekö oikeasti palvoisivat puita? Vasta kun Untson kunnanjohtaja Ivan Mihailovitš puku päällään seisoo keskellä uhrilehtoa selittämässä, miten viranhoito estää häntä ryhtymästä uhripapiksi hänen isoisänsä tapaan, alamme taipua.

Pyhien puiden oksille on ripustettu kymmenittäin kankaankappaleita, kirjailtuja pyyheliinoja, marilaisten käspaikkoja. Jokainen niistä merkitsee jumalille osoitettua pyyntöä. Ne ovat uhrilahjoja, kätevämpiä kuin se pässiparka, joka teurastetaan aina kesän suurissa uhrijuhlissa.

Ja sitten on sanottava näkemiin. Marilaiset jäävät, kun me jatkamme Kazaniin, Moskovaan ja Pietariin. Mitä kauemmas ehdimme, sen paremmin ymmärrämme, mikä serkkuja uhkaa.

Oma kieli, kulttuuri ja uskonto ovat vaaran alla niin kuin olemme jo tienneetkin.

Olisikohan meidän pitänyt ripustaa puuhun satasia?

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi