Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikä tappaa oppilaiden motivaation nykykoulussa?

"Pelkkä opetusmenetelmien muuttaminen ei auta, jos muut koulun perusrakenteet pysyvät ennallaan."

Mielipide
 
Pekka Räihä yliopistonopettaja kasvatustieteiden yksikkö Tampereen yliopisto

Tuoreimman kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaisten koululaisten lukutaito ja luonnontiedon osaaminen ovat kansainvälistä kärkeä. Kun tarkastellaan oppimismotivaatiota, oppimisen iloa, suomalaiset putoavat tuloslistan hännille. Pohjamudissa on oltu myös asenteiden ja omaehtoisen toiminnan osalta.

Tuloksissa ei sinällään ole mitään yllättävää, sillä niin oppimistulosten kärkisijat kuin motivaation pohjakosketuskin ovat olleet tiedossa jo vuosia. Yllättävää sen sijaan on, että kovin vähän on tehty tilanteen korjaamiseksi.

Syytä motivaation puutteeseen on haettu ainakin epäkelvoista opetusmenetelmistä. Ne eivät kuulemma motivoi oppilasta riittävästi. Pelkkä opetusmenetelmien muuttaminen ei kuitenkaan auta, jos muut koulun perusrakenteet pysyvät ennallaan. Sekä oppilaan asema koulussa että käsitys tiedosta vaativat myös pikaista päivittämistä.

Toisin kuin monissa muissa maissa, oppilaamme ovat koulussa pikemminkin opettajien toimenpiteiden kohteina kuin oman oppimisensa subjekteina. Oppilaan omalle ajattelulle ja toiminnalle ei koulussamme ole juuri tilaa. Tärkeämpää kuin oivaltaa on toistaa kirjojen ja muiden auktoriteettien ajatuksia. Kun oppilaan tehtävä vuodesta toiseen on tavoitella jonkun toisen hallussa olevaa tietoa oman oivaltamisen sijaan, ei ole ihme, ettei koulumme motivoi.

Toisinkin voitaisiin koulua käydä. Koulun vastakkainasettelun, opettaja vastaan oppilas, on syytä jo muuttua yhdessä kulkijaksi. Tätähän työelämäkin edellyttää.

Passiivisen opetuksen kohteena oleva oppilas voisi olla koulussa aktiivinen, tarkasteltavien ilmiöiden tuoja ja sisältöjen valitsija. Oppilaan saattamisella aktiiviseen rooliin voidaan ratkaista motivaation puutteen ja viihtymättömyyden ongelmaa sekä nuorten syrjäytymistä ja yhteiskunnallista passiivisuutta.

Kun koulutus ei välttämättä enää johdakaan menneiden vuosien tapaan menestykseen yhteiskunnassa, koulun tehtävä on arvioitava uudelleen. Tämä on haaste opetussuunnitelman laatijoille, opettajille ja opettajankoulutukselle.

Parhaillaan laaditaan uuden valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteita. Olemme siksi vedenjakajalla: joko juntataan entinen, hyviin tietotuloksiin tähtäävä, mutta oppilaan elämästä irti oleva opetussuunnitelma entistä syvemmälle maaperäämme tai lähdetään vastaamaan havaittuihin ongelmiin.

Opettajankoulutuksemme on noussut maailmalla lähes kulttimaineeseen. Opettajankoulutus saisikin ottaa uuden kehittelyssä suuremman roolin. Nyt siitä ei kuitenkaan ole koulumuutoksen edelläkävijäksi. Voi olla, että nyky-yliopiston hengessä koulutuksen voimavarat menevät enemmänkin kansainvälisten artikkeleiden tuottamiseen kuin koulumme perustan kehittämiseen.