Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Lyijykynien lähtölaskenta

Lukio laiminlyö sosiaalisen median. Nykyinen kirjoittamisen opetus ei vastaa yhteiskunnan tarpeita, sanoo äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Outi Kallionpää.

Mielipide
 
Outi Kallionpää

Abiturientti pyyhkii hiestä nihkeitä sormiaan paidan rinnukseen ja kumittaa konseptipaperia. Pyyhekumia on painettava lujaa, jotta huonosti teroitetulla lyijykynällä koukeroitu kaunokirjoitus katoaisi kokonaan uuden tekstin alta.

Hupsista, kumia tuli hinkattua taas hieman liian kovaa, ja paperi repeää. Onneksi abiturientti on sentään muistanut vetää viivoittimella neljän ruudun marginaalit ja käsialakin on luettavaa, toisin kuin viereisessä pulpetissa uurastavalla teoreettisesti lahjakkaalla mutta hienomotoriikkahäiriöstä kärsivällä Pyry-Petterillä.

Näin tehdään lukion esseekoetta Suomessa vuonna 2013. Silti maata, jossa abiturientit kumittavat suttuisia konseptejaan ahtaissa koululuokissa, kehutaan koulutusviennin ja teknisten innovaatioiden suunnannäyttäjäksi.

Tietokoneet aiotaan ottaa käyttöön ylioppilaskokeissa vasta vuonna 2019. Myös sosiaalinen media, jonka katsotaan yleensä vain häiritsevän opetusta, pysynee ainakin lähivuosina opiskelijoiden vapaa-ajan puuhasteluna.

Uusimmissa oppikirjoissa sosiaalinen media ehkä mainitaan, mutta vain muutamalla sivulla. Jotkut opettajat saattavat käyttää opetuksen tukena blogeja ja muuta sosiaalista mediaa. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että uutta mediaa ja tietoverkkoja käytettäisiin lukio-opiskelussa luontevasti hyväksi. Työelämässä kyky käyttää sosiaalista mediaa monipuolisesti on monilla aloilla tärkeä osa ammattitaitoa.

Edes lukion nykyinen äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelma ei toteudu. Vuodelta 2003 peräisin olevan opetussuunnitelman mukaan ”opetus tähtää sellaisiin viestintä- ja vuorovaikutustaitoihin, jotka luovat riittävät edellytykset jatko-opinnoille, osallisuudelle työelämässä ja aktiiviselle kansalaisuudelle”.

Monet älypuhelimiaan sujuvasti näpräilevät lukiolaiset eivät tiedä, kuinka tekstinkäsittelyohjelma avataan – siitä puhumattakaan, että he osaisivat vaihtaa ohjelman tarjoamaa fonttikokoa. Samaiset nuoret eivät myöskään näe mitään yhteyttä Facebookiin laittamiensa örvellyskuvien ja kesätyönantajalta saamansa kielteisen vastauksen välillä.

Arki- ja työelämässä tarvittavien digitaalisten vuorovaikutustaitojen ja lukiossa opetettavien viestintätaitojen välillä on syvä kuilu, joka levenee jatkuvasti. Työpaikoilla ei makseta vuosibonusta kauniista käsialasta, ja valitettavan harva esimies arvostaa kykyä eritellä novellin kaikkitietävän kertojan epäluotettavuutta – vaikka se yleissivistävä taito toki onkin.

Lukiossa opetettu kirjoittaminen on kaavamaista, ja se on ajautunut kauas nuorten arjesta. Tämä on heikentänyt erityisesti poikien kirjoittamis- ja opiskelumotivaatiota.
Monet abiturienteista kertovat kirjoittamistottumuksistaan tähän tapaan: ”Koulukirjoittaminen on pakkopullaa. En kirjoita mitään koulun ulkopuolella, tai joskus kyllä jotain blogeihin ja nettifoorumeille, mutta sitähän ei lasketa kirjoittamiseksi.”

Nykyisessä lukiokoulutuksessa ”oikea”, sivistynyt kirjoittaminen tarkoittaa vain isoruutuiselle konseptille kaunokirjoituksella raapustettuja esseitä tai vastaustekstejä.
Ongelman ratkaisemiseksi ei enää riitä, että luokkiin raahataan tekstinkäsittelylaitteet tai että tietokoneet sallitaan ylioppilaskirjoituksissa. Vaikka trenditietoiset opettajat käyttäisivät Facebookia tehtävien palautukseen tai twiittaisivat koealueen tärppejä, se ei vielä muuta viestintäkasvatusta nyky-yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi.

Koko kirjoitusviestinnän käsite on mullistunut. Verkkoympäristössä kirjoitustaito ei enää tarkoita vain perinteisen kouluopetuksen harjaannuttamia kykyjä. Vanhat kielioppi- ja oikeinkirjoitussäännöt pätevät yhä, mutta niiden lisäksi on omaksuttava myös huikea määrä uusia tietoja ja taitoja.

Kirjoittaminen on nykyisin multimodaalista: teksti ei koostu vain kirjoituksesta, vaan myös kuvista, äänistä ja muista visuaalisista elementeistä. Kaikilla näistä osa-alueista on oma merkityksensä tekstikokonaisuuksissa, joita opiskelijoiden pitäisi oppia tuottamaan erilaisten teknisten laitteiden ja sovellusten avulla.

Myös tekstin käsittäminen kokonaisuutena vaatii uudenlaista hahmottamista. Teksti ei enää etene lineaarisesti aiheesta toiseen, vaan hyppii linkkien avulla eri verkkosivulla ja muodostaa laajoja kokonaisuuksia. Kirjoittajan pitää luotsata lukijoitaan linkkiviidakon läpi niin, että lukijat palaavat takaisin hänen tekstinsä ääreen.

Joskus tekstit ovat vuorovaikutteisia: lukijasta saattaa tulla tekstin kirjoittaja ja päinvastoin.

Uudessa kirjoittamisessa tekstiä tuotetaan ja kehitetään usein yhteisöllisesti. Yhteiskirjoittamisessa sosiaalisen vuorovaikutuksen opetteleminen on oleellinen osa kirjoitusprosessia. Tärkeintä ei ole oma tuotos, vaan heittäytyminen yhteisen tekstin kehittelyyn innostavassa ilmapiirissä.

Tekstin viimeistely on nykyaikaisessa kirjoittamisessa kuitenkin tärkeää, kun tuotos julkaistaan internetissä laajalle kohderyhmälle. Kirjoittajan on opeteltava kohtaamaan erilaisia internetin yleisöjä arvaamattomine mielipiteineen. Palaute on hallitsematonta, monisuuntaista ja vuorovaikutteista.

Yritys- ja tiedemaailmassa yhteiskirjoittaminen on jo todellisuutta. Tekstiä tuotetaan ja muokataan samanaikaisesti eri mantereilla työskentelevissä monikansallisissa työryhmissä internetin työkalujen, yhteiskirjoittamissovellusten, chatin ja videoneuvottelujen avulla. Sitten teksti julkaistaan kaikille avoimella foorumilla, ja tekstin laatijoiden pitää erottaa palautteesta oleellisimmat asiat.

Nykyaikaisessa verkkoyhteiskunnassa tarvitaan aktiivisuutta, taitavaa kommunikointia ja osaavaa sisällöntuotantoa. Myös luovuus korostuu, sillä verkossa tuotettavat tekstit yhdistävät faktaa ja fiktiota siekailematta ja mielikuvituksellisesti.

Lukion pitää harjaannuttaa nuoria uuteen kirjoittamiskulttuuriin kaikessa opetuksessa, ei vain äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen uudistaminen kannattaisi aloittaa yhdistämällä kirjoittamisen opetus ja mediakasvatus.

Jatko-opiskeluissa ja työelämässä tarpeellista kirjoitustaitoa – ja sen opetusta – voitaisiin kehittää yhteistyössä työnantajien, korkeakoulujen ja muiden oppilaitosten kanssa. Näin kansainväliseen maineeseen nousseen peruskoulun rinnalle saadaan modernia yleissivistystä tuottava lukiolaitos.

Kirjoittaja työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina Nurmijärvellä Rajamäen lukiossa, joka on uuden median kirjoittamisen pilottikoulu. Hän valmistelee Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella kirjoittamisen tutkimuksen väitöskirjaa kirjoittamisen lukio-opetuksen kehittämisestä.