Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Muistisairaalla 90-vuotiaalla ystävälläni oli pelkotiloja eikä kykyä huolehtia syömisestä, silti hänet palautettiin aina kotihoitoon

Kotihoidon ammattilaisten viesteillä ei ollut merkitystä hoitoa koskevissa päätöksissä.

Mielipide
 
Helsingin Sanomat

Kolmen tyttären kirjoitus muistisairaan äitinsä kotihoidosta toi elävästi mieleeni muutaman vuoden takaiset tapahtumat. Talvesta 2011 kevääseen 2014 seurasin läheltä muistisairaan 90-vuotiaan vanhuksen kotihoitoa Helsingissä.

Kolmen vuoden aikana sairaala- ja kuntoutusjaksot seurasivat toisiaan, ja aina vanhus palautettiin takaisin kotiin.

Ystäväni toimintakykyä mitattiin sairaala- tai kuntoutusjakson aikana, kun henkinen ja fyysinen vire olivat kohentuneet merkittävästi avun piiriin pääsemisen jälkeen. Päivittäin vanhusta hoitaneen kotihoidon ammattilaisten viesteillä ei ollut merkitystä hoitoa koskevissa päätöksissä, ei myöskään läheisten antamilla tiedoilla.

Näyttää siis siltä, että käytetyillä mittareilla potilaan tilanne saatiin näyttämään kotihoitoon kelpaavalta, vaikka hänen kohdallaan edellytyksiä siihen ei ollut: hissitön talo, rollaattori ja loppuaikoina pyörätuoli, hirvittävä yksinäisyys, pelkotilat ja apatia, ei kykyä huolehtia riittävästä ravinnosta, ei kykyä huolehtia omasta hygieniasta tai asunnon siisteydestä.

Lisäksi hoitosuunnitelmia ja -päätöksiä koskeneissa keskusteluissa käytettiin kieltä, jota vanhus ei ymmärtänyt. Hänellä ei ollut aidosti edellytyksiä osallistua itseään koskeviin hoitopäätöksiin.

Kun soitin ystäväni kotihoidosta vastaavalle lääkärille tiedustellakseni hoitopäätösten perusteita, hän vastasi kysymällä, miten olin saanut hänen puhelinnumeronsa haltuuni. Kotona asumisen ongelmista keskustellessani eräs kotihoidon työntekijä vain totesi, että yli 90-vuotiaan ystäväni olisi pitänyt oppia tiskaamaan!

Ystäväni kolmen viimeisen elinkuukauden ajasta olen syvästi kiitollinen sille Laakson sairaalan lääkärille, joka ymmärsi, ettei tämän potilaan paikka ole kotona. Ystäväni kuolintodistuksessa todettiin, että potilasta avustettiin jokaisessa päivittäisessä toimessa heti osastolle oton jälkeen. Näin heikkoon kuntoon on jouduttava ennen kuin asianmukaista hoitoa järjestyy.

Ystäväni kuoltua kotihoidon työntekijä kertoi, että asiat olisivat olleet ystäväni kohdalla vielä pahemmin, ellen olisi ollut hänen tukenaan. Ajattelin silloin kaikkia niitä yksinäisiä helsinkiläisiä vanhuksia, jotka ystäväni tavoin olivat uhranneet monia vuosia nuoruudestaan puolustaessaan lottana tai sotilaana kotikaupunkiaan. Tässäkö oli heidän palkkansa?

Tiedän, että Helsingillä on moniin muihin kaupunkeihin verrattuna merkittävät voimavarat sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen.

Miksi kehittämisen tulokset eivät näy ihmisten arjessa? Kenen ehdoilla ja keitä varten kaupunki kehittää palvelujaan? Arvostetaanko kehittämistyössä eri ammattiryhmien asiantuntemusta?

Mittaako kaupunki suoritteita vai hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia? Onko kehittämisen keskiössä apua tarvitseva ihminen?

Marja-Liisa Niinikoski

Helsinki

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat