Olette varmaan jo kaikki nähneet tämän hetken kuohuttavimman kuvan. Siis Time-lehden edellisen kannen, jossa, törkeää, imetetään lasta.

Kuvassahan ei paljasta rintaa juuri näy: vain nuori itsevarma nainen ja tuolilla seisova leikki-ikäinen suu aseteltuna tissille kaikkea muuta kuin aidon oloisesti.

Luulisi siis ettei moinen hätkähdytä, ainakaan Euroopassa. Tajuntamme on kyllästetty kuvilla seksistä ja väkivallasta. Miksi me piittaamme kuvasta, jossa vain ruokitaan pikkupoikaa?

Niin, miksi? Miksi minustakin tuntuu tirkistelyltä katsoa kuvaa, tai sen kotimaisia versioita iltapäivälehdissä? Miksi, vaikka pienten lasten äidille rinnasta tuleva maito on tavallisinta maailmassa?

Kiusaantumiseni johtuu tästä: Mitä enemmän viihdyn äitinä, sitä enemmän kammoan äitimyyttiä. En riitä madonnaksi.

Jos jossain, niin lapsen ruokkimisessa äitiyttäni yritetään jatkuvasti määritellä ulkoapäin. Vastasynnyttäneen rinnat ovat kaikkien omaisuutta paitsi äidin itsensä.

Suomessa ajatellaan yleisesti, että pientä vauvaa kuuluu imettää – vaikka sitten imettäisi itkien. Tilastot kertovat, että meillä suositukset eivät silti toteudu. Ehkä syy on siinä, että käytännön neuvoja ja apua vaikka väärään imuotteeseen saa vain osa tuoreista äideistä, mutta valistusta, syyllistämistä ja saarnaa aivan kaikki.

Ei sillä, ettei se äidinmaito olisi pienelle ihanneoloissa parasta ravintoa. Vaan kun samalla kehdataan sanoa, ettei se pullosta lastaan ruokkiva tarjoaisi muuten lapselleen elintärkeitä asioita: läheisyyttä, hellyyttä, varhaista vuorovaikutusta. Miten niin muka ei tarjoaisi? Suomessa pulloruokintakin tapahtuu yleensä sylissä.

Ja lisäksi, ei riitä, että imettää lapsentahtisesti. Samaan aikaan on osattava ajoittaa imetyksensä niin ovelasti, että sen voi hoitaa muiden katseilta piilossa.

Julki-imetystä jaksetaan Suomessa jatkuvasti taivastella. Ihmettelen tätä. Olen liikkunut viimeiset kolme vuotta jos jonkinlaisissa äiti-lapsiriennoissa, kenenkään muun rintoja en silti ole pahemmin joutunut katselemaan. Aivan pientä on joskus pakko imettää vaikka ruuhkabussissa, mutta ruotsalaiset imetyspaidat on keksitty. Kauhistus on katsojan silmässä.

Ehkä enemmän on kyse samasta ilmiöstä kuin taannoisessa vauvakinokohussa. Tuore äiti halutaan komentaa kotiinsa, turvallisesti neljän seinän sisään hankaline rääkyvine nyytteineen. Lapsen parhaan kanssa tälläkin on hyvin vähän tekemistä.

Kun vauva kasvaa, imetys muuttuu yhtäkkiä pakosta paheeksi.

Paljon ennen lapsen yksivuotispäivää saa jo kuunnella hyväntahtoisia ihmettelyjä, että etkö vielä ole lopettanut tuota tapaa. Taaperoimettäjää saa näköjään jo lyödä suoremmin. Yhtäkkiä se lapsen tahtiin eteneminen onkin muka merkki itsekkyydestä.

Imetyksessä kohtaavat kulttuuri ja oma ruumis tavalla, joka tekee loukkaamisesta helppoa. Timen kuva tuntuu epämiellyttävän intiimiltä katsoa, vaikkei se oikeastaan sitä ole.

En minäkään keksi, miksi kolmevuotias välttämättä tarvitsisi enää äidinmaitoa. Muttei minulla kyllä mielestäni ole oikeutta sitä asiaa päättää sen kolmevuotiaan ja äitinsä puolesta. Yhdessä perheessä oikea ratkaisu voi olla toisessa väärä.

Timen kannessa poseeraava Jamie Lynne Grumet tietenkin provosoi tahallaan, ja hänen edustamansa kiintymysvanhemmuus on tällä hetkellä kovin trendikäs tapa rakentaa entistä vahvempaa myyttiä äitiyden ympärille.

Monet kiintymysvanhemmuuteen liittyvistä lastenhoitotavoista ovat jo ainakin Suomessa hyvin tavallisia ja monissa perheissä toimivia. Minua kuitenkin vaivaa, jos ne esitetään ainoina oikeina ja luonnollisina.

Kuvasta noussut mekkala kuitenkin osoittaa, että tämä on edelleen tabu, jota sietää sorkkia.

Eihän meistä äideistä nimittäin kukaan oikeasti madonnaksi riitä. Äitiys on jatkuvaa läsnäoloa ja arkisia valintoja, myyttien äitiyden kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä.

Ehkä mikä tahansa kuva, joka pakottaa meidät käsittelemään asiaa muuten kuin omien ennakkoluulojemme kautta on hyväksi.

Kirjoittaja on tuottaja HS.fi:n kehitystiimissä.