Kaupungin viileimpien uusien festivaalien avauspäivän vetonaulasta ei ollut epäilystäkään: Kurt Vile & The Violators Philadelphiasta on tällä hetkellä hip-piirien suuri suosikki täältä Yhdysvaltain itärannikolle.

On tavallaan helppo ymmärtää miksi: Vile itse on rakastettava slacker-hahmo pitkissä korkkiruuvikiharoissaan ja t-paita-farkku-asussaan. Hänen olemuksessaan on jotain syvästi sarjakuvamaista.

Hänen keikkansa Kuudes aisti -festivaaleilla oli niin paljon rennompi kuin viimevuotinen Tavastian-esiintyminen, että jossain vaiheessa siitä katosi punainen lanka täydellisesti. Vile ei rakenna minkäänlaista dramaattista kaarta keikkoihinsa, joten viimeistään konsertin loppupuolella tullut akustinen osuus tuhosi kaiken orastavan jännitteen täysin.

Ontuvaa akustista soolo-osuutta lukuun ottamatta Vile kuitenkin onnistui hetkittäin rakentamaan komeata klassisen Neil Young & Crazy Horse -rockin ja uudemman Dinosaur Jr -tyyppisen kitaramyrskyn välillä tasapainoilevaa sähköistä rymistelyä.

Kolmen kitaristin – joista yksi tosin soitti välillä baritonikitaralla myös bassotaajuuksia – yhtye sai parhaimmillaan aikaan niin hyökkäävän kitaravallin, että oli haukottava henkeä. Esimerkiksi yhtyeen versio Bruce Springsteenin Born In The U.S.A. -levyn Downbound Trainista jätti alkuperäisen taakseen verevyydessä ja synkeässä aggressiivisuudessa.

Muista illan esiintyjistä poiketen Vile sai esiintyä täyden tunnin, mutta vartin lisäaika ei varsinaisesti mennyt hyötykäyttöön. Tehtyään akustisen osuuden jälkeen sähköisen paluun, yhtye häipyi esitettyään Vilen isästä kertovan Freak Train -kappaleen.

Kun yleisö oli jo poistunut jonottamaan festivaalin klubeille, Vile palasi kaksistaan rumpalin kanssa ja esitti äärimmäisen laahaavan akustisen version isoimmasta hitistään Baby¹s Arms.

Pienellä miettimisellä Kurt olisi saanut parannettua paljon.