Kymmenennen albuminsa I'm With Youn tiimoilta maailmaa kiertävä kalifornialaisyhtye Red Hot Chili Peppers on stadion-sarjaan nousseista rockyhtyeistä kaikkein kummallisin.

Kolmenkymmenen vuoden uran ja kahdenkymmenen valtavirrassa vietetyn vuoden jälkeenkään yhtye ei tunnu täysin sopeutuneen stadion-olosuhteisiin: yhtyeen kappaleet eivät tarjoa Bruce Springsteenin mahtipontista paatosta tai AC/ DC:n kaltaista helposti köörissä hoilattavaa hardrockia tai show U2:n maailmoja syleilevää pompöösiyttä.

Pippureiden nokkamies ja laulaja Anthony Kiedis ei myöskään ole Bonon tai Mick Jaggerin tyylinen yleisönhuudattaja. Tampereen Ratinan stadionilla keskiviikkoiltana järjestetyssä konsertissa vakailmeinen Kiedis ei laulamisen ohessa lausunut montaa sanaa.

Välispiikeistä huolehtinut basisti ja yhtyeen toinen alkuperäisjäsen, huomattavasti holtittomampaa ilmearsenaalia esitellyt, Michael "Flea" Balzary ei myöskään pyytänyt yleisöä huutamaan perinteistä "hee-oo-ee-oo-ta" tai hakkaamaan käsiään yhteen. Sen sijaan hän toivoi että kaikki tuntisivat onnea sydämessään. Samaa hän toivoi linnuille ja Ratinaa ympäröiville puille.

Red Hot Chili Peppers on yksi maailman suurimmista bändeistä, mutta sen jäsenet ovat säilyneet musiikkiteollisuuden mankelissa aitoina friikkeinä. Ja se on pelkästään hienoa.

Vaikka kaikki yhtyeen jäsenet esiintyivät fyysisesti, muihin stadionyhtyeisiin verrattuna Red Hot Chili Peppers näytti valtavissa puitteissa lähes introvertilta ryhmältä. Ratinassa noin 30 000 ihmiselle esiintynyt yhtye saattoi katkaista vasta vauhtiin päässeen hittiputken keskinäisillä jameilla tai kielisoitinparivaljakko, uusi kitaristi Josh Klinghoffer ja Flea, saattoi uppoutua "otsa otsaa vasten "-tyyppisiin meditointihetkiin.

Kaikki tämä tekee Red Hot Chili Peppersistä myös sympaattisimman kaikista maailman stadion-yhtyeistä.

Red Hot Chili Peppersin edellisestä Suomen keikasta ehti vierähtää yhdeksän vuotta. Sen jälkeen ryhmä on hionut levyillä ilmaisuaan poikamaisesti remeltävästä funkrockista kohti 1960-luvulta ammentavaa ajatonta ja klassista popmusiikkia sekä paikannut omalla sarallaan Flean ja Kiedisin veroiseksi legendaksi kasvaneen kitaristi John Fruscianten huomattavasti nuoremmalla ja kokemattomammalla Klinghofferilla.

Ratinan keikan kiinnostavin kysymys etukäteen oli, kuinka Klinghoffer suoriutuu suurista saappaistaan. Kitaristi suoriutui hienosti. Klinghoffer osoittautui paitsi sielukkaaksi soittajaksi, myös pystyväksi esiintyjäksi, joka on luotu Pippurien riveihin.

Puoli tuntia myöhässä alkanut ja noin kaksi tuntia kestänyt konsertti alkoi ottaa kunnolla kierroksia vasta jälkimmäisellä puoliskollaan.

Lue Red Hot Chili Peppersin konsertin varsinainen arvio perjantain Helsingin Sanomista.