Arabikevään tuomat muutokset Lähi-idän aluepoliittisessa ympäristössä ovat ajaneet islamistiset vastarintaliikkeet vaikeaan tilanteeseen.

Liikkeiden perinteiset tukijat, Iran ja Syyria, ovat keskittyneet sisäisen epävakauden hoitamiseen ja näin heikentäneet huomattavasti Israelin ja lännen vastaista liittoumaa. Tilanne on erityisen hankala libanonilaiselle Hizbollahille, joka on joutunut Syyrian kansannousun seurauksena merkittävän sisäisen ja ulkoisen paineen kohteeksi.

Hizbollah on ajautunut tienhaaraan, jossa vaihtoehdot ovat vastarintatoiminnan korostaminen ja vahvempi sitoutuminen kansalliseen politiikkaan. Liikkeen päätöksellä on Libanonille ja sen lähialueille merkittäviä ja kauaskantoisia seurauksia, ja siksi länsimaiden tulee pyrkiä vaikuttamaan siihen.

Hizbollahilla on pitkä perinne sekä vastarintaliikkeenä että osana Libanonin poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää. Alun perin Hizbollah kehittyi 1980-luvulla Iranin vallankumouksen inspiroimana radikaalina vastarintaliikkeenä, joka toimi yhä Israelia ja sen liittolaisia vastaan Etelä-Libanonissa.

Toisaalta 1990-luvun puolivälistä lähtien Hizbollah on myös rakentanut itselleen kansallista roolia ja identiteettiä sekä libanonilaisena poliittisena puolueena että sosiaalipalveluiden tarjoajana. Hizbollah ei kuitenkaan ole onnistunut sovittamaan yhteen näiden rinnakkaisten perinteiden ristiriitoja, vaan ne ovat korostuneet 2000-luvulla Israelin vetäydyttyä Etelä-Libanonista.

Liike ylläpitää edelleen vastarintaeetosta, mutta samalla järjestäytyminen poliittisena puolueena tarkoittaa sitä, että edustamansa Libanonin shiialaisyhteisön intresseistä tulee myös Hizbollahin omia intressejä.

Näiden sisäisten ristiriitojen heijastuminen Hizbollahin toimintaan korostaa liikkeen itsenäistä luonnetta ja halua toimia ensi sijassa omien etujensa mukaisesti. Tämä nähtiin muun maussa Gazan konfliktin aikana vuosien 2008 ja 2009 vaihteessa, jolloin muun muassa Iran kohdisti Hizbollahiin merkittävää painetta, kun se päätti osallistua konfliktiin. Tällöin Hizbollahin toimet jäivät rajallisiksi ja edustivat lähinnä symbolista vastalausetta Israelin toimille Gazassa.

Toisaalta Hizbollahin identiteetti ja rooli vastarintaliikkeenä on relevantti myös puolueen poliittisen imagon kannalta. Hizbollah on toistuvasti kieltäytynyt luovuttamasta aseitaan ja näyttäytynyt aseellisena toimijana, joka kykenee pitämään maan etelänaapurin etäällä. Ei tulisi silti unohtaa, että liikkeen integroituminen maan poliittiseen järjestelmään on tehnyt Hizbollahista varovaisemman aseellisen toimijan, koska sen on täytynyt ottaa huomioon sisäpolitiikan asettamat rajoitteet.

Vastarinnan jatkaminen Etelä-Libanonissa heijastuisi merkittävästi Hizbollahin omiin tukiryhmiin Libanonissa. Näin kävi vuoden 2006 sodassa, jonka jälkeen liike on ollut Israelin suuntaan huomattavasti vähemmän provokatiivinen. Nykyisen hallinnon aikana sen sotilaallinen toiminta on vähentynyt. Vastarinnan ja kansallistumisen eri impulssien välisiä ristiriitoja korostaa juuri nyt Syyrian kansannousu.

Hizbollahilla ja Syyrialla on pitkä strateginen liittolaisuus, jonka kulmakivenä on yhteinen vastarintaan pohjautuva ulkopolitiikka ja jota varten Syyria antaa Hizbollahille tärkeää materiaalista ja logistista tukea. Nykykriisissä Syyrian hallinto on painostanut liikettä avoimesti tukemaan Syyriaa. Tuesta aiheutuu kuitenkin Hizbollahille merkittäviä sisäpoliittisia kustannuksia, minkä vuoksi liike ei ole valmis tukemaan Damaskosta.

Tähän asti Hizbollah – kuten muutkin libanonilaiset poliittiset toimijat – on kieltäytynyt ottamasta selvää kantaa Syyrian tilanteeseen. Tämä epäpolitiikka ei kuitenkaan ole kestävä ratkaisu.

Nykytilanne antaa mahdollisuuden aloittaa historiallinen poliittinen prosessi. Hizbollah on kehittynyt kansallisempaan suuntaan, mikä näkyy liikkeen haluttomuudessa provosoida aseellisia yhteenottoja Israelin kanssa ja osallistumisessa maan poliittiseen prosessiin.

Koska Hizbollah on ollut kyvytön sovittamaan yhteen vastarintaliikkeen ja poliittisen puolueen rooleja, sillä on edessään valinta. Sen täytyy panna etusijalle joko vastarintatoiminta, johon kuuluu aseellisen kapasiteetin kasvattaminen ja ulkopolitiikan radikalisoituminen, tai sisäpoliittinen toiminta, joka sulkee osaltaan ovea vastarintatoiminnan lisäämiseltä.

Maltillistumisella on kuitenkin rajansa. Israelin ja länsivaltojen vastainen politiikka tuskin muuttuu islamistisessa liikkeessä äkisti, ja Hizbollah pitänee tulevaisuudessakin yllä aseellista kapasiteettiaan, joka tekee siitä mahdollisen häirikön niin maan sisällä kuin lähiseuduillakin.

Hizbollah ei silti ole enää sama kuin 1980-luvulla, vaan se on avoimempi kansainvälisille poliittisille prosesseille. Se ei ole Teheranin tai Damaskoksen etäispääte vaan kytkeytyy oleellisesti Libanonin sisäiseen poliittiseen järjestelmään.

Vaikka länsimaiden mahdollisuudet vaikuttaa Hizbollahiin ovat rajalliset, on tärkeä pyrkiä vahvistamaan niitä kehityssuuntia, jotka etäännyttävät liikettä sitä rahoittavista valtioista ja edistävät Hizbollahin sitomista osaksi Libanonin poliittista kenttää.

Yhden mahdollisen kehityssuunnan tarjoaa palestiinalainen vastarintaliike Hamas, jolla on ollut vastaavanlaisia paineita. Hiljattain Hamas ilmoitti harkitsevansa aseellisesta vastarinnasta luopumista, ja liike on siirtynyt pois Damaskoksen suojelusta. Vastaavanlaisen kehityksen kannattaminen Hizbollahin tapauksessa on länsimaiden etujen mukaista.