Täällä Niilo Hakkarainen ja soittopyyntö.

Soitin. Keskustelusta on ehkä pari vuotta. En tehnyt muistiinpanoja.

Nousin innostuneena tuoliltani. Hakkarainen halusi puhua kanssani, ajattelin kertoa työkavereilleni.

Katsoin lähellä istuvia kollegoitani – eihän täällä kukaan enää muista Niilo Hakkaraista. Vaikenin.

Mistä Hakkarainen halusi puhua? Hän oli nuuka mies ja motkotti UPM:n entisen toimitusjohtajan Juha Niemelän palkasta ja eläkkeestä. Puhelun lopuksi hän pyysi, että ei muistella pahalla.

Hakkarainen kai tarkoitti antamaansa porttikieltoa Yhtyneisiin Paperitehtaisiin. Muuan tulosarvioni oli ärsyttänyt häntä, eikä lehti ollut julkaissut hänen vastinettaan. Porttikielto kesti viisi vuotta.

Hakkarainen (1927–2011) johti UPM-Kymmenen edeltäjäyhtiötä Yhtyneitä Paperitehtaita vuosina 1970–1991. Hänen kuolemastaan on kulunut 18. heinäkuuta vuosi.

Hän oli Kansallispankin pääjohtajan Matti Virkkusen luottomies, joka nosti rapakuntoisen yrityksen jaloilleen ja kukoistukseen. Niilo Hakkaraisen hankkimalla pesämunalla UPM-Kymmene on laajentunut ja kansainvälistynyt.

Hakkaraisen – kuten monen muunkin yritysjohtajan – ura päättyi noloissa tunnelmissa. Kansallispankin pääjohtaja Jaakko Lassila hätisti hänet eläkkeelle.

Hän lähti tuohtuneena ja kuvitteli, että yhtiön johtajiston muut jäsenet jättäisivät protestiksi eroanomuksensa. Kukaan ei jättänyt.

Eronsa jälkeen Hakkarainen halusi antaa haastattelun. Kyytiä saivat Lassila ja hänen ystävänsä, Pohjolan pääjohtaja Yrjö Niskanen. Kun puheet oli pidetty, kokeilin huvikseni, oliko Hakkaraisen nuukuus aitoa. Jätin haastattelukabinetin valot palamaan.

Jyrki, sinä et sammuttanut valoja, hän huomautti.

Viime vuoden elokuussa sain nimettömän viestin. Eikö Helsingin Sanomat uskalla kertoa, että Niilo Hakkarainen on kuollut, viestissä kysyttiin.

En voinut tarkistaa tietoa Hakkaraisen perheeltä, joten soitin Yhtyneiden entiselle tiedottajalle Toivo Nordbergille.

Onko Niilo kuollut, kysyin. Jos oli, tehtäväni olisi kirjoittaa lehteen muistokirjoitus merkittävästä teollisuusmiehestä.

Ei minun tietääkseni, Nordberg vastasi. Hän kertoi tapaavansa Hakkaraisen pian UPM:n eläkeläisten tilaisuudessa.

Sinä olet kuulemma kuollut, hän sanoi kysyvänsä Hakkaraiselta.

Päättelimme, että huhu sekoittaa Niilo Hakkaraisen hänen veljeensä Aulis Hakkaraiseen. Hän oli kuollut vähän aiemmin.

Tapasin sattumalta tutun paperimiehen. Etkö uskalla kirjoittaa, että Hakkarainen on kuollut, hän kysyi.

Hänestä oli kuulemma puhuttu paperiväen golfkilpailussa, eikä kukaan tiennyt mitään varmaa.

Arvelin paperimiehelle, että Niilo ja Aulis Hakkarainen olivat menneet sekaisin.

Seuraavana päivänä Helsingin Sanomien Muistot-palstalla oli pieni kuva Hakkaraisesta. Kuvatekstissä viitattiin verkkosivuille, jossa oli julkaistu Niilo Hakkaraisen muistokirjoitus.

Hän oli kuollut jo kuukausi sitten.

Kirjoituksen olivat allekirjoittaneet rouva Kristiina Hakkarainen ja Yhtyneiden Paperitehtaiden entinen tilintarkastaja Antti Helenius. Helenius oli Hakkaraisen ystävä ja ihailija. Molempia yhdisti Kansallispankki.

Pääjohtaja Lassila oli loukannut sekä Hakkaraista että Heleniusta. Lassila oli Helsingin kauppakorkeakoulun kanslerina evännyt Heleniukselta kunniatohtorin arvon.

Kysyin lehden nekrologitoimittajalta, miksi minulle ei kerrottu Hakkaraisesta.

Se oli joku insinööri Helsingistä, ei sitä kukaan tuntenut, minulle vastattiin.

jyrki.iivonen@hs.fi Kirjoittaja on HS:n taloustoimittaja.