Olin helmikuun alussa tilaisuudessa, jossa Koneen Säätiö esitteli ohjelmansa suomen ja sen sukukielten aseman ja tutkimuksen edistämiseksi. Samalla jaettiin Vuoden Tiedekynä -palkinto ansiokkaasta suomenkielisestä tiedejulkaisusta.

Palkinnonsaajat valinnut eläintieteen emeritusprofessori Erkki Haukioja kertoi osuvasti havahtumisestaan siihen, ettei suomen kielen vahva asema ole ainakaan tieteessä enää itsestään selvä: erään opiskelijan tekstissä ei käytetty tuttua ja vakiintunutta saalistaa-sanaa vaan ilmaisua "predatoida".

Englannin kielen korostuminen muiden kielten kustannuksella on toki huomattu muuallakin kuin Koneen Säätiössä jo vuosia sitten. Kaikista toimista huolimatta englanti jatkaa voittokulkuaan. Toinen merkittävä ilmiö on sähköisen viestinnän laajeneminen ja monipuolistuminen, joka sumentaa ennennäkemättömällä tavalla puhekielen ja normitetun yleiskielen välistä rajaa.

Monilla tuntuu olevan mielessään yksi kysymys: miten kehitys olisi pysäytettävissä?

Monilla tuntuu olevan mielessään myös vastaus: ei ainakaan nykymenolla.

Toisinaan varsin oppineetkin ihmiset puhuvat halventavasti "Kielitoimiston tytöistä", jotka arkuuttaan antavat rikkaruohojen rehottaa ja sallivat "kaiken".

Nimimerkki Erkki taas murjaisi pari vuotta sitten Kotimaisten kielten keskuksen blogissa: "Meillä on ollut tapana vakuuttaa, että suomen kielellä menee paremmin kuin koskaan ennen ja kieli kyllä pitää itse huolen itsestään eikä kielipoliiseja tarvita. Nytkö tuo viesti on viimein mennyt perille?"

Jopa emeritaprofessori Auli Hakulinen, joka tunnetaan kieliasioissa varsin liberaalina, vaikuttaa vuonna 2010 ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Kielellä on merkitystä hiukan haikealta: "Enää ei fennisteistä tule ministereitä, tuskin edes kunnanvaltuutettuja. Entisenlaista – tai oikeastaan minkäänlaista – valtaa ei nykyisellä fennistiikalla ole, koko tältä tiedeinstituutiolta puuttuu poliittinen valta ja paljolti näkyvyyskin."

Kielitoimiston tutkijoita ei käy kateeksi. Kielentutkimus ja kielenohjailu aiheuttavat välillä melkoisen ristipaineen.

Kielenkäytön suositusten laadintaa ei kannata sälyttää sellaisille ihmisille, jotka eivät tunne ihmiskieltä ja sen mekanismeja syvällisesti. Perusteellisessa tutkimuksessa mikään inhimillinen ei saa jäädä vieraaksi, mutta samalla kielen moninaista luonnetta alkaa ymmärtää aivan uudella tavalla.

Kun vielä otetaan huomioon se periaate, ettei yleiskieltä saa päästää pölyttymään puhekielestä täysin vieraantuneeksi muinaisjäännökseksi, ole siinä sitten jyrkkä kielenvartija. Valta tuo tunnetusti myös vastuuta.

Kuvaavaa on, että fennistiikassa on jo vuosikymmenten ajan suosittu pehmeähköä ilmaisua kielenhuolto. Moni kielen nykytilasta tuohtunut käyttää yhä jokseenkin vanhahtavaa sanaa oikeakielisyys.

Suomen kirjakieli ei ole aiemminkaan ollut tyhjiössä. Kun sitä pyrittiin 1800-luvulla yhtenäistämään, ammennettiin kansankielestä: oikeinkirjoituskäytänteissä pyrittiin saavuttamaan jonkinlainen tasapaino länsi- ja itämurteiden välillä.

Samoihin aikoihin syntyi valtavasti omaperäistä yhteiskunnallista sanastoa; yleisimpiä lainasanoja ei kuitenkaan karsittu. Jotkut puristit hinkuivat kieleen jyrkkää säännönmukaisuutta eivätkä juuri välittäneet kielenkäytön todellisuudesta, mutta epäkäytännöllisimmistä normeista on vähitellen luovuttu.

Toisenlaisen mallin tarjoaa tšekin kieli. Tutkija Helena Lehečková kertoo vuonna 2005 julkaistussa kokoomateoksessa Monikielinen Eurooppa, että kun tšekkiä pyrittiin 1700-luvun lopulla elvyttämään kulttuurikielenä, kieliopin laadinnan pohjaksi otettiin 250 vuotta vanha humanismin "kultaisen kauden" kieli. Tšekin kirjakielen ja puhekielen ero on Lehečkován mukaan vielä nykyäänkin huima kielen kaikilla tasoilla.

Saattaisi olla totuttelemista, jos yleiskielemme perustaksi tulisi yhtäkkiä vaikkapa Abckiria.

Mikäli suomen halutaan olevan elinvoimainen kaikilla yhteiskunnan aloilla, ei toki ole samantekevää, millä linjalla Kielitoimisto on ja minne Koneen Säätiön kaltaiset toimijat syytävät miljooniaan. Kaiken maailman predatointejakaan ei tarvitse niellä purematta.

Suomen Kuvalehden tuoreessa kieliartikkelissa (17. 2.) on silti aiheellinen muistutus: muuttumaton kieli on kuollut kieli.