Spekulaatiot ovat politiikan suola. Hyvä apu kannunvalantaan on kalenteri.

Katsotaanpa: pääministeri Jyrki Katainen valittiin kesäkuussa kokoomuksen puoluekokouksessa Rovaniemellä jatkamaan puolueen puheenjohtajana kaksivuotiskauden 2012–2014.

Kauden päätyttyä kesällä 2014 Katainen on johtanut kokoomusta kymmenen vuotta, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika. Kokoomuksen historiassa yhtä pitkään puoluetta on johtanut ainoastaan Jussi Saukkonen vuosina 1955–65. Yksi kokoomuksen pitkäaikaisista puheenjohtajista on Arvo Salminen, joka johti puoluetta yhdeksän vuotta. Harri Holkeri oli puheenjohtajana kahdeksan vuotta ja Sauli Niinistö seitsemän.

Kataisen kymmenen vuotta puheenjohtajana on siis melkoinen rupeama – etenkin kun hän on valtaosan ajasta toiminut myös ministerinä: ensin Matti Vanhasen toisessa hallituksessa ja Mari Kiviniemen hallituksessa valtiovarainministerinä vuosina 2007–2011 ja nyt pääministerinä.

Pääministerin tehtävä on aina äärimmäisen raskas, mutta Kataisella se on tavallistakin kuluttavampi. Eurokriisissä eletään kroonisessa paniikissa. Kerta toisensa perään eurojohtajien kriisikokouksissa joudutaan tekemään hätäratkaisuja, joiden teho jää kuitenkin aina odotettua pienemmäksi ja kriisi vain syvenee. Kotona oppositio riekkuu ja kansan kiukku rahojen syytämisestä kasvaa.

Hallituksessakaan elo ei ole kovin auvoista. Katainen johtaa kuuden puolueen aatteellista sekametelihallitusta, jolla ei ole yhteistä poliittista visiota kansakunnan parhaasta. Jatkuvat kompromissit ovat johtaneet siihen, että hallitus lähinnä hallinnoi.

Kahden päähallituspuoleen – kokoomuksen ja demareiden – välinen luottamus on kateissa. Hallituspuolueiden edustajat eivät enää edes yritä väittää yhteistyön sujuvan vaan myöntävät välien olevan nihkeät. Ja kokoomuslaisten mielestä demarit tuntuvat järjestään voittavan keskinäiset väännöt.

Katainen on poliitikkotyypiltään yleviä pohtiva idealisti, joka ei likaa käsiään päivittäiseen poliittiseen mutapainiin. Siihen hommaan kokoomuksesta löytyy kyllä osaamista, mutta pääministeri on määrännyt likaisten temppujen taitajat pysymään ruodussa ja propagandaosaston pitämään sordiinoa päällä. Kataisen tavoite on pitää hallitus kasassa, eikä sitä tule vaarantaa päivänkohtaisten pikkuvoittojen toivossa.

Vaikka Kataisen asema on horjumaton, kokoomuksesta kuulee yhä enemmän kitinää siitä, että pääministeripuolue jää hallituksessa demareiden jalkoihin. Rovaniemen puoluekokouksessakin kokoomuksen oikeistosiipi oli äänekkäämpi kuin vuosiin.

Volyymin nousu saattaa johtua myös siitä, että Kataisen mahdolliset seuraajat osaavat lukea kalenteria. Viime aikoina esimerkiksi puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jan Vapaavuori on profiloitunut lausunnoilla, jotka eivät ole olleet Kataisen mieleen.

Ei siis ihme, että pääministeri vaikuttaa aika ajoin uupuneelta.

Katsotaanpa vielä sitä allakkaa.

Kataisen nykyinen puheenjohtajanpesti päättyy Lahden puoluekokoukseen 2014. Samoihin aikoihin kesäkuussa 2014 järjestetään europarlamenttivaalit, ja silloin myös nykyinen EU-komissio päättää kautensa.

Vaikka sitä ei ääneen myönnetty, hallitusneuvotteluissa sovittiin, että Suomen seuraavan komissaarin valitsee kokoomus. Yleensä on arveltu, että paikka on pedattu ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbille.

Mutta itse asiassa Katainen saattaa olla kiinnostunut paikasta itse.

Kataisella on hyvä maine EU-eliitin piirissä, joten hän todennäköisesti saisi painavan komissaarinsalkun. Onhan Katainen tätä nykyä yksi kokeneimmista europäättäjistä.

Myös ajoitus olisi aika hyvä. Jos Katainen väistyy vuonna 2014, kokoomuksen uudella puheenjohtajalla olisi vuosi aikaa virittää puolue kevään 2015 eduskuntavaaleihin. Uudesta puheenjohtajasta tulisi vuodeksi pätkäpääministeri – samaan tapaan kuin Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen vallanvaihdossa vuonna 2010. Kiviniemi ei tosin saanut pätkäpääministeriydestä potkua vaaleihin.

Kataisen päätökseen saattaa vaikuttaa myös se, että komissaariksi siirtyminen olisi kätevä ja sulava tapa vaihtaa uusiin tehtäviin kotimaisen päivänpolitiikan ulkopuolelle.

Esko Ahon, Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen esimerkit osoittavat, että entisen pääministerin työnhaku ei ole välttämättä kovin helppoa.

marko.junkkari@hs.fi Kirjoittaja on HS:n politiikan toimituksen esimies.