Ruskeat huonekalut, kapeat puvut. Heti näkee, että valokuva on jostain 1970-luvulta.

Kuvassa kaksi ehkä kymmenvuotiasta pikkupoikaa hymyilee onnellisesti omien isiensä vieressä. Kaikki on hyvin.

Siinä hymyilee neljä hirmuvaltiasta.

Syyrian presidentti Hafez al-Assad on tapaamassa Libyan johtajaa Muammar Gaddafia, ja Gaddafin poika Saif al-Islam on saanut leikkikaverikseen Bashar al-Assadin.

Yhdessä he ovat vastuussa kymmenientuhansien ihmisten tappamisesta.

Hirmuvaltiaat muistetaan hirmutöistään ja elostelustaan, mutta häiritsevämpää on ajatella hirmuvaltiaan onnen hetkiä. Niitä Moskovan raukeita kesäpäiviä 1930-luvulla, kun lapset pyörivät jaloissa ja puolueen miehet suunnittelivat seuraleikkien lomassa toimenpiteitä, jotka tappoivat miljoonia.

Palatsissa voi olla kilometrin pituinen seinä, mutta sisällä on ihmisen kokoinen ihminen.

Hirmuvaltias ei ajattele olevansa hirmuvaltias. Kovat otteet ovat tarpeen, muut vaihtoehdot olisivat vielä huonompia, johtajan tulee olla vahva. On täysi oikeus olla onnellinen.

Viisas diktaattori on varovainen, eikä hölmöläinen voi selviytyä hirmuvaltiaana pitkään. Hyväksyvätkö nämä älykkäät ja laskelmoivat miehet alun alkaen, että ammatin varjopuoliin kuuluu vainoharhainen elämä ja tuskallinen kuolema?

Tuskin. Ei tarvitse kuin muistella sitä epäuskon ilmettä Romanian diktaattorin Nicolae Ceausescun kasvoilla, kun väkijoukko ensi kertaa alkaa buuata hänelle. Siihen hetkeen asti hän oli luullut tekevänsä kansalleen hyvää.

Usein hirmuvaltias kuolee niin kuin hallitsee, väkivaltaisesti.

Katuuko hän edes silloin? Vai ajatteleeko diktaattori, että se oli hauskaa niin kauan kuin kesti ja päiväkään en vaihtaisi pois?

Ei kai Irakin Saddam Hussein muutakaan voinut kyhjöttäessään maakuopassa. Tästä vielä noustaan. Piilotellaan vielä hetki, ja kyllä se siitä, aina siihen asti kun pyöveli sovittelee kaulaan hirttoköyttä.

Ajatteleeko Bashar al-Assad nyt, kuinka kammottavasti hän erehtyi päättäessään vastata mielenosoituksiin isänsä lailla väkivallalla? Palaako hän niihin hetkiin, kun kaikki olisi vielä voinut olla toisin?

Aivan varmasti al-Assadia pelottaa. Kun pommi-isku viime viikolla tappoi neljä miestä aivan Syyrian turvallisuuskoneiston huipulta, tappaja oli palatsin henkivartijoita. Enää ei voi luottaa kehenkään. Enää al-Assad ei voi elää ristiriitaa, jossa onnellinen mies nauttii perhe-elämästään kiduttaessaan kansalaisiaan.

Lopussa hirmuvaltiaasta tulee taas ihminen, joka tietää, että on sittenkin tehnyt elämässään hirvittäviä virheitä.

Rintamat romahtavat taistelu taistelun jälkeen. Vuosikymmeniä vierellä pysyneet luottomiehet katoavat. Ystävät ulkomailla eivät enää vastaa puheluihin.

On jo liian myöhäistä tarttua turvallisuusneuvoston tarjouksiin, kun rynnäkkökiväärin papatus lähestyy palatsia ja pitää päättää, kiivetäkö pakoautoon vai odottaa pidättäjiä. Kohta ne ovat täällä.

Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimittaja.